7.7.2016 **** Etusivulle

Vietnam ja 60-luku – idealismia ja kyynistä suurpolitiikkaa

Hannu Reime

Luku kirjasta ILMESTYSKIRJA Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa. Toimittaneet Hanne Koivisto, Kimi Kärki ja Maarit Leskelä-Kärki. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2016, 600 s.

Vietnamissa sitä kutsutaan Amerikan sodaksi, muualla Vietnamin sodaksi. Yhdysvallat soti Vietnamissa yli kymmenen vuotta 1960-luvun alkupuolelta lähtien, mutta oli sekaantunut vietnamilaisten itsenäisyystaisteluun jo vuosia aikaisemmin tukemalla Ranskan yritystä palauttaa siirtomaavaltansa muodossa tai toisessa Indokiinaan. Yhteisenä vihollisenaan molemmilla mailla oli Vietnamin itsenäisyysliike, jonka oli taitavasti organisoinut Ho Chi Minhin johtama kommunistinen puolue. Kommunismi ja nationalismi olivat sulautuneet yhteen viime vuosisadan Vietnamissa kuten monessa muussakin ”alikehittyneessä”, kolonialismin tai imperialismin alistamassa maassa (Kiina, Korea, Kuuba). [1]

Sukupolven sota

Vietnamin sotaa on kutsuttu sukupolven sodaksi ja se on rinnastettu Espanjan sisällissotaan 1930-luvulla. Mielestäni rinnastus pohjimmiltaan ontuu, sillä kysymys oli sittenkin hyvin erilaisista sodista. Espanjan konflikti oli luokkasota ja samaan aikaan kansainvälinen sisällissota, jossa fasistinen Italia ja Natsi-Saksa tukivat Francon nationalisteja ja Neuvostoliitto tasavaltalaisia. Vietnamissa taas johtavan kapitalistisen maan, Yhdysvaltojen, tavoitteena oli estää kommunistijohtoisen itsenäisyysliikkeen valtaantulo. Samaa päämäärää amerikkalaiset olivat aikaisemmin tavoitelleet kahdessa muussa Itä-Aasian maassa: Kiinassa ja Koreassa.

Mutta eräänlainen Espanjaan rinnastettava sukupolven sota Vietnamissa yhtä kaikki käytiin. Molemmat konfliktit nostattivat syvän moraalisen suuttumuksen kautta maailman. Saksan ilmavoimien tuhoamasta Guernicasta (baskiksi Gernika ) tuli Picasson kuuluisan maalauksen myötä koko Espanjan sodan symboli. Kansainvälisen työväenliikkeen sekä vasemmistolaisen ja vapaamielisen sivistyneistön sympatiat olivat Espanjan tasavallan puolella. Kominternin organisoimiin kansainvälisiin prikaateihin lähti taistelemaan kymmeniä tuhansia vapaaehtoisia kaikista maanosista. Jo sitä ennen – ennen kuin Stalin oli päättänyt toimintalinjastaan Espanjassa – monia ”virallisista” kommunisteista riippumattomia radikaaleja oli ylittänyt Pyreneitten vuoret puolustaakseen tasavallan alueella puhjennutta yhteiskunnallista vallankumousta, jonka viholliseksi osoittautui myös stalinismi. [2]

Sodan tuhot

Yhdysvallat käytti ilma-aseensa ylivoimaa Vietnamissa ja sodan jatkuessa koko entisen Indokiinan alueella, Laos ja Kambodža mukaan lukien. [3] ”Vapaan maailman” johtava valtio kävi sotaa menetelmin, jotka täyttävät monien sotarikosten tunnusmerkit. Suurinta huomiota sodan aikana herättivät Pohjois-Vietnamin pommitukset. Ne olivat myös vaarallisimpia amerikkalaisille lentäjille, sillä Pohjois-Vietnam pystyi puolustautumaan amerikkalaisten ilmaylivoimaa vastaan. Maa sai ilmatorjuntaohjuksia Neuvostoliitosta ja kevyempiä aseita ja muuta apua Kiinasta. Pohjoisesta apua kuljetettiin niin sanottua Ho Chi Minhin tietä ja muita reittejä pitkin Etelän sisseille.

