YLE/Ykkösaamu, 13.11.2012 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 13.11.2012 **** Etusivulle
Hannu Reime
Kiina ilmoittaa tällä viikolla uusien johtajiensa nimet Pekingiin kokoontuneen puoluekongressin päätteeksi. Tämänviikkoinen tiistaikolumnistimme Hannu Reime pohdiskelee Kiinaa ja sen asemaa maailmassa.
Kiinaa ovat vuosisatojen ajan hallinneet peräkkäiset keisarilliset dynastiat. Niistä viimeinen, pohjoisesta mantšujen valloittajakansasta lähtenyt ja nimellä Qing tunnettu hallitsijasuku syöstiin vallasta sata vuotta sitten. Kiinasta tuli tasavalta vuoden 1912 ensimmäisenä päivänä.
Maata nykyisin johtava kommunistinen puolue on keisareiden perillinen. Sen suurimpana huolena on Kiinan säilyminen yhtenäisenä ja valtakunnan vahvistuminen sisäisesti ja ulkoisesti. Näiden tavoitteiden vuoksi on hajottavista ja valtiota mahdollisesti heikentävistä asioista vaiettava ja maata hallittava julkisuudelta salassa.
Hallitsijan silmin pääkaupungista katsottuna puolue voi olla tyytyväinen kehitykseen. Valtakunnan yhtenäisyyttä ei mikään näytä uhkaavan tai horjuttavan. Viime vuosikymmeninä Kiinasta on tullut maailman toiseksi suurin talous, maapallon työpaja, jonka kokoomatehtaat syytävät taukoamatta laivakontteihin pakattavaksi ja maailmanmarkkinoilla myytäväksi niin tarpeellista kuin tarpeetontakin tavaraa. Voi vain arvailla, kuinka monta prosenttia kaikesta siitä tavaramäärästä, joka tänäkin vuonna annetaan joululahjoina niin sanotussa kristityssä maailmassa, on merkitty leimalla Made in China. Kiina on paitsi työpaja myös rikas pankkiiri, kiitos niiden valuuttavarantojen, jotka ovat syntyneet kiinalaisten työläisten tekemästä työstä.
Paikkansa puolueen johtajana nyt ilmeisesti jättävä Hu Jintao asetti tavoitteeksi ”sosiaalisen harmonian yhteiskunnan”. Hänen edeltäjänsä Jiang Zemin haaveili ”hyveellisestä hallinnosta”. ”Suhteellisen vaurauden yhteiskunta” taas oli se, mitä tavoitteli Deng Xiaoping, kaikkien uudistusten isä, jonka johdolla Kiina siirtyi maolaisesta kommunismista markkinatalouteen kommunistisen puolueen pysyessä samalla tiukasti vallassa. ”Suhteellinen vauraus” oli kaunisteltu ilmaus varallisuuserojen kasvulle, uusrikkaiden ilmaantumiselle kiinalaiseen yhteiskuntaan.
Sopusoinnun ja hyveellisen hallinnon ihanteet on yhdistetty 400- ja 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua eläneeseen kiinalaiseen yhteiskunta- ja moraalifilosofiin Kungfutseen. Kungfutselaisten arvojen uskotaan parhaiten takaavan yhteiskuntarauhan ja tasaisen kehityksen. Samoilla arvoilla selitetään usein myös Taiwanin, Etelä-Korean, Hongkongin ja Singaporen — Itä-Aasian tiikereiden — vaurastumista. Deng Xiaoping mainitsi nimenomaisena seuraamisen arvoisena esimerkkinä Singaporen, autoritaarisesti johdetun kaupunkivaltion.
Dengin ajatelmiin kuului myös seuraava ”viisaus”: ei sillä ole väliä, onko kissa musta tai valkoinen, pääasia on, että se pyydystää hiiriä. Toisin sanoen, tärkeintä on, että Kiina nykyaikaistuu ja vaurastuu, ja että siitä tulee vahva valtio. Samantekevää, onko järjestelmä ”kommunistinen” tai ”kapitalistinen”.
