YLE/Radiouutiset/Maailmanpolitiikan arkipäivää, 30.7.2004

Eurooppa, Amerikka ja Irak

Hannu Reime

”Eurooppa, Amerikka ja Länsi-Aasian kaaos” on otsikkona Maailmanpolitiikan arkipäivässä tällä viikolla. Ohjelmassa  pohditaan maailman tilaa vuoden 2004 puolivälissä, kun EU on laajentunut itään ja etelään, Yhdysvalloissa valmistaudutaan vaaleihin ja sotainen väkivalta pahenee Irakissa ja Palestiinassa. Kotimaisena haastateltavana on entinen eurokansanedustaja, asianajaja Matti Wuori. Ohjelman toimittaa Hannu Reime.

HR: Viime keväänä haastattelin Maailmanpolitiikan arkipäivässä brittiläistä matemaatikkoa George Wilmersiä aiheesta käsitteiden kavallus. Puolassa logiikkaa opiskellut Wilmers keksi tämän mielenkiintoisen termin ”käsitteiden kavallus” pohtiessaan sitä, kuinka entisissä kommunistimaissa hallitsevat puolueet olivat vähän kuin kavaltaneet kaikelta mahdolliselta oppositiolta itselleen sellaiset vanhat ja kunnianarvoisat sanat kuin ”sosialismi”, ”työväenluokka”, ”internationalismi” ja monet muut niin, ettei kielletty oppositio voisi käyttää niitä vallanpitäjiä vastaan. Nyt jo historialliselta vaikuttava asia oli silloin polttavan ajankohtainen varsinkin Puolassa, jossa vuonna 1980 perustettiin itäblokin ensimmäinen vapaa työväenjärjestö ja ammattiyhdistys nimeltään Solidaarisuus. Nimi sopi työväenliikkeen perinteeseen, mutta myös katoliseen kristinuskoon, josta tuli puolalaisen nationalismin ohella tärkein aatevirtaus uuden järjestön piirissä. Hallitseva kommunistipuolue, joka selvästikään ei itse uskonut sosialismiin eikä muuhunkaan sanomaansa, oli kuitenkin tehokkaasti kavaltanut käsitteet, jotka olisivat voineet olla voimakas ase tehdastyöläisiin nojaavan opposition käsissä.

Sanoin äsken, että asia vaikuttaa jo historialliselta, mutta se ei oikeastaan pidä paikkaansa. George Wilmers kertoo, että hän löysi internetistä Hong Kongin ammattiliittojen tiedotteen, jossa ilmausta ”käsitteiden kavallus” käytetään täsmälleen samassa merkityksessä kuin missä hän itse on sitä käyttänyt. Muuta Kiinaa vapaammissa oloissa toimivat hongkongilaiset ammattiyhdistys- ja ihmisoikeusaktivistit valittavat, että työväen järjestäytymistä Kiinassa vaikeuttaa hallitsevan kommunistipuolueen tapa esiintyä kuin puolue ja sen kontrolloimat viralliset ammattiyhdistykset edustaisivat kiinalaisia työläisiä.

Käsitteiden kavalluksen uhreiksi voivat ”sosialismin” lisäksi joutua myös muut, julkisessa keskustelussa toistuvat sanat, uskoo keväällä haastattelemani George Wilmers, ja myös siitä syystä asia on hänen mielestään edelleen mitä ajankohtaisin nykyisissä länsimaisissa yhteiskunnissakin, Euroopassa ja Amerikan Yhdysvalloissa. Käsitteiden kavallus on voimakas hallitsemisen väline:

GW: In fact, I think today conceptual embezzlement is a powerful tool …

”Kieli, jota omissa yhteiskunnissamme käytetään eroaa tietenkin hyvin paljon siitä kielestä, jota käytettiin entisissä kommunistijärjestelmissä, mutta jollakin tavoin väärinkäyttö on yhtä julkeaa. Esimerkiksi sellaiset sanat kuin ’demokraattinen’, ’sivilisaatio’, ’vapaus’, ’liberaalit arvot’ ja viime aikoina ’terroristi’, ’turvallisuus’, ’sota terroria vastaan’, ne esiintyvät julkisessa puheessa niin tiuhaan, että meidät on totutettu niiden käyttöön sisältyvään kielelliseen valheellisuuteen. Esimerkiksi monissa tapauksissa ainoa objektiivinen ero turvallisuusoperaation ja terroristisen veriteon välillä on se, että turvallisuusoperaatioita panevat toimeen ihmiset, joitten oletetaan olevan meidän puolellamme. Vakuuttavanoloista sanaa ’turvallisuusoperaatio’ käytetään usein peittämään sellaista, mikä itse asiassa on valtion suorittama rikos, termi, jota virallinen kielenkäyttö ei tietenkään tunne.”

GW: A word like ”market forces” is another one, or ”liberal values” …

”Ilmaus ’markkinavoimat’ on toinen esimerkki, tai ’liberaalit arvot’. ’Vapaus’, ’sivilisaatio’, kaikki ne ovat sanoja, jotka on jossakin mielessä devalvoitu tai joitten merkitystä on muutettu. Sanaa ’markkinavoimat’ käytetään nykyisin kapitalismin synonyymina, vaikka on täysin mahdollista ajatella, että voisi olla olemassa yhteiskunta, jossa markkinavoimat toimivat, mutta joka ei ole kapitalistinen. Mutta tässä mielessä sanaa ei tietenkään käytetä.”

HR: George Wilmers tutkii ammatikseen matemaattista logiikkaa, jossa äärimmilleen viety abstraktinen ajattelu ja käsitteellinen täsmällisyys yhdistyvät. ”Käsitteiden kavallus” ei kuitenkaan ole tieteellinen termi, eikä sen takana ole mitään teoriaa esimerkiksi kielenkäytöstä. Kyseessä on pelkästään mielenkiintoinen havainto nykymaailmasta, jossa sanoilla vaikuttamisella ja massojen manipuloimisella, sillä, mitä ennen rehellisesti kutsuttiin propagandaksi, on suuri merkitys.

Wilmers mainitsi ”demokratian” sanana, joka nykymaailmassa on joutunut käsitteellisen kavalluksen uhriksi. Neuvostoblokin romahtamisen jälkeen länsimaissa vallitsee eräänlainen virallinen yksimielisyys siitä, että kapitalistinen talousjärjestelmä on demokratian välttämätön edellytys, ja että esimerkiksi Yhdysvallat ajaa demokratiaa kaikkialle maailmaan, kuten vaikkapa Irakiin.

Demokratia on periaatteessa yksinkertainen asia. Se on hallitusjärjestelmä, joka perustuu kansan tahtoon sellaisena kuin se ilmenee suorana äänestyksenä tai vaaleissa. On mielenkiintoista, että ”demokratia” on niitä harvoja yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun termejä, joiden sisältöä voidaan syventää ja täsmentää tieteellisen, itse asiassa matemaattisen tutkimuksen avulla. Äänivalta on suure. Sitä voidaan mitata, ja äänestyksen ja kollektiivisen päätöksenteon teoriasta on kehitetty pieni tieteenhaara, jonka parissa ahertaa joukko matemaatikkoja ja matemaattisesti suuntautuneita yhteiskuntatieteilijöitä. George Wilmers kertoo olevansa hyvin kiinnostunut tästä tutkimusalasta ja erityisesti sellaisen äänestysjärjestelmän kehittämisestä, jossa vältetään vallan keskittyminen puolueryhmien käsiin:

GW: An example of this is that sometimes wrong decisions …

”Esimerkki tällaisesta vallan keskittymisestä on se, että toisinaan kansanedustajien enemmistö tekee vääriä päätöksiä, vääriä siinä mielessä, että he itse ovat eri mieltä tehdyn ratkaisun kanssa, mutta mukautuvat siihen puolueen tai parlamenttiryhmän painostuksesta. Erinomainen esimerkki tästä nähtiin viime vuonna, kun Britannian parlamentti äänesti Irakin sodan puolesta. Äänestystulos olisi lähes varmasti ollut sotaa vastaan, jos kansanedustajat olisivat kuin ihmeen kaupalla olleet vapaita äänestämään omantuntonsa eikä puolueensa tai puolueensa johtajan tahdon mukaan. Mutta tällaisiin tilanteisiin on totuttu, ja niitä pidetään aivan normaaleina ja väistämättöminä.”

HR: Wilmers on miettinyt mielessään äänestyksen perustaksi yksinkertaista matemaattista systeemiä, jossa kansanedustajan äänenpaino kasvaa suhteessa siihen, kuinka itsenäisesti hän on siihen asti äänestänyt. Järjestelmä rohkaisisi omaan ajatteluun nojaavaa kannanmuodostusta ja riippumattomuutta puolueen ja sen johdon päätöksistä.

Hieman samansuuntaisia ajatuksia demokratian ongelmista esittää Euroopan parlamentin jäsenenä yhden viisivuotisen vaalikauden toiminut suomalainen ihmisoikeusaktivisti, asianajaja Matti Wuori.

MW: Demokratia on niitä sanoja, jotka ovat pahasti päässeet saastumaan tässä viime vuosikymmeninä, ja edustuksellinen demokratia perinteellisessä mielessä puoluelaitoksineen tuntuu väsähtäneen. Tulevaisuudessa me ehkä kutsumme puolueiksi niitä karsinoita, kanavia, joitten kautta toimitaan. Minä itse olen aika pessimistinen, kun ajattelee mahdollisuuksia säilyttää viime vuosisadan, ja sitä edeltäneitten kahden, tyyppistä niin sanottua porvarillista edustuksellista demokratiaa. Meidän täytyy löytää aivan uusia vallankäytön muotoja, mutta myös itse valta on muutosprosessissa. 

HR: EU-kriitikot ja EU:n vastustajat pitävät Euroopan komissiota direktiiveineen koko Unionin epädemokraattisuuden huipentumana. Kuitenkaan komissio ei ole päätöksiä tekevä, vaan valmisteleva elin. Euroopan yhdentymiseen myönteisemmin suhtautuvat ihmiset ovat sitä mieltä, että paljon suurempi uhka eurooppalaiselle demokratialle kuin komissio konsanaan on ministerineuvosto ja siinä toteutuva hallitustenvälinen päätöksenteko. Matti Wuori on tässä asiassa samaa mieltä:

MW: Ilman muuta. Hallitustenvälinen yhteistyöhän on perinteellistä diplomatiaa, siis täysin läpinäkymätöntä. Se on yhtä pimeässä tapahtuvaa päättämistä kuin Pohjois-Koreassa. 

HR: EU:n laajennus ennennäkemättömän suureksi 25 maan Unioniksi tänä vuonna ei historiallisuudestaan huolimatta herättänyt kovin suurta innostusta. Kysyin Matti Wuorelta, mistä innostuksen puute saattaa johtua.

MW: Euroopan Unionihan oikeastaan on kylmän sodan perillinen. Ilman Stalinin Neuvostoliittoa EU:ta tässä muodossa ei koskaan olisi kehittynyt. Nyt sen identiteetti, olemus on kateissa. Kylmä sota päättyi ja myös rautaesiripun toinen puolisko on nyt otettu tähän yhteiseen kotiin mukaan, mutta kukaan ei tiedä, mihin mennä tästä eteenpäin. Eletään vähän niin kuin museossa. Ranskalaisille Eurooppa on jotakin, joka ehkä oli olemassa 1950-luvulla. Ja minun oma näkemykseni on se, että me tarvitsemme Turkin tähän yhtälöön. Se on ainoa sen kokoluokan haaste, joka voi saada Euroopan jälleen dynaamiseen, vahvaan kehitykseen ja ikään kuin ottamaan luontevasti paikkansa maailmassa.

