YLE/Ykkösaamu, 20.10.2009 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 20.10.2009 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumnisti, tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii sotaa ja kriisiä Afganistanissa ja Pakistanissa.
Vähän toista viikkoa sitten Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kirjoitti lehtensä pääkirjoitussivulla Afganistanista ja sen naapurimaasta Pakistanista otsikolla ”Pakistan on ongelman ydin”. Virkkunen maalasi realistisen kuvan siitä, kuinka vaikeaa Afganistanin rauhoittaminen on ollut ulkopuolisille alkaen brittien käymistä sodista 1800-luvulla aina suomalaistenkin pieneen panokseen yhteisissä ponnistuksissa nykyisellä vuosisadalla.
Janne Virkkusen mukaan on mahdollista, että ”lännen vaikutusvallan raja” tulee vastaan Afganistanin vuorilla. Siitä huolimatta vetäytyminen Afganistanista ei tule kysymykseenkään kansainväliselle yhteisölle, Virkkunen kirjoittaa ja perustelee käsitystään näin: levottomuudet voisivat levitä Pakistaniin ja särkeä hauraan maan yhteiskuntarauhan.
Muotoilu on perin varovainen, sillä levottomuudet tai — jos halutaan olla realisteja — sodankäynti kyllä ulottuu jo Pakistaniin. Taliban toimii molemmin puolin rajaa, joka tunnetaan historiassa nimellä Durandin linja. Se on saanut nimensä brittiläisen Intian ulkosuhteita hoitaneelta Sir Henry Mortimer Durandilta, joka vuonna 1893 allekirjoitti Afganistanin emiirin Abdur Rahman Khanin kanssa sopimuksen Intian ja itsenäisen Afganistanin rajasta. Pakistania ei silloin tietenkään vielä ollut olemassakaan.
Durandin linjan molemmin puolin puhutaan iranilaista pashtun kieltä, joka on antanut nimen myös vastaavalle etniselle ryhmälle — tai kansallisuudelle. Poliittisen islamin jyrkkää muotoa kannattavat talibanit ovat pääasiassa pashtuja. Paikan päällä, vuorilla, raja on vain kartalle piirretty viiva, jonka yli kulkevat niin aseet, huumeet kuin vaarattomammatkin hyödykkeet.
Mutta eipä ”kansainvälinen yhteisökään” juuri kunnioita Sir Henryn ja emiiri Abdur Rahmanin allekirjoittamaa paperia. Yhdysvallat on surmannut lennokeista laukaistavilla ohjuksilla Talibanin ja al-Qa’idan taistelijoita myös Pakistanin puolella rajaa siviileihin kohdistuvin ”oheisvahingoin”. Barack Obama ilmoitti jo vaalikampanjassaan, että hän on valmis laajentamaan sotaa Pakistanin puolella. Tästä voisi ehkä päätellä niin, että Norjan suurkäräjien Nobel-komitea saattaa olla ovelampi kuin luullaankaan. Ennalta ehkäiseviä sotia vastaan se on antanut ennalta ehkäisevän rauhanpalkinnon presidentti Obamalle.
Kun Afganistania ja Pakistania käsitellään länsimaisessa valtajulkisuudessa, johon myös Helsingin Sanomat oikeutetusti kuuluu, niin vaikuttaa siltä kuin jonnekin kauas tietoisuuden tuolle puolen olisi jäänyt ajatus, että kenties juuri ”kansainvälisen yhteisön” käymä sota on yksi syy näissä maissa ja varsinkin Afganistanissa vallitsevaan kaaokseen. Sodankäyntiä on perusteltu ylväin motiivein milloin demokratian istuttamisella maahan, milloin naisten oikeuksien puolustamisella. Demokratian tila paljastui elokuun presidentinvaalissa, kun istuvan presidentin kannattajat syyllistyivät häikäilemättömään vilppiin. Naisten aseman kerrotaan joiltakin osin parantuneen, toisilta osin käyneen entistäkin huonommaksi.