Pahimman tuhon sota kuitenkin aiheutti Etelä-Vietnamissa, jota Yhdysvallat oli virallisen selityksen mukaan tullut puolustamaan. Ilmapommitusten lisäksi sissit pyrittiin häätämään kylistään ja tunneleistaan napalmilla ja kasvismyrkyillä. Niiden vaikutukset tuntuvat Vietnamin maaperässä vieläkin, ja myrkyt ovat aiheuttaneet lukemattomia keskenmenoja sekä epämuodostumia syntyville lapsille. Rypälepommit ovat kylväneet kuolemaa vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

Äärimmäisen raakoja olivat myös merijalkaväen ja maavoimien Etelä-Vietnamin kyliin tekemät iskut, joilla yritettiin murskata Vietcong. [4] Siviilien ja sissien tai sellaisiksi epäiltyjen välillä ei juuri tehty eroa. Suurta huomiota herättänyt My Lain kylän joukkomurha maaliskuussa 1968, jonka amerikkalainen tutkiva journalisti Seymour Hersh paljasti, oli vain yksi verilöyly lukemattomien muiden joukossa. Amerikan sodan vietnamilaisten uhrien määrää ei kukaan pysty tarkkaan sanomaan. Joka tapauksessa se kirjoitetaan seitsennumeroisella luvulla. Amerikkalaisia sotilaita kaatui 58 000. [5]

Sotilaat demoralisoituivat

Vietnamiin lähetetyt amerikkalaiset asevelvolliset eivät olleet sinne tullessaan murhaajia. Mutta kun parikymppiselle, juuri koulunsa päättäneelle nuorukaiselle annetaan käteen M-16-rynnäkkökivääri ja lähetetään kylään, jossa kuka talonpoika tahansa saattaa yöllä muuttua väijytykseen osallistuvaksi sissiksi, ei ole ihme, että hän alkaa vihata jokaista vietnamilaista. Sotarikollisia eivät olleet likaisen työn tehneet yksittäiset sotilaat, vaan heidän korkeat esimiehensä. Johtavan supervallan asema vain takasi sen, että mitään syytteitä sodasta päättäneitä vastaan ei koskaan nostettu. Presidentti Ronald Reaganin aikana Vietnamin sodasta tehtiin ”jalo asia” ( noble cause ) osana uutta historiantulkintaa, jolla haluttiin päästä eroon ”Vietnam-syndroomasta”. [6]

Vietnamin sota myös demoralisoi Yhdysvaltojen asevoimia. Huumeiden käyttö yleistyi, ja jopa omia upseereita vastaan saatettiin hyökätä väkivaltaisesti, pahimmassa tapauksessa ampua, olihan jokaisella ase. Sotilaskarkuruus Kanadaan tai Ruotsiin yleistyi. Sotaan perin juurin kyllästyneiden varusmiesten piirissä perustettiin veteraanien sodanvastainen yhdistys. Eräässä näyttävässä mielenosoituksessa Washingtonissa pyörätuoleilla ja kainalosauvoilla liikkuneet Vietnam-veteraanit paiskasivat kunniamerkkinsä aidan yli Valkoisen talon pihalle.

Asevelvollisista kootuille Yhdysvaltojen joukoille Vietnamissa kävi kuten Portugalin armeijalle Afrikan siirtomaissa ja Neuvostoliiton armeijalle Afganistanissa. Niissäkin sotivat asevelvolliset. Eräs karkuriksi ryhtynyt amerikkalainen nuori mies kuvaili tuntojaan näin:[7]

En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi taistella Vietnamissa. Minä en aloittanut tätä sotaa. Minulla ei ole mitään vietnamilaisia vastaan. He eivät ole koskaan tehneet mitään pahaa minulle tai perheelleni .

