YLE/Ykkösaamu, 9.3.2010 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 9.3.2010 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on tiistaiaamun kolumnisti, tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii ihmisten ja kulttuureiden identiteettiä.
Puolitoista vuosikymmentä sitten kirjakauppoihin ilmestyi Harvardin yliopiston professorin, nyt jo edesmenneen Samuel Huntingtonin kirjoittama suurta huomiota herättänyt kirja sivilisaatioiden eli kulttuuripiirien väitetystä tulevasta yhteenotosta. Kirjoittaja ennusti, että ihmiskunta jakautuu päättyneen kylmän sodan jälkeen entistä selvemmin lähinnä uskonnosta kumpuaviin kulttuurisiin alueisiin, joiden rajoilla maailmanpoliittiset selkkaukset puhkeavat aina sodiksi asti. Balkanin ja Kaukasian akuutit ja väkivaltaiset kriisit teoksen ilmestymisaikoihin antoivat kirjoittajan mielestä esimakua tulevasta.
Huntingtonin kirjasta tuli menestys ja se käännettiin englannista monille kielille. Suomeksi se ilmestyi vuonna 2003 nimellä Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys julkaisijanaan — yllättävää kyllä — matematiikkaan, fysiikkaan, biologiaan ja yleensä vankemmalla pohjalla seisoviin tieteenaloihin erikoistunut kustantaja. Alkuteoksen otsikon sana clash, ’yhteenotto’, ’törmäys’, on suomeksi käännetty vähemmän raflaavalla ilmauksella ”kamppailu”.
Keskeisen terminsä ”sivilisaatio” Huntington määrittelee näin: kyseessä on ”ihmisten muodostama korkein kulttuurinen ryhmittymä, …laajin kulttuurisen identiteetin taso.” Sivilisaatio on siis suurin ihmisjoukko, johon yksilö samaistuu useampien osajoukkojen kautta. Esimerkiksi Rooman kaupungin asukas voi olla identiteetiltään samaan aikaan roomalainen, italialainen, katolinen, kristitty, eurooppalainen ja länsimaalainen. Länsimainen kulttuuripiiri on yksi niistä kahdeksasta tai yhdeksästä sivilisaatiosta, joiden mahdollista yhteenottoa Huntington kirjassaan povailee. Erityisen kriittisinä hän pitää läntisen ja islamilaisen ja läntisen ja kiinalaisen maailman välisiä suhteita.
Huolimatta siitä, että niin kirjoittaja kuin kirjakin täyttävät muodolliset akateemiset pätevyysmitat, on selvää, että Huntingtonin teos on vain poliittinen pamfletti. Se sopi kylmän sodan jälkeiseen ilmapiiriin ja ajanhenkeen, jossa Länsi (isolla kirjoitettuna) röyhisteli voittajana, jossa kommunismi ei vain karussa brežneviläis-stalinistisessa muodossaan, vaan myös alkuperäisenä ideaalina näytti pysyvästi siirtyneen historiaan, ja jossa myös tarvittiin uutta ”hyvää vihollista”.
Neuvostoliiton hajoamista seuranneet puheet rauhanosingosta — suurimittaisesta ja merkittävästä aseistariisunnasta — unohdettiin nimittäin pikavauhtia. NATOa ei lakkautettu Varsovan liiton tavoin, vaan uusien jäsenten mukaantulon ohessa se päinvastoin laajensi toimintakenttäänsä. Historian suurta ironiaa voi nähdä siinä, että ensimmäisiin sotatoimiinsa NATO tarttui vasta kylmän sodan päätyttyä, ja silloin vihollisena oli Jugoslavia, maa, jota länsi kylmän sodan aikana oli hiljaisesti tukenut Neuvostoliittoa vastaan. NATOn pommitusten kohteena oli Serbia, pieni tynkä, joka vanhasta Jugoslaviasta vielä oli nimellisesti jäljellä viime vuosisadan päättyessä.
Huomionarvoista on myös se, että Yhdysvallat ei saanut eurooppalaisia NATO-liittolaisiaan mukaansa Vietnamin sotaan kylmän sodan vuosina 1960-luvulla, vaikka viholliset siellä olivat Kiinan ja Neuvostoliiton tukemia kommunisteja. Uudella vuosisadalla on eurooppalaisten värvääminen kaukaisiin sotiin osoittautunut paljon helpommaksi, ja tämä koskee myös sellaisia muodollisesti NATOon kuulumattomia maita kuin Ruotsi ja Suomi.
