Robert Fisk ja rehellinen journalismi

Hannu Reime

Vuorossa on tiistaiaamun kolumnistimme, joka tällä viikolla on Hannu Reime. Hän pohtii journalismia ja historian merkitystä nykymaailman ymmärtämiselle.

Katselin äskettäin Internetistä parin - kolmen vuoden takaisen videon, jossa brittiläinen journalisti Robert Fisk kertoi vuosikymmenien mittaisesta kokemuksestaan sotakirjeenvaihtajana Lähi-idässä. Geopoliittisissa pohdinnoissa tätä Euroopan, Aasian ja Afrikan risteyskohdassa sijaitsevaa aluetta kutsutaan ”strategisesti huipputärkeäksi”: se suurvalta, jonka poliittisessa kontrollissa Lähi-idän öljy viime kädessä on, se myös kykenee paljolti sanelemaan poliittisen historian suunnan, jos sellainen yleensä on mahdollista.

Video oli kuvattu Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa MIT:ssa Yhdysvalloissa, jossa Fisk esitteli vuonna 2005 ilmestynyttä kirjaansa The Great War for Civilization. Tilaisuuden oli järjestänyt paikallinen armenialais-amerikkalainen yhdistys. Yleisölle Fiskin esitteli MIT:n kuulu professori Noam Chomsky, josta nykyisin voi sanoa, että hän on radikaali, mutta ei enää nuori — Chomsky näet täytti toissapäivänä 80 vuotta. Ikä ei ole hiukkaakaan tylsyttänyt hänen yhteiskuntakritiikkinsä terävää kärkeä, olipa kohteena imperialismi, valtioiden väkivalta tai — juuri nyt ajankohtaisimpana — kapitalismin kriisi.

Robert Fiskin teos on melkoinen järkäle. Kirjan 1300 sivulla kuvataan viime vuosikymmenien väkivaltaisia poliittisia selkkauksia Afganistanissa, Iranissa, Irakissa ja Palestiina/Israelissa sekä kahta ajallisesti ja paikallisesti hieman sivummalla ollutta, mutta nykypäivän Lähi-itään liittyvää tapahtumaa — niistä toinen on armenialaisten kansanmurha ensimmäisen maailmansodan aikana, toinen Algerian sisällissota viime vuosikymmenellä. Kirja on kirjoitettu sujuvalla ja hienolla tyylillä ja olisi helppolukuinen, ellei sen sisältö olisi niin raskas ja raaka — ahdistava, kuten Noam Chomsky totesi puhujaa esitellessään.

Brittiläiselle The Independent –lehdelle kirjoittava Robert Fisk on nähnyt varmaan enemmän ruumiita — väkivaltaisesti kuolleita ihmisiä — kuin kukaan muu yksittäinen toimittaja. Sotareportterina Fisk on kuitenkin poikkeuksellinen. Hän ei näe sodassa mitään hyvää ja hän osaa eläytyä poliittisen väkivallan uhrien kärsimyksiin: sellaista nähdessään ei voi olla tasapuolinen. Syyskuussa 1982 Fisk oli ensimmäisiä reporttereita, jotka saapuivat todistamaan, mitä oli tapahtunut Sabran ja Shatilan pakolaiskortteleissa Beirutissa, jossa libanonilaiset falangistit olivat surmanneet lähemmäs parituhatta palestiinalaista samalla, kun Libanoniin tunkeutunut Israelin armeijan seurasi tapahtumaa vieressä. Kuinka tällaisessa tilanteessa voisi olla tasapuolinen, tarkastella asiaa sekä uhrien että tappajien kannalta? Eikä Fisk ajatellut tasapuolisuutta silloinkaan, kun länsijerusalemilaisessa pizzeriassa räjähti pommi, jossa kuoli parikymmentä ihmistä, useimmat heistä lapsia. Hänen mieleensä ei tullut pyytää tasapuolisesti Hamasin lausuntoa asiasta.  

Robert Fisk kuuluu ainakin omasta mielestäni journalisteista parhaimpiin. Jos minun pitäisi hänen lisäkseen mainita toinen samalla tavoin, yhtä vahvasti ammattiinsa sitoutunut reportteri, valitsisin luultavasti israelilaisen Amira Hassin. Ha'aretz –lehteen kirjoittava Hass on ainoana israelilaisena toimittajana työskennellyt pysyvänä kirjeenvaihtajana palestiinalaisalueilla, joita hänen oma maansa laittomasti miehittää ja asuttaa kansalaisillaan.  

