YLE/Ykkösaamu, 27.7.2010 **** Etusivulle

"Laulavat ja soittavat karjalaiset"

Hannu Reime

Yle Radio 1:ssä on heinäkuu omistettu tänä vuonna karjalaisuudelle. Tällä heinäkuun viimeisellä viikolla tiistaikolumnistimme Hannu Reime käsittelee samaa aihetta: karjalaisuutta ja yleensä ihmisten identiteettiä, keksittyä tai todellista.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kansakoulun maantieto- ja kotiseutuopissa käsiteltiin muun muassa Suomen heimoja, aihepiiriä, jota silloin ilmeisesti pidettiin erityisen tärkeänä. Karjalaisista kirjassa piirretään seuraavanlainen luonnekuva:

"Karjalainen on solakkavartaloinen ja pitempi. Silmät ovat tummemmat, tukka tavallisesti ruskea ja usein kihara. Luonteeltaan karjalainen on reipas, puhelias ja toimelias. Hänellä ei kuitenkaan ole hämäläisen sitkeyttä töissään. Se nähdään varsinkin siinä, että hänellä ei ole maanviljelykseen niin suurta halua kuin hämäläisillä. Sen sijaan tekee hän mielellään kauppaa. Karjalainen rakastaa laulua ja soittoa."

Oppikirjan tekijä Kaarlo Hänninen itse oli varmaan sukujuuriltaan hämäläinen, sillä tästä toisesta Suomen pääheimosta hän kertoo, että siihen kuuluva on ”maanviljelykseen innostunut, työssään erittäin kestävä ja käytännöllinen, oikein suomalaisen perikuva.” Puheliaaseen, laulua ja soittoa rakastavaan karjalaiseen kauppamieheen verrattuna hämäläinen on ”luonteeltaan totisempi ja vähäpuheisempi”, kirjassa opetetaan.

Osakeyhtiö Valistuksen julkaisema koulukirja ilmestyi vuonna 1929. Viipurissa syntyneistä vanhemmistani ainakin äiti on saattanut lukea sitä koulussa. Viidettätoista ikävuottaan siihen aikaan lähestynyt isäni oli jo lopettanut koulun ja siirtynyt töihin viipurilaiseen nahkaliikkeeseen Punaisenlähteen torin tuntumaan, mutta tuskin hänkään jäi vastaavanlaista opetusta paitsi kuluttaessaan Hiekan kansakoulun pulpettia Viipurin läntisessä esikaupungissa. En tiedä, kuinka hyvin ja kuinka syvällisesti isäni ja äitini syntyperäisinä karjalaisina saamansa opin sisäistivät. Arvoitukseksi myös jää, tunnistivatko he itsessään mitään noista ”karjalaisten ominaisuuksista”, joista sen ajan koululaisille tosiasioina kerrottiin.

Karjalaisia, hämäläisiä ja muita Suomen heimoja esittelevässä koulukirjan tekstissä huomio kiinnittyy paitsi pariin hieman vanhahtavalta kuulostavaan kieliopilliseen muotoseikkaan, myös tieteellisyyttä matkivaan tyyliin. Kirjoittajahan ei puhu monikossa karjalaisista tai hämäläisistä tai näiden ihmisryhmien tyypillisistä edustajista, vaan toteaa ykskantaan, että ”karjalainen on sitä ja hämäläinen tätä” vähän niin kuin eläinopin oppikirjoissa kirjoitetaan, että homo sapiens on takaraajoillaan liikkuva nisäkäs. Eihän biologiankaan väitteitä pehmennetä kertomalla, että tyypillinen ihminen liikkuu jalkojensa varassa, tai että useimmat ihmiset tekevät niin.

Heimot, kansakunnat, kielet, uskonnot ja muut ihmisryhmiä toisistaan erottavat sattumanvaraiset identiteetit nähtiin ainakin sotienvälisessä Suomessa lähes yhtä jyrkkinä rajoina kuin ne perimän ja yleisten luonnonlakien määräämät tekijät, jotka erottavat elävien olentojen eri lajit toisistaan, myös ihmisen muista eläimistä. Suomalaiset kokonaisuutena esitettiin tietenkin erilaisina kuin muut kansat, mutta myös jokaiselle Suomen heimolle annettiin oma ryhmäidentiteettinsä.