HR: On varmaan totta, kuten Matti Wuori sanoo, että ilman Stalinin Neuvostoliittoa ja kylmää sotaa, ei EU:ta tässä muodossa olisi koskaan kehitetty. On tärkeää korostaa sanoja ”tässä muodossa”, siis sillä tavalla kuin yhdentyminen tosiasiassa on edennyt. Maanosassamme kyllä nousi heti toisen maailmansodan jälkeen federalistisia aatteita ja liikkeitä, joita elähdytti toive paremmasta Euroopasta, sellaisesta, joka tekisi mahdottomaksi viime vuosisadan ensimmäisen puoliskon verisen historian toistumisen. Esimerkiksi Buchenwaldin keskitysleirin vapautetut vangit antoivat julkilausuman, jossa vaadittiin lakkauttamaan kansallisvaltiot ja luomaan Euroopan Yhdysvallat. Federalistisissa liikkeissä oli mukana monia poliittisia suuntauksia liberaaleista demokraateista radikaaleihin sosialisteihin. Kylmän sodan todellisuus, kahden suurvaltablokin muodostuminen, teki kuitenkin kaikki tällaiset hankkeet tyhjiksi, ja federalismin kannattajat joutuivat tyytymään yhdentymiseen, jonka perustana ovat olemassa olevat kansallisvaltiot ja niiden välinen yhteistyö. Lisäksi Euroopan yhdentymisestä puhuminenkin oli mahdollista vain rautaesiripun länsipuolella, joten federalistit joutuivat käytännössä valitsemaan puolensa kylmässä sodassa.

Viime vuonna Yhdysvallat tai Yhdysvaltojen puolustusministeri, jakoi Euroopan ”uuteen” ja ”vanhaan Eurooppaan”. Miten tällainen aika karkea ajatus otettiin vastaan Euroopan parlamentissa?

MW: Sehän herätti suunnatonta suuttumusta, koska siinä nähtiin Yhdysvaltojen nykyhallinnon tietoinen pyrkimys hajottaa ja jakaa Eurooppaa. Siitä tulee vähän mieleen Rooman imperiumin ja Karthagon välinen suhde. Muistamme, kuinka Roomassa vahvasti haluttiin tuhota Karthago. Vähän samanlaista asennetta on Washingtonissa. Yhdysvallat ja Eurooppa tarvitsevat toisiaan, ja on erittäin lyhytnäköistä yrittää pitää Eurooppa heikkona. Tässä suhteessa Yhdysvalloissa luultavasti tapahtuu vielä muutosta politiikassa. 

HR: ”Uudella Euroopalla” puolustusministeri Donald Rumsfeld tarkoitti niitä entisiä itäblokin maita, jotka viime vappuna liittyivät EU:hun, ja jotka ovat nyt myös NATO:n jäseniä. Yhdysvallat on myös vahvasti ajanut läheistä liittolaistaan Turkkia Euroopan Unioniin. Matti Wuori ei kuitenkaan usko, että sen enempää entisen itäblokin maista kuin Turkistakaan tulisi EU:ssa mitään amerikkalaisten asian ajajia. 

MW: Ei, jos tämä Turkin liittymismenettely EU:hun jatkuu, niin silloin Turkki tulee ilman muuta hakeutumaan entistä lähemmäs eurooppalaista ydin, ja se tulee vahvistamaan Eurooppaa Yhdysvaltain kustannuksella. Jos näin ei käy, niin silloin Eurooppa häviää aivan tavattomasti ja Yhdysvallat saa lisäpotkua.

