YLE/Ykkösaamu, 6.3.2012 **** Etusivulle

Syyria: Uusi kylmä sota?

Hannu Reime

Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumnisti, tällä viikolla Hannu Reime. Hänen aiheenaan on Syyria.

Kuukausi sitten Syyrian toiseksi suurimmassa kaupungissa Aleppossa räjähti kaksi autoon asetettua itsemurhapommia, jotka surmasivat 28 ihmistä ja haavoittivat yli kahtasataa. Kuolonuhreista neljä oli siviilejä, loput sotilaita tai valtiollisten turvallisuuselinten agentteja.

Räjähdykset olivat pieni sivujuonne Syyrian väkivaltaisuuksissa, jotka vajaan vuoden aikana ovat vieneet hengen tuhansilta ihmisiltä. Pahinta on viime viikkoina ollut Homsin kaupungissa, jossa presidentti Bashar al-Assadia tukevat hallituksen joukot ovat säälimättä tuhonneet opposition hallitsemaa kaupunginosaa. 

Aleppo on ollut tunnettu siitä, että eri uskonsuuntauksiin kuuluvien ihmisten välit ovat siellä olleet hyvät. Tiettävästi aleppolaiset ovat muutenkin säästyneet siltä väkivallalta, jonka uhriksi tuhannet syyrialaiset viime kuukausina ovat joutuneet. Hallitus syytti Aleppon pommeista islamistista terrorijärjestöä al-Qa'idaa, ja pian tämä jälkeen järjestön johtaja, amerikkalaisten surmaaman Osama bin Ladenin seuraaja al-Zawahiri ilmoitti tukevansa Syyrian kansannousua ja kehotti muslimeita auttamaan syyrialaisia uskonveljiään.

Syyrian presidentin sen enempää kuin al-Qa'idan johtajankaan sanaan ei tietenkään kannata luottaa tällaisissa asioissa. Assadin tärkein propagandaväite diktatuurin kumoamiseen tähtäävää kansannousua vastaan on sellaisen käsityksen levittäminen, että vain hänen itsensä vallassa pysyminen voi pelastaa Syyrian uskonsodalta tai islamilaiselta fundamentalismilta. Al-Qa'ida puolestaan ottaisi tietenkin kernaasti itselleen kunnian osallistumisesta maallistuneen ja väärää islamin suuntaa, alawiitteja, edustavan Assadin kukistamiseen.

Yhdysvaltalaisen McClatcheyn sanomalehtiketjun Washingtonin kirjeenvaihtaja Jonathan Landay siteerasi kuitenkin amerikkalaisia tiedusteluviranomaisia, joiden mukaan Assad oli oikeassa: Aleppon pomminräjähdykset olivat kuin olivatkin al-Qa'idan työtä. Jonkinlaista uskottavuutta väitteelle antaa se, että Yhdysvaltojen hallituksen edustajilla ei luulisi olevan mitään syytä korostaa sitä, että Assadin vastaisessa rintamassa on myös se järjestö, joka organisoi syyskuun yhdennentoista terrorihyökkäykset Yhdysvalloissa vuonna 2001. Yhdysvallat ja sen julistaman ”terrorisminvastaisen sodan” kohde al-Qa'ida olisivat Syyriassa ikään kuin samalla puolella, ajamassa Assadin dynastiaa vallasta.

Olivatpa Aleppon pommien räjäyttäjät keitä tahansa, al-Qa'idalla voi tuskin kuitenkaan olla kovin suurta osaa Syyrian tapahtumissa. Muistettakoon, että myös Libyan syrjäytetty ja surmattu johtaja Gaddafi yritti pelata al-Qa'ida-kortilla väittäen, että opposition tukena on islamistisia terroristeja.

Mutta samoin kuin Libyassa myös Syyriassa tällaiset väitteet ovat oire siitä, että vallankumoukset arabimaissa eivät etene suoraviivaisesti. Syyriassa kansannoususta ja hallituksen yrityksestä nujertaa se on tullut osa kansainvälistä suurpolitiikkaa, jotkut kommentaattorit puhuvat jopa uudesta kylmästä sodasta. Koska Assadin hallitus on Iranin tärkein poliittinen liittolainen Lähi-idässä, monia maita houkuttaa ajatus heikentää Irania vaihtamalla hallitus Syyriassa. Syyrialaisten tulevaisuus on näin joutunut osaksi geopoliittista peliä, jossa vastakkain ovat Saudi-Arabia ja Iran, Israel ja Iran, tai jopa Yhdysvallat ja Venäjä, elleivät suorastaan Yhdysvallat ja Kiina.