Vakavaa, pitkäjänteisyyttä vaativaa maanviljelyä arvostava vaalea, suoratukkainen hämäläinen oli siis ”suomalaisen perikuva”, tummat, kiharatukkaiset karjalaiset puolestaan muodostivat jonkinlaisen viihdeosaston ”suloisessa Suomessamme”. Kauppamiehiä ja boheemisia taiteilijoitakin tarvittiin, mutta oikeaa, todellista työtä oli vuodenkiertoa seuraava maanviljely, hämäläisten ja ehkä yleensä länsisuomalaisten leipälaji. Pienenä mitättömänä yksityiskohtana tähän voisi tietenkin huomauttaa, että Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan asukkaiden, tulevien evakkojen, enemmistö sai toimeentulonsa maataloudesta sotienvälisen ajan Suomessa aivan samoin kuin useimmat muutkin sen ajan suomalaiset. Suomi oli vielä pääosin maatalousmaa, vaikka teollistuminen olikin jo hyvässä vauhdissa.

Varmaan myös suomalaisessa sivistyneistössä kannatusta nauttinut ja Akateemista Karjala-Seuraa elävöittänyt karelianismi osaltaan selittää sen, miksi karjalaisista ja karjalaisuudesta pidettiin yllä niin selkeitä stereotypioita tai pikemminkin myyttejä. AKS:n kiinnostus tosin kohdistui rajantakaiseen Vienan ja Aunuksen Karjalaan, ja sen taustana vaikutti poliittinen Suur-Suomi-aate, jota heimoaktivistit olivat ajaneet asein tekemällä hyökkäyksiä rajan taakse itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen.

Karjalaisen heinäkuun radio-ohjelmissa on monelle haastateltavalle esitetty kysymys, mitä karjalaisuus hänelle merkitsee. Jotakin myönteistä se on, tuntuvat vastaavan lähes kaikki, ja lämpimiä tuntojaan korostavat varsinkin ne, jotka ovat niin vanhoja, että itse muistavat menetetyt kotiseutunsa. Ajan kulun huomaa siitä, että ne siirtokarjalaiset, jotka tänä vuonna täyttävät 80 vuotta, olivat yhdeksän- tai korkeintaan juuri ja juuri kymmenvuotiaita, kun joutuivat lähtemään evakkotielle.

Olen syntynyt vuoden 1944 lopulla, joten henkilökohtaiset käsitykseni karjalaisuudesta tai oikeastaan Viipurin kaupungista perustuvat siihen, mitä kuulin pikkulapsena perheen piirissä asetuttuamme Helsinkiin. Ja paljonhan menneistä ajoista puhuttiin, vaikka äitinikin oli silloin vasta kolmikymppinen. Hieman unenomaisina muistikuvina mieleeni jäi varsinkin Viipurin kaupunginosien nimiä: Hiekka, Likolampi, Sorvali, Neitsytniemi, Tervaniemi, Papula tai Pantsarlahti keskemmällä kaupunkia, jonne isäni perhe muutti kerrostaloasuntoon joskus vuonna 1937, kun isoisäni oli kuollut sydänkohtaukseen polkupyörän satulassa keskellä Linnansiltaa. Vasta myöhemmin, tutkittuani karttaa ja käytyäni nykyisessä Viipurissa, ovat nuo lapsuudessa mieliin jääneet paikannimet saaneet konkreettisemman sisällön.

Ehkä on niin, että yhteiset kovat kokemukset luovat identiteetin tai ainakin vahvistavat sitä.  Kannaksen ja Laatokan Karjalan asukkaille se kokemus on ollut evakuointi kotiseuduilta muuhun Suomeen. Vastaavasti ja aivan samoin, muutettavat muuttaen, pakolaisuus on synnyttänyt palestiinalaisen ja moderni antisemitismi juutalaisen nationalismin, molemmat viime vuosisadan tuotteita, eivät mitään ikiaikaisia identiteettien törmäyksiä tai kulttuurien kamppailuja.

Oma käsitykseni syntyperään nojaavista identiteeteistä, niin sanotuista ”juurista”, on hyvin yksinkertainen. Syntyperä on asia, jolle yksilö ei voi yhtään mitään, josta hän ei ole pienimmässäkään määrin vastuussa. Se, mihin ympäristöön syntyy, on vastaansanomaton objektiivinen tosiasia, siitä ei voi olla sen enempää ylpeä kuin häpeissäänkään.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Monikulttuurisuus ja identitetti, Kenan Malik

 

[home] [archive] [focus]