Vietnam tuli tunnetuksi

Päinvastoin kuin Espanjan sisällissodassa, Vietnamiin ei lähtenyt ulkomaisia vapaaehtoisia imperialismin vastaiseen sotaan; mitään kansainvälisiä prikaateja ei perustettu. En usko, että Vietnamin kommunistisen puolueen ja Etelä-Vietnamiin kansallisen vapautusrintaman FNL:n johtajat olisivat sellaisia halunneetkaan. Sen sijaan Hanoi ja FNL osasivat taitavasti hyödyntää kansainvälistä Vietnam-solidaarisuutta.

Sodat Espanjassa ja Vietnamissa toimivat herättäjinä ja siirsivät osan yleisestä mielipiteestä radikaalisti vasemmalle. Ne pakottivat katsomaan maailmaa uudella tavalla. Tapahtumat kahdessa maassa, jotka olivat olleet syrjässä uusimman ajan poliittisen historian valtavirrasta, nousivat ykkösuutisiksi omien aikojensa mediajulkisuudessa. Sellaiset paikannimet kuin Pleiku , Danang tai Quang Tri kuulostivat 60-luvun Suomessa ainakin yhtä eksoottisilta kuin olivat olleet Guadalajara, Teruel tai Ebro 30-luvulla.

Voi oikeastaan sanoa, että Vietnam maantieteellisenä, valtiollisena ja kansallis-kulttuurisena terminä ja käsitteenä tuli yleisesti tunnetuksi vasta Amerikan sodan yhteydessä. Sama koskee myös maan enemmistön puhumaa kieltä, vietnamia, jota saatettiin vielä 1960-luvullakin julkaistuissa tietosanakirjoissa nimittää annamin kieleksi. Hieman halventavaan sävyyn sen sanottiin olevan sekakieli, mikä on totta siinä mielessä, että vietnamin kielessä on runsaasti muunkielistä lainaa varsinkin kiinan eri muodoista sekä thaista. Täsmälleen samoilla kriteereillä englanti on sekakieli, eikä siinäkään ole mitään halveksittavaa.

Ranskalaiset eivät siirtomaavaltansa aikana puhuneet lainkaan Vietnamista. [8] He kutsuivat 1800-luvun lopulla valtaamaansa aluetta nimellä Ranskan Indokiina ( Indochine française ), joka jaettiin viiteen hallinnolliseen osaan. Jaon ilmeisenä taustana oli siirtomaavalloille tyypillinen hajota-ja-hallitse - politiikka. Vietnamilainen nationalismi oli potentiaalisesti vaarallista viimeistään ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeen.

Nykyinen Vietnamin sosialistinen tasavalta [9] muodostuu alueesta, johon Ranskan vallan aikana kuuluivat Tonkinin ja Annamin suojelualueet eli protektoraatit sekä Kotšinkiinan siirtokunta ( colonie ). Lisäksi Ranskan Indokiinaan kuuluivat Kambodža ja Laos. Tonkinin pääkaupungissa Hanoissa istui Ranskan kenraalikuvernööri, ja Hu é toimi Annamin muodollisen keisarin (nukkehallitsijan) kaupunkina. Kotšinkiinan keskus oli Saigon, tärkeä satamakaupunki, josta oli yhteys Mekong-jokea pitkin Etelä-Kiinan merelle. Saigon nimettiin Ho Chi Minhin kaupungiksi, kun Amerikan sota päättyi vapunaattona 1975.

Yhdysvaltojen asevoimien konsulttina ja tutkijana toimineen Daniel Ellsbergin julkisuuteen vuotamat Pentagonin paperit [10] täsmensivät taustaa ja syitä siihen, miksi Yhdysvallat sekaantui ensin Ranskan Indokiinan sotaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja sitten jatkoi omaa sotaansa, kun Ranska oli luopunut siirtomaastaan vuonna 1954 kärsittyään tappion Dien Bien Phun taistelussa. Yhdysvallat olisi aivan hyvin voinut jo paljon aikaisemmin tunnustaa Ho Chi Minhin hallituksen, joka oli antanut Vietnamin Demokraattisen Tasavallan itsenäisyysjulistuksen syyskuun alussa vuonna 1945 heti sen jälkeen, kun Japani oli antautunut ja toinen maailmansota päättynyt.