On mielenkiintoista, että Robert Fisk on sijoittanut paksuun kirjaansa myös journalismia koskeneen keskustelun Amira Hassin kanssa. Tässä väittelyssä Fisk itse esitti ensin näkökannan, jonka mukaan journalismin tärkeimpänä tehtävänä on pyrkiä antamaan objektiivinen kuva todellisuudesta. Keskustelukumppani Amira Hass on eri mieltä. Ei, pyrkimys objektiivisuuteen ei ole rehellisen journalismin päätavoite, vaan sitä on vallanpitäjien ja varsinkin keskitetyn vallan silmälläpito. Hass on omalta osaltaan noudattanut periaatettaan kertomalla lukijoilleen, mitä miehitetyillä palestiinalaisalueilla tapahtuu. Amira Hassin juttuja luettuaan voi itse kukin kysyä, miksi palestiinalaisia voidaan kohdella niin kuin heitä kohdellaan saarretussa Gazassa — maailman suurimmassa ulkoilmavankilassa — ja Länsirannan tiesuluilla, tai miksi siirtokuntalaiset saavat barbaarisella tavalla nöyryyttää heitä. Vastaus kysymykseen on itse asiassa varsin yksinkertainen: palestiinalaiset ovat heikkoja verrattuna Israeliin, jota tukee Yhdysvallat ja sitä hiljaa myötäilevä muu osa niin sanottua poliittista länttä, siis Eurooppa.

Tilaisuus MIT:ssa, jossa Robert Fisk esitteli kirjaansa, oli nimeltään ”Sota, geopolitiikka ja historia.” Geopolitiikka selittää sotien syyt ja historia kertoo, kuinka tapahtumat ovat edenneet. Kirjassaan Fisk korostaa korostamistaan historian tärkeyttä. Kirjan kantavana teemana ja samalla eräänlaisena säestyksenä kaikuu koko ajan ensimmäinen maailmansota, 1900-luvun ratkaisevin poliittinen käänne. Vuosisadan ensimmäistä joukkoteurastusta kutsuttiin aikoinaan ”suureksi sodaksi sivilisaation puolesta” — siitä kirjan nimi: The Great War for Civilization. Usein on todettu, että ilman ensimmäistä maailmansotaa ei olisi tullut Venäjän vallankumousta ja sitä seurannutta stalinismia, ei fasismia eikä natsismia eikä siis myöskään toista maailmansotaa ja Euroopan juutalaisten joukkotuhoa.

Euroopan lisäksi ”suuri sota sivilisaation puolesta” selittää myös Lähi-idän myöhemmän historian. Tsaarin Pyhä Venäjä havitteli sodassa etenemistä Bosporin salmelle ja nousua Konstantinopolin uudeksi valtiaaksi, mutta vallankumous katkaisi sellaiset haaveet. Ja elleivät Englanti ja Ranska olisi sodan jälkeen — Turkin valtakunnan hajottua — balkanisoineet Lähi-itää omiksi suojeluvaltioikseen, olisi arabimaailma tai ainakin sen itäinen puolisko saattanut hyvin yhdistyä yhteiseksi valtioksi. Kuningassuvut eivät enää pitäisi valtaa Arabian niemimaalla.

Myöskään Irakin tapahtumat uuden vuosituhannen alussa eivät ole vailla edeltäjiään. 1920-luvulla Britannia taisteli Mesopotamian arabeja ja kurdeja vastaan taatakseen, että öljykentät pysyvät oikeissa käsissä. Irakin valtio oli itse asiassa brittien luomus.

Ensimmäinen maailmansota antaa yleiset puitteet ymmärtää, mitä Lähi-idässä tapahtuu. Mutta paljon kertoo myös tuoreempi historia, joka sekin usein unohdetaan. Poliittinen islam ja sen piiristä siinnyt terrorismi eivät syntyneet tyhjästä. Al-Qa'ida luotiin Afganistanin vuorilla 1970-luvun lopulla ja seuraavalla vuosikymmenellä, kun Yhdysvallat rahoitti jihadisteja, jotka taistelivat pääkaupungin Kabulin hallitusta ja myöhemmin Neuvostoliittoa vastaan. Ainakin tältä osin on viime vuosien terrorismi kuin tohtori Frankensteinin rakentama hirviö. Sehän kääntyi lopulta tekijäänsä vastaan.

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Robert Fisk, Noam Chomsky, Lähi-itä, Persianlahti