EU:n suunnasta tarvitaan asiallista keskustelua

Hannu Reime

Vuorossa on tiistaiaamun kolumnisti, joka tällä viikolla on Hannu Reime. Hän pohtii ajankohtaista aihetta: Eurooppaa ja EU:ta.

Euroopan unioni tai yleensä ajatus maanosamme valtiollisesta yhdistymisestä herättää ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita. Niin se on tehnyt siitä lähtien, kun Euroopan yhteisöt ensimmäisen kerran laajenivat EEC-sopimuksen kuuden alkuperäisen allekirjoittajamaan ulkopuolelle. Silloin, 36 vuotta sitten jäseniksi liittyivät Iso Britannia, Irlanti ja Tanska. Britanniassa käydyssä väittelyssä EEC:n vastustajat oikealla, mutta myös vasemmalla olivat huolissaan ”englantilaisen elämänmuodon” puolesta. Samanlaista huolta oman maan kulttuurin ja itsenäisyyden säilymisestä kuulee vieläkin lähes jokaisessa EU-maassa, joita nyt on jo 27.

Meillä Suomessa on Unionista sanottu sitä arvosteltaessa muun muassa, että ”missä EU, siellä ongelma”. Tätä on julkisen uransa aikana toistanut toistamistaan poliitikko, joka nyt on paitsi pyrkimässä europarlamenttiin, myös suomalaisehdokkaista se, jonka läpimenoa pidetään jo etukäteen lähes varmana. EU:n olemassaolo näkyy pehmentävän kovimpiakin kriitikoita. Unionin hajoamista povaavista puheista ei taida ollakaan niin pitkä matka ajatukseen, että ehkä olisi sittenkin syytä ”mennä mukaan”.

EU:n yleiseen moittimiseen voi vastata niin kuin tekee tähtitieteilijä Esko Valtaoja. Hän kirjoitti äskeisessä kolumnissaan Turun Sanomissa, että moittijoiden pitäisi muistin virkistämiseksi katsella valokuvia toisen maailmansodan päätöspäivien Berliinistä. Sen jälkeen voisi miettiä, kannattaako sittenkään julistaa suurella äänellä niin helpolta kuulostavaa iskulausetta kuin, että ”missä EU, siellä ongelma”.

Se, että EU:sta esitetään niin ristiriitaisia käsityksiä, johtuu varmaan siitä, että itse Unioni on rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan ristiriitainen. EU on enemmän kuin pelkkä kansainvälinen järjestö, enemmän kuin Naton kaltainen sotilasliitto tai YK tai Maailman kauppajärjestö tai jokin muu vapaakauppa-alueeksi kutsuttu sopimusjärjestely. EU:lla on kunnianhimoisemmat tavoitteet kuin itsenäisten valtioiden keskenään muodostamilla organisaatioilla. Ja sittenkään EU itse ei ole valtio, se ei ole suvereeni toimija valtioiden muodostamassa järjestelmässä.

Euroopan unionilla esimerkiksi ei ole ydinaseita. Sen sijaan kahdella EU:n jäsenmaalla näitä kaikkien moraalisten mittapuitten mukaan rikollisia aseita on. Ranska pitää ydinaseita siitä syystä, että se uskoo omalla pelotteellaan pönkittävänsä illuusiota menneestä suuruudesta, joka tosiasiassa katosi toisessa maailmansodassa ja Indokiinan ja Algerian siirtomaaselkkauksissa. Britannia taas tarvitsee ydinaseita, koska niitä on myös Ranskalla. Brittilaivaston sukellusveneissä ei pidetä Trident-ohjuksia siksi, että ne toimisivat pelotteena venäläisiä tai kiinalaisia tai iranilaisia tai pohjoiskorealaisia vastaan. Niillä vain näytetään isotteleville gallialaisille kanaalin toisella rannalla, että on näitä meilläkin. Tällaista ”turvallisuuspolitiikkaa” voi hyvin kutsua macho-kilpailuksi.  

