Ydin 1, Maaliskuu 2009 **** Etusivulle Ydin 1, Maaliskuu 2009 **** Etusivulle
Hannu Reime
Syyskuussa 1967 israelilainen sanomalehti Ha'aretz julkaisi maksetun ilmoituksen, jonka teksti oli kokonaisuudessaan seuraava:
Oikeutemme puolustaa itseämme tuholta ei anna meille oikeutta sortaa muita. Miehitys tuo vieraat vallanpitäjät. Vieraat vallanpitäjät tuovat sorron. Sorto synnyttää terroria ja vastaterroria. Terrorin uhrit ovat suurimmaksi osaksi viattomia ihmisiä. Takertuminen miehitettyihin alueisiin tekee meistä murhaajien ja murhattujen kansakunnan. Lähtekäämme heti miehitetyiltä alueilta. (Vetoomuksen oli pannut alulle ja muotoillut israelilainen taidemaalari ja kirjailija Shimon Tzabar (1926-2007)).
Vetoomuksen oli allekirjoittanut kaksitoista Israelin kansalaista. Kun se painettiin, oli kuuden päivän sodasta kulunut vähän yli kolme kuukautta. Sodan seurauksena oli Israelin hallintaan joutunut koko entinen brittiläinen Palestiina ja paljon muutakin arabien maata.
Sodan jälkeen Israelissa elettiin voiton huumassa. Pieni valtio oli lyönyt vajaassa viikossa kaikkien ympäröivien arabimaiden armeijat, niiden joukossa Neuvostoliiton aseistamat Egyptin sotavoimat. Miehityksen vastaista ilmoitusta kutsuttiin Israelissa Pravdan vetoomukseksi, siitä kun kerrottiin Neuvostoliiton suurimmassa sanomalehdessä.
Noista päivistä on kulunut enemmän kuin 41 vuotta. Mitä tuosta unhoon jäädystä vetoomuksesta voidaan sanoa nyt, miehityksen, terrorin, valtioterrorin, toistuvien sotien, väkivallan ja vihanpidon jälkeen? Mitä siitä voidaan sanoa sen tuhon ja kuoleman jälkeen, jonka Israel sai aikaan Gazassa vuodenvaihteessa 2008-2009? Tuskin muuta kuin sen, että vetoomuksen laatijat ja allekirjoittajat olivat kaukonäköisiä.
Israelin sotilaat surmasivat huippumoderneilla, osin ehkä vasta koekäytössä olleilla tappovälineillään yli 1300 palestiinalaista ja vammauttivat viittätuhatta muuta. Useimmat uhreista olivat siviilejä. Israelilaisia kuoli 13, heistä siviilejä oli kolme. Kymmenestä kaatuneesta israelilaissotilaasta osa kuoli omien harhatuleen.
Ellei asuintalojen, poliisilaitosten, yliopiston, moskeijoiden, pakolaisten turvapaikan ja koulujen pommittaminen ole sotarikos, ellei valkoista lippua heiluttavien ihmisten ampuminen tai napalmiin verrattavan valkoisen fosforin käyttäminen siviilejä vastaan sitä ole, mitä sitten ovat sotarikokset? Jos Hamas ja muut aseelliset palestiinalaisryhmät syyllistyvät sotarikoksiin laukaistessaan epätarkkoja rakettejaan Israelin puolelle, mikä varmaan on totta, eivätkö Israelin sotarikokset silloin olleet satakertaisia palestiinalaisten rikoksiin verrattuina — jos nimittäin mittana pidetään menetettyjä ihmishenkiä.
En itse pidä tällaisesta aritmetiikasta, mutta uhrilukujen vertaaminen auttaa ymmärtämään, kuinka suurten haasteiden edessä virallisen Israelin hasbara nyt on. Sana on hepreaa ja tarkoittaa selittämistä, siis omien toimien selittämistä mahdollisimman suotuisassa valossa: Hamas ampuu raketteja, Israelilla on oikeus puolustaa itseään jne.
Kysymys, syyllistyikö Israel sotarikoksiin, on oikeastaan turha, pelkästään retorinen. Oikeampi kysymys on juridis-tekninen: ketkä yksittäiset ihmiset ovat vastuussa Gazan joukkoteurastuksesta? Asia ymmärretään myös Israelin hallituksessa korkeimpia päättäjiä myöten. Puolustusministeri Ehud Barak on luvannut valtion rajoittamatonta tukea kaikille upseereille ja sotilaille, jotka ottivat osaa Gazan sotaan, ja joita vastaan voitaisiin nostaa sotarikossyytteitä ulkomaisissa tuomioistuimissa.