Pelkästään se, että Syyriasta ja sen hallitusjärjestelmästä on tullut geopoliittisen spekuloinnin kohde, osoittaa, että nuorempi Assad on epäonnistunut siinä, mikä oli hänen edesmenneen isänsä Hafizin suurin poliittinen saavutus, kyky estää ulkovaltoja sekaantumasta Syyrian asioihin. Kylmän sodan aikana Syyria oli Neuvostoliiton liittolainen, mutta se ei koskaan päästänyt Moskovaa sanelemaan sille, mitä pitää tehdä. Assadin salainen poliisi piti kansalaisia rautaisessa otteessaan samalla, kun presidentti noudatti ulkosuhteissaan kylmän kyynistä reaalipolitiikkaa: ei ollut pysyviä ystäviä eikä vihollisia, vain pysyviä intressejä.

Niinpä vuonna 1976, kun Syyria puuttui Libanonin sisällissotaan, se ei tullut puolustamaan Libanonin muslimeja eikä palestiinalaisia, vaan kristittyjä, jotka olivat jäämässä alakynteen, kun palestiinalaisten läsnäolo oli horjuttanut Libanonin sisäisen valtatasapainon. Ulkopoliittinen ystävyys Iranin kanssa tai tuki Libanonin shiiojen aseelliselle järjestölle Hizbullahille ei myöskään johdu uskonnollisista tai ideologisista syistä, vaan käytännön politiikasta: Syyria on tukenut niitä voimia, jotka ovat riippumattomia Yhdysvalloista, säilyttääkseen oman ulkopoliittisen liikkumavaransa.     

Pelkästään se, että Syyrian tulevaisuus ei näytä enää täydellä varmuudella olevan Assadin käsissä, luo epävarmuutta koko sille Arabi-idän alueelle, johon nykyisen Syyrian lisäksi kuuluvat Libanon, Israel/Palestiina ja Jordania. Israel miehittää edelleen Syyrialta valtaamaansa Golanin ylänköä. Luulisin, että Israelin turvallisuusapparaatti pitää Assadin vallan jatkumista parempana kuin syyrialaisten kansannousun aikaansaamaa vallankumousta siitäkin huolimatta, että suhteet Damaskokseen ovat jäätävät.

Myös Yhdysvallat on vuosikymmenien mittaan mukautunut Assadin suvun vallassaoloon, vaikka Syyria on onnistunut pysymään riippumattomana amerikkalaisista. Washington näytti hylänneen Assadin vasta viime kesänä. Keväällä, muutamaa kuukautta aikaisemmin, ulkoministeri Hillary Clinton oli siteerannut käsitystä, jonka mukaan Bashar al-Assad olisi uudistaja.

Syyrian kansannousu alkoi vuosi sitten siitä, kun turvallisuusjoukot pidättivät ja myöhemmin kiduttivat koululaisia, jotka olivat raapustaneet seiniin hallituksen vastaisia iskulauseita eteläisessä Dar'aan kaupungissa. Tapahtumat osoittivat, että Assadin hallituksen turvajoukot eivät osaa reagoida millään muulla tavalla kuin äärimmäisellä väkivallalla. Erään kommentaattorin mukaan Syyriaa ei enää voi kutsua edes yksipuoluevaltioksi, vaan maaksi, jossa valtaa käyttää muutama perhe ja kokoelma turvallisuuspalveluja.

Vain vähän yli vuosi sitten Bashar al-Assad kommentoi Tunisian ja Egyptin kansannousuja toteamalla, että mitään vastaavaa ei voi tapahtua hänen maassaan. Arvostettu syyrialainen filosofi Sadiq al-Azm onkin todennut, että itsevaltaiset arabijohtajat Tunisiassa, Egyptissä, Libyassa, Jemenissä, Bahrainissa ja Syyriassa ovat naapurimaiden kansannousujen puhjettua kukin vuorollaan todenneet, että tällaista ei voi tapahtua meillä. Heidän kuvitelmissaan kansa kapinoi vain naapurissa.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter