2.7.2003

Järjen valoa Lähi-idän konfliktiin

Tapani Lausti

Hannu Reime, Israel/Palestiina : Kahden kansan luvattu maa. Like Kustannus 2003.

Monia "ratkaisemattomina" pidettyjä konflikteja on usein saatellut kehno kirjoittelu. Kehnous johtuu yleensä siitä, että konfliktin osapuolten tarkoitushakuiset analyysit pääsevät enemmän tai vähemmän siivilöimättöminä teksteihin, vaikeuttaen näin etäisyyden ottamista propagandaan. Tosiasioiden vääristely jää huomaamatta. Kestämättömät ajatusrakennelmat jäävät paljastamatta. Siksi selkeä, historiantajuinen ja myyttejä puhkova kirjoittelu on kuin raikas tuulenhenkäys. Se antaa myös toivoa paremmasta tulevaisuudesta, koska asioiden rationaalinen erittely todistaa rationaalisten ratkaisumahdollisuuksien olemassaoloa.

Hannu Reimen Lähi-itä -kirja kuuluu tähän kunniakkaaseen kirjoitusperinteeseen. Sivu sivulta Reime osoittaa monien Lähi-idän tilanteeseen liittyvien irrationaalisten väittämien epäjohdonmukaisuuden, historiallisen paikkansapitämättömyyden, moraalittomuuden. Miksi serbien harjoittaman etnisen puhdistamisen tuomitseminen oli ihmisoikeusajattelun hengen mukaista, mutta Israelin hallituksen samanhenkisen politiikan tuomitseminen antisemitismiä? Miksi Kuwaitin miehitys lakkautettiin välittömästi sotatoimin, mutta Israelin miehityspolitiikka on saanut jatkua 35 vuotta?

Nämä ovat vain räikeimpiä ristiriitaisuuksia. Lukemattomat muut järjettömyydet eivät vain vaikeuta Lähi-idän tapahtumien ymmärtämistä vaan myös heikentävät ajattelun tasoa yleisemminkin maailmanmenoa arvioitaessa. Väkivaltaisuuksien juuret näyttävät mystisiltä. Tiedotusvälineiden Lähi-itä -kirjoittelu on usein masentavaa, kuten nyt meneillään oleva totinen kirjoittelu Lähi-idän rauhan "tiekartasta" osoittaa. Siksi asiantunteva ja asiaa syvällisesti ymmärtävä teksti on niin tervetullutta.

Reimen selkeää analyysiä vauhdittaa tekstin eleganssi ja helppolukuisuus. Vuosikymmenten radiotyö on hionut kerronnan luontevaa etenemistä ja sanottavan ymmärrettävyyttä.

Reimen analyysiä siivittää myös hänen sosialistinen vakaumuksensa. Varmaankin tämä ärsyttää monia ei-sosialisteja. Mutta kirjan henki vahvistaa käsitystä, että aikamme irrationaalisista uskomuksista etäisyyttä pitävä järkevä ajattelu tarjoaa parhaan lähtökohdan valaisevalle analyysille. Kapitalistisille, nationalistisille ja ns. reaalipolitiikan myyteille alistuminen vie pohjaa viileältä erittelykyvyltä.

Kirjan erityisiä ansioita on sionismin, nationalismin, etnisyyden ja kielen keskinäisten suhteiden erittely. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Syytökset ja vastasyytökset sinkoilevat uutisvirrassa hämmentävällä tavalla. Uutisten seuraajat joutuvat helposti ymmälleen tai sitten poliittiset tai uskonnolliset intohimot sumentavat alun alkaen halua ymmärtää.

Reimen kirjalle antaa traagisen taustan toinen intifada, joka kuvastaa palestiinalaisten keskuuteen levinnyttä ääretöntä epätoivoa ja katkeroitumista. Itsemurhahyökkäykset ovat paitsi tragedia israelilaisille myös kirjaimellisesti Israelin miehityspolitiikan vastarintaliikkeen itsemurhaa. Reime huomauttaa, että Israel on nyt ainoa paikka maailmassa, missä juutalaiset ovat vaarassa siksi, että ovat juutalaisia. Mikä kammottava ironia tässä piilee ja miten profeetallisiksi ovat osoittautuneet ne juutalaiset, jotka alun alkaen pitivät juutalaisvaltion perustamista arabien asuttamalle alueelle mielettömyytenä.

Monia muitakin historian ironioita piilee Israelin todellisuudessa. Israel kehuu olevansa alueen ainoa demokratia. Mutta normaali länsimainen demokratia merkitsee kaikkien kansalaisten valtiota. Israelia hallitsevan sionistisen valtioideologian mukaan juutalaisvaltion "juutalaista luonetta" ei haluta missään nimessä heikentää.

Reime kommentoi: "Israel pitää itseään juutalaisvaltiona, ja koska demokraattisen teorian mukaan demokratiassa valtio kuuluu kansalaisilleen eikä yhdelle etniselle ryhmälle, ei Israel voi olla demokratia sanan täydessä mielessä." (s. 65)

Reime tarkentaa: "Samaan aikaan, kun Euroopassa yritetään luoda monikansallista, yleiseurooppalaista liittovaltiota monikansallisen kapitalismin poliittiseksi rakenteeksi, 'Pyhällä maalla' ei ole saavutettu vielä edes Ranskan vallankumousta ja sen yli 200 vuotta sitten julistamia tasavaltalaisia periaatteita." (s. 74)

Jopa maltillisempana pidetyssä työväenpuolueessa pidetään äärinationalistisena ja äärivasemmistolaisena vaatimusta, että Israel olisi kansalaistensa valtio.

Reime kirjoittaa: "Kun Shimon Peres ja Jasser Arafat saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1994, Tanya Reinhart kirjoitti, että de Klerk ja Nelson Mandela palkittiin Nobelilla siitä, että he lopettivat apartheidin Etelä-Afrikassa, kun taas Rabin, Peres ja Arafat saivat saman palkinnon apartheidin pystyttämisestä Länsirannalle ja Gazaan." (s. 82)

Israelin politiikkaa pyritään usein puolustelemaan holokaustin hirvittävillä kokemuksilla. Tähän Reime toteaa: "Oma vakaa käsitykseni on, että loppujen lopuksi ainoa tehokas keino taistella antisemitismiä, rasismia ja muita taantumuksellisia aatteita vastaan on internationalismi, kosmopoliittisuus, kansainvälinen sosialismi ja solidaarisuus. Se on myös mielestäni ainoa oikea tapa kunnioittaa natsismin ja fasismin uhrien muistoa. (s. 88)


Ks. myös:

Käy myös arkiston Lähi-itä -osastossa

Reimen kirjan voi tilata osoitteesta Pystykorvakirjat

[home] [focus] [archive]