Israelin rauhanliikkeen aktivisti Uri Avnery kertoo, että maassa on Gazan tuhoamisen jälkeen saatu tottua irvokkaaseen näkyyn TV-ruuduissa: armeijan upseerit ovat esiintyneet uutis- ja ajankohtaisohjelmissa kasvot peitettyinä, naamioituneina niin kuin pedofiilit oikeussalissa. Sotasensuuri on antanut määräyksen, että kaikkien Gazan sotaan osallistuneiden upseereiden pataljoonan komentajista alaspäin on piilotettava henkilöllisyytensä julkisuudelta. Prikaatinkomentajat ja heitä korkeammat sotilaat ovat niin tunnettuja, ettei määräys koske heitä.
Uri Avnery kommentoi artikkelissaan tietoja siitä, että mahdollisia oikeudenkäyntejä israelilaisia sotarikollisia vastaan oltaisiin käynnistämässä espanjalaisissa tuomioistuimissa. Avnery sanoo olevansa tyytyväinen espanjalaistuomareitten hankkeesta haastaa oikeuteen israelilainen upseeri, joka kesässä 2002 päätti ohjusiskusta asuintaloon Gazassa. Ohjus surmasi Hamas-johtajan ja 14 muuta ihmistä, heistä suurin osa lapsia. Vielä tyytyväisempi olisin, jos rikolliset maanmieheni saatettaisiin oikeuteen, ei Espanjassa, vaan Israelissa, Avnery lisää. Hän korostaa puhuvansa näin "israelilaisena patrioottina", todellisena isänmaanystävänä, jonka silmämääränä on oman maansa henkisen ilmapiirin ja moraalin kohottaminen.
Äänekkäiden ns. ”Israelin ystävien” kannattaisi kuunnella, mitä Uri Avnerylla on sanottavanaan. 85-vuotias Avnery on henkilö, jota ei voida sivuuttaa ”pasifistisena haihattelijana”. Hän taisteli brittejä ja arabeja vastaan 1940-luvun Palestiinassa menetelmin, joita hän itse kutsuu terroristisiksi.
Ei ole vaikeaa osoittaa, että Israelin selitykset Gazan tuhoamiselle eivät kestä pintapuolistakaan tarkastelua. Niitten mukaan Gazaa pommitettiin ja sinne hyökättiin, koska alueelta ammuttiin toistuvasti raketteja lähitienoon israelilaiskaupunkeihin. Lisäksi Hamas on islamistinen terroristijärjestö, joka ei tunnusta Israelin olemassaolon oikeutta. Ja sitä paitsi, Israel poistui Gazasta vuonna 2005 — se ei siis enää ole miehittäjä.
Tosiasiassa Gazan ja Israelin rajalla vallitsi tulitauko heinäkuusta 2008 marraskuun neljänteen päivään saakka, jolloin Israel rikkoi sen surmaamalla kuusi palestiinalaistaistelijaa. Surmatut olivat Hamasin tai jonkin muun aseellisen ryhmän jäseniä. Gazasta vastattiin raketein, minkä jälkeen Israel surmasi vielä neljä palestiinalaistaistelijaa.
Tulitauon rikkonutta iskuaan Israel perusteli sillä, että Gazasta oltiin kaivamassa tunnelia, jota oli tarkoitus käyttää israelilaissotilaan sieppaamiseen panttivangiksi. Selitys on täysin epäuskottava. Sattumaa ei sen sijaan varmaan ollut se, että isku oli ajoitettu juuri siihen päivään, jolloin koko maailman huomio oli kiinnittynyt Yhdysvaltojen presidentinvaaliin.
Hamas on islamistinen liike, ja se on syyllistynyt itsemurha- ja muuhun terrorismiin. Mutta toistuvasti, ei vain Israelissa, vaan myös Yhdysvalloissa ja Euroopassa esitetty vaatimus, että Hamasin pitäisi tunnustaa Israelin ”olemassaolon oikeus”, on pelkkä läpinäkyvä propagandatemppu.
