Gaza ja unohtamisen voima

Sitten on vuorossa Ykkösaamun tiistaikolumnisti, joka on tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii historiallista unohdusta ja Israelin hyökkäystä Gazaan.  

1600-luvulla elänyt ranskalainen kirjailija La Rochefoucauld tunnetaan lyhyistä, terävistä ajatelmistaan, joissa hän yleensä havainnoi kanssaihmistensä käyttäytymistä. Törmäsin äskettäin niistä yhteen, joka kuuluu näin: kaikki vetoavat huonoon muistiinsa, mutta kukaan ei vetoa huonoon arvostelukykyynsä. Muistamattomuus vapauttaa siihen langenneen vastuusta. Muistamaton ei syyllisty mihinkään.  

Ranskalaiskirjailija pilkkasi pieniä inhimillisiä heikkouksia. Mutta kun yksilön tasolta siirrytään julkisiin asioihin, yhteiskuntaan, politiikkaan ja ennen kaikkea vallankäyttöön, unohdus onkin hieman mutkikkaampi asia. Se voi olla tahallisesti aiheutettua ja kollektiivista. Julkisuuden hallintaa ja sitä kautta ”massojen” hallitsemista helpottaa se, että jotkin asiat muistetaan ja toiset unohdetaan. Julkinen unohtaminen ei enää olekaan ”pelkkä” tahdoton neurofysiologinen tapahtuma niin kuin se itse kunkin yksilön kohdalla on. Siitä tulee joukkotiedotusta.

Israelin hyökkäys Gazaan vuodenvaihteessa 2008—2009 osoittaa jälleen kerran, kuinka tärkeää muistaminen on, kuinka unohtaminen vääristää asioiden ymmärtämistä. Viime päivien järkyttäviä uutisia lukiessaan, kuunnellessaan ja katsoessaan voi historiallisen muistamattomuuden torjumiseksi ensimmäiseksi kysyä, keitä ovat Gazan kaistan asukkaat, joita vastaan Israel nyt käy häikäilemätöntä sotaansa. Miksi tälle pienelle alueelle on ahtautunut puolitoista miljoonaa ihmistä? Mikseivät he asu väljemmin?  

Gazan asukkaat ovat palestiinalaisia, osa Palestiinan arabikansaa, ja he asuvat Gazassa siksi, etteivät voi asua missään muuallakaan. Gaza on oikeastaan maailman suurin pakolaisleiri. Noin neljä viidesosaa sen asukkaista on pakolaisia, ensimmäisessä, toisessa, kolmannessa, jopa neljännessä polvessa. He jättivät kotinsa vuonna 1948, jolloin seitsemän ja puolisataa tuhatta ihmistä — yli puolet silloisen Palestiinan arabiasukkaista — pakeni tai karkotettiin sieltä, missä olivat asuneet lukemattomien sukupolvien ajan.

Israelille Gaza on yhtä hyödytön kuin sen asukkaatkin. Gaza on pelkkä häiriö. Se on pysyvä muistutus siitä, että Israel on perustettu palestiinalaisille tehdyllä vääryydellä: se, mikä Israelille oli itsenäisyyssota, oli palestiinalaisille al-nakba, katastrofi, etninen puhdistus, jonka uhreiksi yli puolet heistä joutui. Palestiinalaisten kärsimyksiä ei lievennä se, että uuden Israelin valtion kansalaisista suuri osa oli holokaustista selvinneitä Euroopan juutalaisia. Palestiinalaisilla ei kansakuntana ollut pienintäkään osaa natsien rikoksiin.

Kun Gazasta puhutaan, niin yhtä tärkeää on muistaa myös tapahtumia, jotka ovat ajallisesti läheisempiä kuin vuoden 1948 sota. Kesällä 2005, kolme ja puoli vuotta sitten, Israelin silloinen pääministeri Ariel Sharon toteutti suunnitelmansa ja määräsi maanmiehensä poistumaan alueelta.

Gaza oli ollut Israelin miehittämä vuoden 1967 kesäkuun sodasta lähtien, mutta niin sanotun ”rauhanprosessin” aikana viime vuosikymmenellä se siirtyi Jasser Arafatin johtamalle palestiinalaishallinnolle lukuun ottamatta alueelle rakennettuja siirtokuntia ja niitä vartioineita israelilaissotilaita. Siirtokunnissa asui noin 8000 ihmistä.