HR: Kun Yhdysvallat viime vuoden alussa valmisteli hyökkäystä Irakiin, maailmalla, sekä Euroopassa, Yhdysvalloissa että muuallakin, nousi suuri kansanliike sotaa vastaan. Yhtä suuria mielenosoituksia kaupunkien kaduilla ei ollut nähty vuosikymmeniin. Suuren yleisön kiinnostus Irakiin näyttää kuitenkin vähentyneen tänä vuonna, vaikka Irak on koko ajan pysynyt uutisotsikoissa toisen Länsi-Aasian suuren kriisipesäkkeen Israel/Palestiinan kanssa. Länsi-Aasia voisi hyvinkin olla osuvampi maantieteellinen ilmaus kuvaamaan tätä aluetta kuin imperialismista peritty Lähi- tai Keski-itä. Länsi-Aasia tuntuu olevan maailman kaikkien pahimpien kriisialueitten keskuksessa, sillä sieltä ei ole kovin pitkä matka Kaukasukselle ja Keski-Aasiaan eikä myöskään Sudanin Darfuriin, jossa maan arabihallitus tukee aseistettujen joukkioitten häikäilemätöntä väkivaltaa maan länsiosan mustaihoissa vähemmistöä vastaan. Darfurin tapahtumia on kuvattu tämän hetken vakavimmaksi humanitaariseksi kriisiksi. Irakista ihmiset ovat vähän ymmällään, sanoo Matti Wuori.    

MW: Monet poliittiset johtajat ovat pikkuhiljaa alkaneet hyväksyä sen ajatuksen, että kyllä meidän kaikkien täytyy auttaa Irakin jonkinlaisessa jälleenrakentamisessa tai edes pitämisessä kasassa. Paljon suurempi ongelma myös Euroopan kannalta on se, että tämä oli tällainen korvikesota. Osittain se johtui Bushin dynastian omista motiiveista, mutta Irakin sodallahan yritettiin ratkaista kahta alueellista kysymystä, joihin ei suoraan voitu kajota eli Saudi-Arabia ja Israel/Palestiina. Washingtonissa aivan aidosti kuviteltiin, että Irak olisi avain näitten kahden dominonappulan pystyyn saamiseen. Siinä he olivat perusteellisen väärässä. Nythän lopputulos on se, että Irakin sota päinvastoin ajoi Saudi-Arabian ehkä jopa sekasorron partaalle ja hankaloitti Lähi-idän Israel/Palestiina -ongelman ratkaisua aivan käsittämättömän vaikeaksi vielä siitä, mitä se oli aikaisemmin. Tässä meidän on nyt autettava YK:n kautta, mutta myös suoraan kahdenvälisesti. EU:n on tehtävä parhaansa, jotta tämä Yhdysvaltojen nykyhallinnon paha virhe ei johtaisi ihan täydelliseen katastrofiin.

HR: Voi siis sanoa, että kahden vaikean ongelman lisäksi tuli kolmas?

MW: Tuli kolmas, ja se heijastuu nyt kaikkialle. Ei ole sellaista strategisesti tärkeätä kolkkaa, jossa se ei tuntuisi. Ajatellaan vaikka Keski-Aasian tasavaltoja, jotka ovat strategisesti tällä hetkellä ehkä kuumin mielenkiinnon kohde. Kaikki mitä tapahtuu nyt Lähi-idässä heijastuu suoraan tietenkin sitten Aasiaan, jossa Yhdysvaltojen todelliset intressit ovat nyt. Ja tämä on arveluttava ja pelottava kehitys. 

HR: Pyysin Matti Wuorta vielä täsmentämään, mitä hän pitää perimmäisenä syynä siihen, että presidentti Bushin hallitus päätti hyökätä Irakiin. Oliko syynä öljy vai yleisempi valtapolitiikka?

MW: Kyllähän meidän öljyriippuvuus kummittelee kaikkien suurten geopoliittisten ratkaisujen taustalla. Esimerkiksi Venäjästä on tullut EU:lle ikään kuin Lähi-itä. Me olemme niin riippuvaisia Venäjän energiasta, että me emme tarmokkaasti puutu Tšetšenian kaltaiseen vuotavaan haavaan Euroopan kyljessä. Mutta öljy on vain yksi selitys. Usein hyvin banaalit syyt ovat takana niin kuin tässä tapauksessa aikaisemman Persianlahden sodan ikään kuin keskenjääminen, ja sitten omituisen erilaisten konservatiivien ja kristittyjen fundamentalistien epäpyhää allianssi, joka kehkeytyi Bushin hallinnon taakse, ja joka on nyt hajoamassa, ja monia syitä, joista suurin osa on hyvin banaaleja ja yksinkertaisia ilman mitään pitkälle tähtäävää strategista suunnittelua.

HR: Ja syyskuun yhdennentoista jälkeinen ilmapiiri?

MW: No, se ilmapiirihän vaati jotakin, ja kun kasvotonta pimeästä iskevää vihollista vastaan ei voi käydä normaalein keinoin, niin piti käydä sijaissota. Tämähän oli myös siinä mielessä sijaissotaa, että muka kostettiin al-Qa’idalle ja ties kelle, vaikka lapsikin näkee, että tällainen kosto on typerää sapelinkalistelua, joka päinvastoin pahentaa sitä perusongelmaa.

HR: Irakia ja Vietnamin sotaa on jo usein ehditty verrata toisiinsa. Onko niillä yhtäläisyyksiä?

MW: No, niitä yhtäläisyyksiä pitäisi pikkuisen varovasti tarkastella. Yhtäläisyyksiähän on, mutta ei niinkään ehkä Irakin, vaan tämän laajemman amerikkalaisen sotilaallisen globalisaation eri kohdissa. Minä itse vietin jonkin verran aikaa Mindanaolla Etelä-Filippiineillä, jossa käydään aika kiivasta sotaa Zamboangassa ja Basilanissa muslimikapinallisten ja Filippiinien armeijan välillä, ja jossa Yhdysvalloilla on nyt aika mittavasti erikoisjoukkoja. Siellä ollaan toistamassa askel askelelta Vietnamin virheet. Ja sama ehkä on tapahtumassa Georgiassa ja joissakin muissakin paikoissa. Irakissa joitakin strategisia möhläyksiä voi verrata Vietnamiin, mutta tapahtumien kulku on kyllä aivan toisenlainen.     

HR: Vietnamissa vihollisena pidettiin maailmankommunismia. Tällaista jossain määrin tunnistettavaa blokkia ei enää ole. Voiko sanoa, että kylmän sodan jälkeen vihollisten etsinnässä on ollut jotain keinotekoista?

MW:  On, siis kun on tällainen huutava pakko löytää konkreettinen, tunnistettava vihollinen. Vietnamissahan, niin kuin McNamaran haastattelufilmistä hyvin havainnollisesti käy ilmi, tehtiin se aivan käsittämätön virhe, että kuviteltiin Kiinan olevan vahvasti Pohjois-Vietnamin takana, vaikka ne ovat perinteisiä vihollisia. Samanlainen samaistumisvirhe tehtiin Irakissa al-Qa’idan, Husseinin ja joittenkin muitten voimien välillä, joskin tässä se oli ehkä vähän tahallisempaa tämä harhaanjohtaminen.

HR: Propaganda luoma kuvitelma saattaa johtaa myös siihen, että sellaista hyödyntävä poliittinen päättäjä saattaa itse alkaa uskoa siihen.

MW: Kyllä, kyllä. Ihminenhän on intentionaalinen olento ja pyrkiessään hyvin määrätietoisesti johonkin päämäärään hän mukauttaa todellisuuden vastaamaan niitä tavoitteita, ja silloin hän itsekin uskoo. Olen aika varma, että Tony Blair ja George W. Bush kumpikin alkoivat uskoa näitä väärennettyjä tai vääristeltyjä tiedustelutietoja jossakin vaiheessa, että ei ollut sellainen kyyninen kylmä valehtelu, vaan todella ”vilpitöntä” harhaanjohtamista.