Syyn, tekosyyn tai motiivin — miten vain — on uudelle väliintulopolitiikalle antanut islamistinen terrorismi, ennen kaikkea syyskuun yhdennentoista päivän hyökkäykset vuonna 2001. Suuret sotakoalitiot Irakissa ja Afganistanissa tarvitsevat kuitenkin paikallisia liittolaisia, jotka vihollisten tavoin ovat muslimeja. Samuel Huntingtonin teesi sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on siitä syystä liian vulgaari ja karkea käymään esimerkiksi Afganistanin sodan perusteeksi. Nuoremmalta Bushilta presidenttinä päässyt lipsahdus ”ristiretkestä” pelästytti jo sekin historiasta tietoisemmat eurooppalaiset.
Huntingtonin teesejä ei ole vaikeaa ampua alas, siksi karkeita ja yleistäviä ja poliittisesti tarkoituksenmukaisia ne ovat. Muodikkaasta identiteettipolitiikasta on kuitenkin myös hienovaraisempia muunnelmia, ja lähinnä sellaisia vastaan polemisoi intialaissyntyinen yhteiskunnallinen ajattelija Amartya Sen tänä vuonna suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Identiteetti ja väkivalta. Senin erikoisalaa ovat nälkään ja kehitysongelmiin liittyvät kysymykset. Ansioistaan hänet palkittiin vuonna 1998 Ruotsin keskuspankin taloustieteestä jakamalla muisto-Nobelilla.
Amartya Sen moittii perustellusti ja ankarasti sellaista käsitystä, että ihmisillä olisi joitakin kerta kaikkiaan pysyviä ja muuttumattomia kulttuurisia identiteettejä, jotka nousevat yli yksilöllisten ratkaisujen ja valintojen. Sen kutsuu tätä käsitystä ”ainutlaatuisen identiteetin illuusioksi”, jonka valtaan näyttävät antautuneen eivät vain Samuel Huntingtonin kaltaiset raa’at geopoliitikot, vaan myös monet järkevämmät pohdiskelijat.
Tällaisessa ajattelussa esimerkiksi muslimien uskonnollisia johtajia kohdellaan ikään kuin he olisivat niin sanotun islamilaisen maailman virallisia edustajia. Maailmaa ei yhtäkkiä nähdäkään kokoelmana ihmisiä, vaan uskontojen tai sivilisaatioiden liittona, jossa yhteisöjen puhemiehiä pidetään yksilöitä viisaampina.
Jos ei islamilainen maailma ole mikään jakamaton monoliittinen möhkäle, ei sitä myöskään ole länsi, kirjoitettiinpa se isolla tai pienellä kirjaimella. On totta, että yksilönvapaudet ja poliittinen demokratia ovat toteutuneet laajemmin tässä niin sanotussa länsimaisessa sivilisaatiossa kuin muualla maailmassa. Mutta yhtä totta on nykypäivän retoriikasta huolimatta se, että eurooppalais-amerikkalaiset valtiot ovat historian saatossa, eikä niinkään kaukaisessa menneisyydessä, tehneet kaikkensa, etteivät vapaus ja demokratia toteutuisi muualla maailmassa. Toinen syyskuun yhdestoista päivä, nimittäin Chile vuonna 1973, ei ole muinaista historiaa.
Länsimaisiin hyveisiin on uusissa maailmanselityksissä luettu muun muassa individualismi eli yksilöllisyys ja rationalismi eli järkiperäisyys. Osaksi tämä on varmasti totta, mutta eipä niistäkään miksikään kokonaista kulttuuripiiriä määritteleviksi ominaisuuksiksi ole. Ajatellaan nyt vaikkapa taloudellista toimintaa, jota voi kutsua nykyistä muotitermiä käyttäen yhteiskuntaelämän kovaksi ytimeksi, nykyistä maailmanlaajuista kapitalismia. Siihenhän usein liitetään individualismin ja rationaalisuuden kaltaiset ominaisuudet: valinnat tekee suvereeni yksilö järkiperäisesti omia intressejään punniten. Nyt voi kysyä, kuinka yksilöllisiä ja rationaalisia olivat tuoreeseen finanssikriisiin johtaneet päätökset. Oikeampaa olisi pitää niitä malliesimerkkinä ahneuden motivoimasta laumakäyttäytymisestä.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Yhteiskunnallinen ajattelu, Kansainvälinen politiikka, Maailmantalous