Israel poistui Gazasta. Eikö kaiken pitänyt tämän jälkeen olla hyvin? Eikö vika ole palestiinalaisten, jotka alkoivat ampua rakettejaan Israelin puolelle? Näillä melkein retorisiksi tarkoitetuilla kysymyksillä Israel selittää tähän asti ilmeisesti julminta sotaansa Gazan asukkaita vastaan.

Miehittäjä vetäytyi Gazasta, mutta gazalaisista ei sen jälkeen tullut vapaita. Israel teki alueesta suuren vankileirin kontrolloimalla sen rajoja maalta, mereltä ja ilmasta. Gazalaisten ilmayhteyksistä ei tosin enää tarvinnut välittää, sillä Israel oli jo aikaisemmin pommittanut Jasser Arafatin kansainvälisen lentokentän kiitoradan hajalle. Kenttä on raunioitunut muistomerkki Oslon ”rauhanprosessista”. 

Israel muutti kalliin miehityksen Gazassa halvaksi miehitykseksi eristämällä alueen. Saartoa tiukennettiin tai lievennettiin tilanteen mukaan, mutta Gazan eristämisen yleinen selitys oli aina turvallisuus, aseiden salakuljetuksen estäminen. Turvallisuus on ollut Israel/Palestiinassa joustava ja siitä syystä aina hyvin kätevä peruste mille tahansa. Turvallisuuteen vetoamisen pitäisi kuitenkin toimia myös toisinpäin. Eikö kahden osapuolen riidassa turvallisuuden pitäisi koskea molempia osapuolia? Voisiko ajatella, että palestiinalaiset vaatisivat Israelia lopettamaan hävittäjien ja taisteluhelikoptereiden ja ilmasta maahan ammuttavien ohjusten tai panssarivaunujen valmistuksen ja maahantuonnin? Nehän ovat niitä aseita, joilla Gazaa nyt tuhotaan ja sen asukkaita tapetaan, ja jotka ovat niin tehokkaita siksi, etteivät niiden käyttäjät ole suuressakaan vaarassa. Tällaiset kysymykset tulevat nykyisessä länsimaisessa maailmanjärjestyksessä kuin toisesta todellisuudesta, toiselta taivaankappaleelta. 

Olisiko niin, että Gazan eristämisen syyt ovat aivan muualla kuin turvallisuudessa tai siinä, että aluetta juuri nyt hallitsee Hamas? Viime vuonna kuollut israelilainen rauhanaktivisti ja oivaltava kommentaattori Tanya Reinhart kirjoitti, että Gazan saartamisen perimmäinen motiivi on seuraava: Israel ei voi antaa Gazalle vapautta, jos se haluaa pitää Länsirannan siirtokunnat. Kolmasosa miehitettyjen alueiden palestiinalaisista asuu Gazassa. Vapaasta Gazasta tulisi hetkessä palestiinalaisten itsenäisyystaistelun keskus, josta olisi yhteydet avoinna sekä länteen että muualle arabimaailmaan, ja jossa palestiinalaiset voisivat vapaasti organisoida taisteluaan kansallisten oikeuksiensa puolesta kaikilla rintamilla. Vapaa Gaza saattaisi olla ensi askel kohti tilannetta, jossa Israelin olisi lopulta pakko neuvotella tasaveroisen vastapuolen kanssa sen sijaan, että se epätoivoisesti etsii vasalleja ja quislingeja palestiinalaisten joukosta niin kuin se tähän asti on tehnyt. Gazalaisten vapaudesta saattaisi alkaa kaikkien palestiinalaisten vapaus. Mutta silloin Israel ei voisi jatkaa myöskään Länsirannan miehittämistä ja siirtokuntien laajentamista niin kuin Oslon petollisen ”rauhanprosessin” aikana. Gazaa on siis kontrolloitava eristyksellä, saarrolla ja nöyryytyksellä ja, ellei se tehoa, käytettävä massiivisia ja täysin ylivoimaisia aseita.

Historiasta oppii paljon, eikä aina tarvitse muistella kovinkaan kaukaisia asioita. Eikä unohtaminen aina ole niin viatonta kuin miltä se näyttää.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Noam Chomsky, Moshe Machover