Ulkopuolisten asioihin puuttuminen on pahentanut Afganistanin kaaosta, ja jos rehellisiä ollaan, saanut sen aikaankin. Neuvostoliiton väliintulo 30 vuotta sitten tietenkin tuomitaan nykyisin. Harvemmin muistetaan sitä, että Yhdysvallat aseisti islamistisia terroristeja jo ennen kuin venäläiset hyökkäsivät maahan. Terroristeja tuettiin selkeistä geopoliittisista syistä: neuvostoarmeija houkuteltiin Afganistanin loukkuun ja näin haluttiin edesauttaa itäblokin romahdusta. Välittäjänä operaatiossa toimi Pakistanin asevoimien vaikutusvaltainen sotilastiedustelu ISI. Tiedustelupalvelun agenteilla oli, ja varmaan on edelleenkin, läheiset suhteet talibaneihin ja muihin islamisteihin rajan molemmin puolin, itse asiassa ISI auttoi talibanit valtaan viime vuosikymmenellä. Nyt Pakistanin armeijaa patistetaan taisteluun islamisteja vastaan.
Pakistanin yhteiskuntarauha, jolla Afganistanin sotaa perustellaan, ei ole ollut missään vaiheessa kovin vakaa maan 60-vuotisen historian aikana. Pakistan lohkaistiin brittiläisestä Intiasta, kun niemimaa itsenäistyi vuonna 1947, ja siitä tehtiin ensimmäinen moderni islamilainen valtio. Hanketta tavoitelleet Muslimiliiton johtajat eivät olleet kovin uskonnollisia, vaan he halusivat nähdä muslimit pikemminkin kansakuntana kuin uskonyhteisönä ja perustaa siltä pohjalta uuden kansallisvaltion.
Jo syntyessään Pakistan oli omituinen luomus: valtio, jossa uskonto oli ainoa kansallisuuksia yhdistävä tekijä. Alun katkeruutta lisäsivät myös itsenäistymistä seuranneet väestönsiirrot ja väkivaltaisuudet. Arvellaan, että hindujen, sikhien ja muslimien keskinäisissä pogromeissa kuoli puolestatoista kahteen miljoonaan ihmistä, mutta luvut ovat vain arvioita, sillä mitään kirjaa surmatuista ei voitu eikä varmaan haluttukaan pitää.
Pakistan koostui läntisestä ja itäisestä puoliskosta, joita erotti toisistaan yli 1600 kilometriä Intian aluetta. Islaminusko ei riittänyt pitämään Itä-Pakistanin bengalilaisia läntisen Pakistanin yhteydessä. Vuonna 1971 Itä-Pakistan irtautui Intian tuella itsenäiseksi Bangladeshiksi tuhoisassa ja julmassa sodassa.
Nyky-Pakistan, alkuperäisen Pakistanin läntinen puolisko, on monikansallinen liittovaltio. Se koostuu pandžabia, pashtua ja monia muita lähinnä indoarjalaisia ja iranilaisia kieliä puhuvista kansoista. Pandžabi on äidinkielenä edelleenkin melkein puolella pakistanilaisista, kun taas liittovaltion virallisen kielen urdun syntyperäisiä puhujia on vähemmän kuin kymmenen prosenttia. Urdua kuulee paljon enemmän Intiassa kuin Pakistanissa.
Pashtunkielistä väestöä asuu Pakistanissa yli kaksi kertaa niin paljon kuin Afganistanissa. Tunnettu pakistanilaissyntyinen kirjailija ja vasemmistolainen aktivisti Tariq Ali on sitä mieltä, että Taliban edustaa tätä nykyä paitsi poliittista islamia myös pashtujen nationalismia. Tästäkin syystä Afganistanin sodan pitkittyminen ja laajeneminen Pakistanin puolella saattaa olla hyvin vaarallista sen lisäksi, mitä sota jo itsessään aiheuttaa alueen asukkaille.
On todella vaikeaa ymmärtää, kuinka Pakistanin poliittista vakautta voitaisiin tukea sotimalla Afganistanissa. Mutta ehkä Afganistanin sodalla tavoitellaankin jotakin aivan muuta, sellaista, millä on hyvin vähän tekemistä Afganistanin itsensä tai edes Pakistanin kanssa. Ehkä Afganistanilla halutaankin vain osoittaa Kiinalle, Venäjälle ja muille nouseville mahdeille, kuka edelleenkin seisoo kukkona geopoliittisen tunkion huipulla.
Vieraile arkistossa: Afganistan ja Pakistan, Hannu Reime, Tariq Ali