Poliittisiin päätöksiin, myös kohtalokkaisiin, on yleensä monta eri syytä. Yksi syy siihen, miksi Yhdysvallat alkoi tukea Ranskan siirtomaavallan paluuta Indokiinaan, oli Euroopassa vallinnut tilanne. Ranska kuului keskeisiin valtioihin muotoutumassa olleessa länsieurooppalaisessa sotilasliitossa, josta vuonna 1949 tuli Nato. Mao Zedongin johtamien kommunistien voitto Kiinan sisällissodassa samana vuonna sekä seuraavana vuonna puhjennut Korean sota vähensivät entisestään edes pientä, luultavimmin olematonta mahdollisuutta, että Yhdysvallat olisi hyväksynyt kommunistien valtaantulon Vietnamissa.

Sota alkaa, protestit lisääntyvät

Yhdysvaltojen varsinaiset sotatoimet käynnistyivät vuonna 1962, kun amerikkalaiset alkoivat pommittaa Etelä-Vietnamia. Sodanvastainen liike sekä Yhdysvalloissa että muualla laajeni vasta kolme tai neljä vuotta myöhemmin.

Ensimmäisissä varovaisissa protesteissa vaadittiin neuvotteluja. Maailma on kylä, Vietnam on nurkka, joka palaa, oli yksi ensimmäisistä iskulauseista. Toinen tuon ajan mielenosoituksissa kuulunut vaatimus oli ”Rauha Vietnamiin!” Myöhemmin mielenosoituksissa toistettiin iskulausetta ”USA pois Vietnamista!” tai ”FNL:n rinnalla Vietnamin puolesta”.

Suomessa ensimmäiset mielenosoitukset Vietnamin sotaa vastaan pidettiin joskus 1960-luvun puolivälissä, luultavasti vuonna 1965. Samoihin aikoihin perustetut FNL-ryhmät alkoivat toimia hyvin aktiivisesti. En ole varma, oliko FNL-ryhmiä perustettu jo silloin, kun joukko aktivisteja jakoi lentolehtisiä elokuvanäytöksestä poistuville ihmisille sittemmin puretussa Heimolan talossa, jossa sijaitsivat elokuvateatterit Aloha ja Arita. Toisessa niistä, muistaakseni pienemmässä Aritassa, esitettiin elokuvaa Vihreät baretit , joka kertoo Yhdysvaltojen erikoisjoukoista Vietnamissa. [11]

FNL-ryhmät jatkoivat toimintaansa ainakin vuosikymmenen lopulle saakka, minkä jälkeen Vietnam-liike alkoi ”taistolaistua”. SKP:n vähemmistön (taistolaiset) suojeluksessa perustettiin Suomi-Vietnam – seura teoriassa laajapohjaiseksi kansalaisjärjestöksi. Tietyllä tavalla se sitä epäilemättä olikin.

Suomen Vietnam-liike oli hyvin vaatimaton Ruotsin vastaavaan verrattuna. Liikkeen aktiivisimman osan muodostivat ryhmät, jotka käyttivät itsestään nimeä De förenade FNL-grupperna DFFG. Sen aktivistit osallistuivat kaikki niin sanottuun perustyöhön eli lentolehtisten jakamiseen ja rahan keräämiseen FNL:n lipulla koristeltuun lippaaseen. Liikkeen kerrotaan näin keränneen kahdeksan miljoonaa Ruotsin kruunua Etelä-Vietnamin kansallisen vapautusrintaman hyväksi. DFFG:ssä vaikutti taustalla lähinnä vasemmiston maolainen suuntaus.