HR: Matti Wuoren yhteen viisivuotiseen kauteen Euroopan parlamentissa ajoittuu uuden tuhatluvun koitteessa alkanut uusien kansalaisliikkeitten nousu kaikkialla maailmassa. Eri elämänaloihin keskittyvät liikkeet ovat hyvin kansainvälisiä ja itse asiassa melko vähän ideologisia, mitä joku voi pitää niitten vahvuutena ja joku toinen heikkoutena. Kansalaisliikkeillä on myös ollut läheistä yhteistyötä EU:n ainoan suoraan demokraattisesti valitun elimen, europarlamentin, kanssa.

MW: Niillä on ollut erittäin läheinen yhteistyö Euroopan parlamentin kanssa, ja niiden nousu oli ilahduttavaa. Se on osoitus siitä, että on voimakas pyrkimys löytää uusia vaikutuskanavia, kun poliittiset vanhat keinot alkavat olla umpikujassa. Se on ikään kuin raikasta ilmaa, joka tulee vallan tunkkaisiin käytäviin, ja me olemme hyvin riippuvaisia niistä aloitteista ja virikkeistä, joita me saamme kansalaisliikkeiltä. New York Times jopa pääkirjoituksessaan  kutsui tätä kehkeytyvää ylikansallista kansalaisyhteiskuntaa maailman toiseksi supervallaksi, mikä nyt oli monella tavalla ontuva vertaus. Mutta se on nousussa. Aina välillä tulee takaiskuja, mutta se on yhä merkittävämpi tekijä. En puhu vain Maailman sosiaalifoorumista. En puhu vain naisliikkeen tai rauhanliikkeen uudesta noususta tai ympäristöliikkeestä, vaan ylipäätään se dynamiikka, joka on nyt noussut, joka täytyy jollakin tavalla ottaa huomioon, kun tehdään suuria kansainvälispoliittisia ratkaisuja, ja joka on myös tullut yhä itsestään selvemmin mukaan tämmöisiin ylikansallisiin hallintajärjestelmiin, ei tietenkään Maailman kauppajärjestön ja Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston tapaisiin melko epädemokraattisiin, läpinäkymättömiin instituutioihin, mutta nekin ovat nyt joutuneet vastaamaan näihin haasteisiin. Kun puhuu James Wolfensonin, Maailmanpankin pääjohtajan kanssa, hän ottaa aivan äärettömän vakavasti sen, minkä esimerkiksi ympäristöliikkeet sanovat. Tämä on se kehityslinja samalla, kun meidän pitää katsoa myös valtiosuvereniteetin syvällisiä muutoksia koko viime vuosisadalla ja tästä eteenpäin. Tämä on se historiallinen murros, joka myöhemmin, jos historiaa vielä tutkitaan sadan vuoden kuluttua, tulee leimaamaan meidän aikaamme.

HR: Tässä kuultiin asianajaja Matti Wuoren arvio uusista ylikansallisista kansalaisliikkeistä. Ehkä nuo liikkeet myös auttavat pelastamaan yleisen ymmärryksen yhteiskunnasta siltä käsitteiden kavallukselta, josta brittiläinen loogikko George Wilmers alussa puhui.

Ks. myös:

• Sosialismi, demokratia ja käsitteiden kavallus Hannu Reime, 30.3.2004
• Socialism, democracy and conceptual embezzlement Hannu Reime with George Wilmers &   Ehud Ein-Gil,
  1 April 2004

• Interview with George Wilmers

• Finland, the "Russian question" and socialism by Hannu Reime (Polarities, Autumn 2001)

[home] [focus] [archive]