Uutisissa kerrottiin viime viikolla, että Ranska perustaa sotilastukikohdan Abu Dhabiin Persian lahdelle. Presidentti Sarkozyn mukaan päätös on osoitus Ranskan vastuullisuudesta maailmanlaajuisena valtana koko maailmalle tärkeällä alueella. Persian lahden geopoliittinen merkitys johtuu tietysti öljystä ja monille maille ongelmallisen Iranin läheisyydestä. Sarkozy muistutti myös, että vastuun kanto tapahtuu yhdessä Ranskan läheisimpien kumppaneiden kanssa. Tässä yhteydessä se voi tarkoittaa vain Yhdysvaltoja.

Päätöksessä on tiettyä historiallisuutta. Ranska saa jalansijaa alueella, joka ensimmäisestä maailmansodasta lähtien on kuulunut ensin brittien ja sitten amerikkalaisten vaikutuspiiriin. Samalla maa myös on luopumassa de Gaullen aikaisesta niin sanotusta itsenäisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja palaamassa läheiseen yhteistyöhön tai — pitäisikö sanoa — työnjakoon Yhdysvaltojen kanssa. Samaa todistaa Ranskan taannoinen päätös tulla taas mukaan Naton sotilaalliseen yhteistyöhön, josta de Gaulle 1960-luvulla maansa irrotti.  

Euroopan unionin toimialueista eli pilareista yksi on nimeltään Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Jos Lissabonin sopimus lopulta saadaan voimaan, EU:lle tulee oma ulkoministeri edustamaan, puolustamaan ja toteuttamaan Unionin ulkopolitiikkaa. Yhteiseen ulkopolitiikkaan viitaten voitaisiin esimerkiksi Ranskan ja Britannian ydinvarustautuminen, tukikohtapolitiikka tai yleensä sotilaallinen puuttuminen muun maailman asioihin nostaa tärkeiksi vaaliteemoiksi juuri näinä päivinä, kun eurooppalaiset äänestävät itselleen uutta parlamenttia.

Saman otsikon alla voitaisiin myös keskustella ja kyseenalaistaa monta muutakin asiaa. Voitaisiin puhua EU:n raukkamaisesta suhtautumisesta palestiinalaisten sortoon ja vainoamiseen Israelin miehittämillä alueilla. Hyvä yleinen vaaliteema voisi olla kysymys siitä, halutaanko EU:sta tehdä imperialistinen suurvalta, olipa se itsenäinen tai Yhdysvalloista riippuva, vai voitaisiinko ajatella toisenlaista, demokraattista ja rauhanomaista Eurooppaa. Voitaisiinko lopulta luopua kantamasta Kiplingin ”valkoisen miehen taakkaa”.

Entä millainen tulisi olla EU:n oma sisäinen rakenne? Pitäisikö Unionia kehittää valtioiden välisenä liittona vai muuttaa se asteittain Euroopan liittovaltioksi, federaatioksi? Tästä, jos mistä pitäisi eurovaaleissa keskustella. Oma vaatimaton käsitykseni on jo kolmen ja puolen vuosikymmenen ajan kallistunut federalistiselle kannalle. Olen yhä enemmän tullut vakuuttuneeksi siitä, että liittovaltio demokraattisesti valittuine toimielimineen on välttämätön, vaikka ei tietenkään vielä riittävä ehto sisällöltään edistykselliselle politiikalle Euroopassa ja välillisesti koko maailmassa.

Kun EU-politiikan sisällöstä puhutaan, kysymys ei ole vain suhteista muihin maihin ja maanosiin, vaan ennen kaikkea unionialueen omasta taloudesta ja yhteiskunnasta, maanosamme suurimman yhteiskuntaluokan, palkkatyöläisten, ja liike-elämän välisestä suhteesta. Palvelevatko kansalaiset taloutta vai talous kansalaisia, kumpi saa yhteiskunnassa etusijan, pääoma vai työ? Tällaiset kysymykset pitäisi ottaa julkiseen keskusteluun varsinkin nyt, kun ainoa vallitseva talous- ja yhteiskuntajärjestys — maailmanlaajuinen kapitalismi — on syvässä kriisissä. Ne ovat asioita, joita voidaan mielekkäästi käsitellä, ja joihin voidaan tarjota ratkaisuja vain foorumilla, joka on vähintään Euroopan laajuinen. Yhdentymisen ei välttämättä tarvitse olla pääoman omistajien projekti.