Ruotsissa toimi myös DFFG:tä laajapohjaisempi Vietnam-komitea, jossa varsinkin hallitsevilla sosialidemokraateilla oli huomattava edustus. Jo vuonna 1968 silloinen opetusministeri Olof Palme marssi Pohjois-Vietnamin Moskovan suurlähettilään rinnalla sodanvastaisessa soihtukulkueessa Tukholmassa. Yhdysvallat reagoi kutsumalla suurlähettiläänsä kotiin. Hanoin joulupommitusten aikana vuonna 1972 Palme, silloin jo pääministeri, antoi uutistoimisto TT:lle lausunnon, jossa hän vertasi amerikkalaisten pommituksia Guernicaan, Oradouriin, Babi Jariin, Katyniin, Lidiceen, Sharpvilleen ja Treblinkaan. Presidentti Nixon reagoi heti katkaisemalla normaalin diplomaattisen yhteyden Ruotsiin ja kieltämällä Ruotsin suurlähettiläältä pääsyn Yhdysvaltoihin. Ruotsi tarjosi myös turvapaikan monille amerikkalaisille sotilaskarkureille.

Vietnamilainen diplomaatti kertoi minulle 1980-luvun alussa, että kun sota päättyi vapunaattona 1975, heidän lähetystöönsä Tukholmaan tuli niin paljon ruusuja, että mitkään maljakot eivät riittäneet niille. Kukat täyttivät jopa kylpyammeen.

Tukholman työväentalossa (Folkets hus) pidettiin toukokuussa 1967 Bertrand Russellin koolle kutsuman kansainvälisen Vietnam-tribunaalin istunto sen jälkeen, kun tribunaali oli saanut porttikiellon Lontooseen ja Pariisiin. [12] Yhdysvaltojen sotarikokset tuominneen tribunaalin puheenjohtajana toimi jugoslavialainen historioitsija ja toisen maailmansodan aikainen partisaani Vladimir Dedijer ja sihteerinä ranskalainen fyysikko Jean-Pierre Vigier. Tribunaalin tunnetuimpia jäseniä olivat Meksikon entinen presidentti Lázaro Cárdenas, filosofi/kirjailijat Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, historioitsija Isaac Deutscher ja italialainen senaattori, elinikäinen sosialisti Lelio Basso.

On mielenkiintoista, että Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 ei millään tavoin heikentänyt Vietnamin sodan vastaista liikettä. Vietnam-liikkeessä toimineista ryhmistä ja näkyvistä yksityishenkilöistä monet tuomitsivat ilman minkäänlaisia varauksia myös Neuvostoliiton toimet Tšekkoslovakiaa vastaan: Prahan kevään murskaamisen ja Alexander Dubcekin brutaalin kyyditsemisen Moskovaan allekirjoittamaan miehityssopimus pistooli otsalla. Neuvostoliitto ja itäblokin maat suhtautuivatkin Russell-tribunaaliin hyvin kielteisesti. Bertrand Russell ja hänen kutsumansa tribunaalin jäsenet ajattelivat liian itsenäisesti, mikä ei tietenkään sopinut Moskovalle.

Kotinäyttämö Amerikassa

Tärkein sodanvastainen liike Vietnamin sodan aikana toimi tietenkin Yhdysvalloissa itsessään. Siellä sodan vastustaminen kasvoi huippuunsa vuosikymmenen vaihteessa. Lokakuussa 1967 150 000 ihmistä osallistui niin sanottuun Pentagon-marssiin, jonka tunnuksena oli

SUPPORT OUR GIs – BRING THEM HOME! [13]

eli Tukekaa poikiamme – tuokaa heidät kotiin!

Toinen suuri sodanvastaisten mielenosoitusten aalto oli keväällä 1970, kun presidentti Richard Nixon laajensi maasodan Kambodžaan. Neljä opiskelijaa sai surmansa, kun kansalliskaarti ampui mielenosoittajia Kent State Universityn kampuksella Ohiossa.

Kielitieteilijä ja yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky, joka kuului Vietnamin sodan tunnetuimpiin vastustajiin, on tehnyt mielenkiintoisen havainnon siitä, millaisissa paikoissa sodanvastainen henki oli vahvinta. Chomskyn oman yliopiston, Massachusettsin teknillisen korkeakoulun MIT:n opiskelijat olivat paljon aktiivisemmin sotaa vastaan kuin opiskelijat ”humanistisemmassa” Harvardissa. MIT:n sähköopin laboratorio RLE, jossa myös Chomsky ensi vaiheessa opetti ja teki tutkimustyötään, oli 1960-luvun puoliväliin saakka lähes sataprosenttisesti Pentagonin rahoittama. Se ei kuitenkaan tehnyt siellä työskennelleistä ihmisistä militaristeja.

Kyynistä geopolitiikkaa

Sota entisessä Indokiinassa ei päättynyt amerikkalaisten lähtöön, vaan jatkui uusien hallitusten välisenä konfliktina, johon lukuisa joukko ulkovaltoja, myös Yhdysvallat sekaantui. Tässä vaiheessa suurpolitiikan pohjaton kyynisyys paljastui selvääkin selvemmin.

Jo Amerikan sodan aikana ja varsinkin sen loppuvaiheessa olivat kahden kommunistijättiläisen, [14] Neuvostoliiton ja Kiinan, välit kiristyneet äärimmäisen huonoiksi. Vuonna 1969 maat käväisivät avoimen sodan partaalla Kaukoidän Ussuri-joella. Aluksi erimielisyydet koskivat puoluepolitiikkaa ja ideologiaa, myöhemmin myös valtioiden välisiä suhteita. Kiina muun muassa syytti Neuvostoliittoa tsaarinaikaisista epäoikeudenmukaisista rajasopimuksista ja muista historian vääryyksistä.

1970-luvun alussa presidentti Nixonin hallinto alkoi taidokkaasti hyödyntää johtavien kommunistimaiden riitoja. Yhdysvalloilla ei Kiinan sisällissodan jälkeen ollut minkäänlaisia suhteita Maon johtamaan Kiinan kansantasavaltaan. Amerikkalaiset tunnustivat vain Taiwanin saarella istuneen Tšiang Kai-šekin hallituksen, niin sanotun kansallisen Kiinan eli Kiinan tasavallan. [15] Nixonin aloitteeseen saakka Taiwan myös sai edustaa Kiinaa YK:ssa yhtenä turvallisuusneuvoston viidestä pysyvästä jäsenmaasta.

Nixon vieraili Kiinassa vuonna 1972 Maon vielä eläessä ja samana vuonna, Hanoin pommitusten aikaan, Moskovassa. Samalla Pohjois-Vietnamin suhteet Kiinaan heikentyivät ja maa läheni Moskovaa. Virallisesti vietnamilaiset kommunistit pystyivät kuitenkin tasapainottelemaan varsin pitkään kiinalaisten ja venäläisten välillä.

Asiat mutkistuivat Amerikan sodan päättymisen ja sitä seuranneen Vietnamin yhdistymisen jälkeen. Pari viikkoa ennen Saigonin valtausta olivat naapurimaan Kambodžan kommunistit (punaiset khmerit) tulleet valtaan amerikkalaismielisen hallituksen romahdettua pitkään piiritykseen. Äärimmäisen brutaalia sotakommunismia toteuttaneiden punakhmerien tärkein liittolainen oli Kiina, kun taas vietnamilaisiin heidän suhteensa olivat huonoakin huonommat ja venäläisiin olemattomat.

Punakhmerit provosoivat sodan Vietnamia vastaan, minkä seurauksena Vietnam miehitti Kambodžan vuodenvaihteessa 1978–1979 ja asetti pääkaupunkiin Phnom Penhiin mieleisensä hallituksen. Vastavetona Kiina teki lyhyen sotaretken Vietnamin pohjoisimpaan osaan.

Entiseen Indokiinaan muodostui nyt omituinen liittolaisasetelma, jossa Neuvostoliitto ja itäblokki tukivat Vietnamia, Kiina ja muut Kaukoidän maat sekä länsivallat punakhmerejä, jotka yrittivät jatkaa sissisotaa tukikohdistaan Thaimaan vastaiselta rajalta. Punakhmerien hallitus, kosmeettisesti täydennettynä, sai myös edustaa Kambodžaa YK:ssa. Yhdysvalloissa tämän ”kiinalaismielisen” suuntauksen pääarkkitehti oli presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski. Hänen ideoihinsa kuului myös islamististen sissien tukeminen Afganistanissa Neuvostoliittoa vastaan, jotta venäläiset houkuteltaisiin afgaaniloukkuun ja näin joudutettaisiin pian tapahtuvaa itäblokin hajoamista.