Hamas ei ensinnäkään ole valtio, vaan poliittinen puolue, ja kysymys tunnustamisesta koskee kansainvälisessä diplomatiassa vain valtioiden välisiä suhteita: poliittisilta järjestöiltä ei odoteta valtioiden tunnustamista. Ja toiseksi, diplomatiassa ei edes valtiolta vaadita toisen valtion olemassaolon oikeuden tunnustamista. Palestiinalaisille esitetty vaatimus, että heidän tulisi tunnustaa Israelin olemassaolon oikeus, merkitsee sitä, että heidän pitäisi kääntää valkoiseksi se, mikä heille itselleen oli mustaa, sanoa, että vuoden 1948 katastrofi, al-Nakba, olikin oikeutettu tapahtuma.
Israel poistui Gazasta vuonna 2005, mutta se ei päättänyt miehitystä. Kallis miehitys muuttui vain halvemmaksi saarroksi. Gazasta tuli maailman suurin vankila samalla, kun Israelilta poistui muodollinenkin vastuu siellä asuvien hyvinvoinnista. Gazalla itsellään ei ole taloudellista tai muutakaan merkitystä. Tästä mitättömästä maakaistaleesta luopuminen oli pieni hinta siitä, että Israel pääsi samalla eroon puolestatoista miljoonasta palestiinalaisesta. Mahdollisimman paljon maata ja resursseja, mahdollisimman vähän palestiinalaisia alkuasukkaita on ollut siionistisen liikkeen strateginen perustavoite alusta alkaen. Luopuminen Gazasta oli silloisen pääministerin Ariel Sharonin ovela taktinen veto suuressa perusstrategiassa.
Miksei Gazan palestiinalaisia sitten jätetty omaan rauhaansa? Miksi alue piti eristää, kurjistaa gazalaisten oloja entisestään? Muistettakoon, että lähes neljä viidesosaa Gazan asukkaista on pakolaisia, niitä palestiinalaisia tai heidän jälkeläisiään, jotka pakenivat Israelin valtion tieltä vuonna 1948.
Kaksi vuotta sitten kuollut israelilainen oppositioaktivisti Tanya Reinhart kirjoitti, että Gazan saarto vetäytymisen jälkeen oli välttämätöntä, jotta Länsirannan asuttamista voitaisiin jatkaa. Ja miehitettyjen alueiden asuttaminen on israelilais-palestiinalaisen rauhan suurin este. Ahtaana ghettonakin Gazasta olisi saattanut tulla palestiinalaisen nationalismin keskus. Sen osoittivat tammikuun 2006 vapaat vaalit, jotka Hamas voitti — ja voitti luultavimmin siksi, että puolue näyttäytyi rehellisenä ja palestiinalaisten etuja puolustavana korruptoituneeseen ja miehittäjään sitoutuneeseen Fatahiin verrattuna.
Läntisten valtojen todellisesta suhtautumisesta demokratiaan kertoo paljon se, että rehelliseksi tunnustetut vaalit voittanut Hamas ja sen hallinto julistettiin boikottiin. Erityisen iloinen oli virallinen Israel siitä, että Euroopan unioni seurasi tässä asiassa lammasmaisesti Yhdysvaltojen linjaa. Israel/Palestiinassa miehitettyjä boikotoidaan, ei miehittäjää.
Ongelmana ei ole se, että Hamas on islamistinen tai terroristinen, tai se, että Israeliin ammutaan raketteja. Ongelma on siinä, että Hamas esiintyy palestiinalaisten etujen johdonmukaisimpana puolustajana juuri nyt. Palestiinalaisten ensimmäisen kansannousun aikana 1980-luvun lopulla Israel antoi hiljaisen tukensa Hamasille maallisempaa PLO:ta vastaan. Taktiset ratkaisut saattavat vaihtua, mutta perustavoite pysyy samana: palestiinalaisten syrjäyttäminen kansakuntana Israelin maasta, heidän tunkemisensa reservaatteihin niin kuin intiaaneille tehtiin Amerikassa.
Lähi-idän polttavin ongelma alkaa ratketa vasta siten, kun Palestiinan arabeja kohdellaan tasaveroisesti Israelin juutalaisten kanssa, ei enempää eikä vähempää. Vasta silloin – vilpittömien ja tasaveroisten neuvottelujen pohjalta – voi alkaa todellinen rauhanprosessi.
Ks. myös:
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Noam Chomsky