Arvostetun ranskalaisen tutkimuslaitoksen Collège de Francen professori, kiinalaisen aatehistorian tuntija Anne Cheng tekee mielenkiintoisen havainnon kungfutselaisuuden suhteesta Kiinan talouteen ja yhteiskuntaan. Le Monde diplomatique -lehden syyskuun numeroon kirjoittamassaan artikkelissa professori Cheng muistuttaa, että sata vuotta sitten kungfutselaisuutta ja siihen kuuluvaa hierarkioiden kunnioittamista pidettiin Kiinan kehittymisen jarruna, tekijänä, joka esti kapitalismin tunkeutumisen Keskustan valtakuntaan, Kiinaan.
Tätä mieltä oli muun muassa tunnettu saksalainen sosiologi Max Weber, jonka mukaan protestanttinen uskonto ja sen moraali siivittivät yritteliäisyyttä ja kapitalismin nousua Euroopassa. Kiinassa ”protestanttisen etiikan” puuttuminen ja hierarkioiden ylenpalttinen kunnioitus yhteiskuntarauhan nimessä pysähdyttivät kehityksen. Weberin tavoin ajattelivat myös aikansa kiinalaiset edistykselliset ja radikaalit eli ne piirit, joista olivat lähtöisin muun muassa kommunistisen puolueen perustajat.
Nyt Kungfutsen ajatuksilla perustellaan sitä, että Kiina ja muut Itä-Aasian maat voivat länsimaita kurinalaisemmalla ja autoritaarisemmalla poliittisella järjestelmällä välttää Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa kohdanneet ongelmat. Kungfutselaisuus olisi vaihtoehto liberaalille demokratialle. Se takaisi, näin uskotaan, vakauden, kurin ja yhteiskunnallisen järjestyksen. Tämä olisi myös revanssi, kosto kaikista niistä nöyryytyksistä, joihin läntiset suurvallat Kiinan alistivat, ei niin kovinkaan kauan sitten.
Näin ollen ei ole outoa, että kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten eläneen filosofin ajatuksia levitetään niin paljon nyky-Kiinassa. Kungfutsen nimeä kantavia instituutteja perustetaan ympäri Kiinan maata. ”Vanhan viisaan” hahmo näyttää olevan läsnä kaikkialla, professori Anne Cheng kirjoittaa.
Kungfutsen opetuksilla ei voida kuitenkaan poistaa sitä tosiasiaa, että yhteiskunnallisia ristiriitoja on olemassa, ja että niitä ei voi lakaista maton alle ja toivoa, että ne ratkeaisivat itsestään. Tiukasta kontrollista huolimatta Kiinassa raportoidaan mielenosoituksista tai lakoista koko ajan jossakin päin jättiläisvaltakuntaa.
Syyt vaihtelevat viranomaisten korruptiosta ja mielivallasta brutaaleihin työoloihin kansoitetun itärannikon suurissa hikipajoissa, joissa kiinalaiset työläiset, usein nuoret naiset, vailla vapaan järjestäytymisen tarjoamaa suojaa kokoavat kuluttajien himoitsemia vempaimia maailmanmarkkinoille. Yhteiskunnalliset kiistat ja luokkavastakohdat eivät häviä vaikenemalla tai saarnaamalla kungfutselaista harmoniaa.
Ulkopolitiikassaan on kommunistisen puolueen uusien johtajien puolustettava Kiinan intressejä nousevana suurvaltana, sen ”paikkaa auringossa.” Samassa syyskuun Le Monde diplomatique - lehden numerossa tunnettu yhdysvaltalainen tutkija Michael Klare kysyy, onko Kiina imperialistinen. Kirjoittaja vastaa, että tyydyttääkseen energiannälkänsä ja turvatakseen teollisuustuotteidensa markkinat itseään köyhemmissä maissa Kiina joutuu asioiden luonnosta johtuen harjoittamaan imperialistista politiikkaa. Ja siinä se eroaa vain määrällisesti tärkeimmästä ja itseään vielä paljon, paljon vahvemmasta kilpailijastaan Amerikan Yhdysvalloista.
Länsimaihin verrattuna Kiina on edelleen suunnattomasti köyhempi, ja sen vaikeudet ovat aivan toista luokkaa kuin ne, jotka koettelevat Eurooppaa tai Pohjois-Amerikkaa. Ajatus Kiinasta maailmaa hallitsevana uutena supervaltana kuuluu toistaiseksi pikemminkin fantasia- kuin reaalimaailmaan.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Kiina, Maailmantalous