Kun Yhdysvallat 1960-luvun alussa laajensi Vietnamiin sotaa, tätä politiikkaa perusteltiin muun muassa näin: Vietnam on pieni maa. Eivät vietnamilaiset kommunistit itsessään ole vaarallisia, mutta heidän takanaan, liittolaisena, on suuri puna-Kiina, joka uhkaa kaikkia Aasian vapaita kansakuntia.

Aikaa tästä on kulunut parikymmentä vuotta, ja ollaan 1980-luvun alussa. Vietnam on yhdistynyt kommunistisen puolueen johdolla, ja Kambodžassa ja Laosissa valtaa pitävät Vietnamille ystävällismieliset hallitukset. Nyt Yhdysvallat käytännössä liittoutuu Kiinan kanssa Vietnamia ja pian hajoavaa Neuvostoliittoa vastaan.

***

Kolme vuosikymmentä myöhemmin, 2010-luvulla, Yhdysvallat on luonut hyvät suhteet kommunistien johtamaan Vietnamiin. Välit Kiinaan ovat muodollisesti kunnossa, mutta niissä vaikuttaa samalla potentiaalinen uhka. Samanlaista epäystävällisyyden tuntua on havaittavissa myös muuten normalisoituneissa vietnamilais-kiinalaisissa suhteissa. Etelä-Kiinan merellä on saaria, joiden omistuksesta kiinalaiset ja vietnamilaiset ovat eri mieltä. Kumpikin maa haluaa pystyttää lippunsa näille saarille. Kuka sanoikaan, että valtioilla ei ole pysyviä ystäviä eikä pysyviä vihollisia, on vain pysyviä intressejä!

 

_____________________________________________________________________________________________________________________________________________________

Alaviitat

[1] Kommunistisen puolueen edustaman nationalismin juuret ovat Stalinin ajan Neuvostoliitossa, josta yhden puolueen valtiojohtoinen yhteiskuntamalli kopioitiin muualle. Kuubalais-amerikkalainen historioitsija Samuel Farber kutsuu tällaista kommunismia kommunismiksi isolla alkukirjaimella. Farber haluaa näin erottaa 1900-luvun”kommunismin” kommunismista Karl Marxin tarkoittamassa mielessä. Farber on julkaissut useita kriittisiä tutkimuksia Kuuban vallankumouksesta. Niistä tuorein on Cuba since the Revolution of 1959. A Critical Assessment . Haymarket Books (2011).

[2] George Orwell kuvaa näitä tapahtumia upeassa reportaasikirjassaan Homage to Catalonia (1938); suom. Katalonia, Katalonia! (1974).

[3] Yhdysvallat pommitti kommunistien hallitsemia alueita Laosissa vuosina 1964–1973 ja Kambodžassa vuosina 1969–1973 suunnattoman tuhoisin seurauksin. Laosissa pommitusten kohteina olivat maan pohjoisosissa sijainneet maakunnat, joissa valtaa käytti kommunistijohtoinen Pathet Lao. Laosin sanotaan olevan maailman pommitetuin maa; vielä tälläkin vuosikymmenellä räjähtämättömät ammukset ovat surmanneet maanviljelijöitä maan pohjoisosissa. Ranskalainen Jacques Decornoy on yksi harvoista länsimaisista reporttereista, jotka vierailivat pommitusten aikana Pathet Laon alueilla. Hänen Le Monde – lehdelle kirjoittamansa artikkelit on julkaistu englanniksi kokoomateoksessa Nina S. Adams & Alfred W. McCoy (eds.), Laos: War and Revolution . Harper (1970). ss. 411–423.

[4] Vietkong oli haukkumasana, jota Yhdysvallat ja sen tukema Saigonin hallitus käyttivät Etelä-Vietnamin kansallisesta vapautusrintamasta FNL:sta ja sen sisseistä.

[5] Ks. esim. Nick Turse, Kill Anything That Moves: The Real American War in Vietnam . Metropolitan Books (2013). Amerikkalainen vasemmistomarxisti Loren Goldner on internet-sivullaan julkaissut Tursen kirjasta erinomaisen arvion, joka on samalla hyvä tiivistelmä teoksesta: http://breaktheirhaughtypower.org/review-nick-turse-kill-anything-that-moves-the-real-american-war-in-vietnam/

[6] Ajatus, että Yhdysvallat ei voi käyttää sotavoimaansa vieraissa maissa, koska kansa vastustaa sitä.

[7] Jonathan Neale, The American War: Vietnam 1960-1975 . Bookmarks (2005). s.141.

[8] Siirtomaavallan vastaisesta taistelusta ennen toista maailmansotaa, ks. Ngo Van, Viêt-nam 1920-1945: Révolution et contre-révolution sous la domination coloniale . L'insomniaque (1995). Ngo Van (1913-2005) kuului vietnamilaisiin trotskisteihin, joilla oli yllättävän suuri kannatus varsinkin Saigonissa ja sen ympäristössä. Ho Chi Minh oli pohjimmiltaan stalinisti, joka suuntasi ankaran repression niihin, jotka poikkesivat hänen linjaltaan. Tunnetuin trotskilainen Vietnamissa oli Ta Thu Thau, joka teloitettiin syksyllä 1945.

[9] Vietnam on tätä nykyä ainoa valtio, jonka nimessä esiintyy sana ”sosialistinen”. Nimestään huolimatta Vietnam on tosiasiassa kapitalistinen maa, jota johtaa nimeltään kommunistinen puolue. Järjestelmä on kopio Kiinan nykymallista.

[10] Kattavin versio Pentagonin papereista on The Senator Gravel Edition. The Pentagon Papers. The Defense Department History of United States Decisionmaking on Vietnam. Volumes I-IV. Beacon Press. Boston (1971). Beacon Press julkaisi myös viidennen osan The Pentagon Papers. Critical Essays . Noam Chomsky & Howard Zinn (eds.), jossa joukko historioitsijoita ja muita Vietnamin sotaa seuranneita kirjoittajia kommentoi Pentagonin papereita.

[11} Vietnam-liikkeestä Suomessa ja 1960-luvun radikalismista yleensä, ks. Johan von Bonsdorff, Kun Vanha vallattiin . Tammi (1986) ja Bjarne Nitovuori, Barrikadimaisteri. Pentti Järvinen ja 1960-luvun marssijat . Into (2013).

[12] Pakistanilais-brittiläinen toimittaja/kirjailija Tariq Ali on pannut tribunaalin istunnosta tehdyn lyhyen dokumenttifilmin internet-sivulleen: http://tariqalitv.com/portfolio/3-the-russell-tribunal/

[13] GI on varusmieheen viittaava puhekielinen lempinimi amerikanenglannissa. Kyseessä on lyhennys ilmauksesta galvanized iron (galvanoitua rautaa), joka oli kaiverrettu Yhdysvaltojen armeijan teräksisiin ruokailuvälineisiin ja muihin tarve-esineisiin. Lyhenteen käytöllä on hieman samanlainen historia kuin sanalla 'intti' Suomen armeijassa (SA Int): mennä inttiin jne.

[14] Ks. viite 1.

[15] Taiwanin virallinen nimi on edelleen Kiinan tasavalta. Itse asiassa Manner-Kiinan (Kiinan kansantasavallan) mielestä Taiwanin nimen muuttaminen (”itsenäisyysjulistus”) olisi äärimmäisen vakava asia, jopa syy sotaan.

 

Arkisto: Hannu Reime, Yhdysvallat, Aasia, Tariq Ali, Phyllis Bennis, Noam Chomsky, Gabriel Kolko

 

[home] [archive] [focus]