Ydin 4, Joulukuu 2012

Ei-kiinalaiset kiinalaiset

Hannu Reime

Kiinan kansantasavallan asukkaista vajaa yhdeksän prosenttia kuuluu kansallisiin tai etnisiin vähemmistöryhmiin, jotka kieleltään tai kulttuuriltaan eroavat maan enemmistöstä, han-kiinalaisista. Osuus vaikuttaa pieneltä, mutta Kiinan kokoisessa jättiläisvaltiossa prosentti väestöstä tarkoittaa 13 miljoonaa ihmistä. Näin ollen Kiinan 1,3 miljardista kansalaisesta kaikkiaan toistasataa miljoonaa on muita kuin han-kiinalaisia. Näitä erilaisiin etnisiin, kielellisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvia ”ei-kiinalaisia kiinalaisia” on siis yhteensä keskikokoista paljon suuremman valtion verran.

Kommunistisen puolueen johtamassa Kiinassa hallitus tunnustaa virallisesti 55 vähemmistöryhmän olemassaolon. Alun perin kiinalaiset kommunistit yrittivät noudattaa itselleen soveltuvin osin Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikkaa, jossa ainakin paperilla tunnustettiin venäläisiä pienempien kansallisuuksien itsemääräämisoikeus liittovaltion puitteissa ja jopa eroaminen siitä. Käytäntö oli tietenkin aivan eri asia.

Kiinassa pidettiin kuitenkin liian vaarallisina sellaisiakin kansallisten vähemmistöjen oikeuksia, jotka toteutettiin vain paperilla. Pelko valtakunnan hajoamisesta on ollut Kiinan hallitsijoiden ikiaikainen painajainen, ja se periytyi myös uusille, kommunisteiksi itseään kutsuneille johtajille, jotka nousivat valtaan vuonna 1949 päättyneen vallankumouksellisen sodan voittajina.

Tästä syystä Kiinan kansatasavallasta ei tehty Neuvostoliiton esikuvan mukaista liittovaltiota, federaatiota, vaan yhtenäisvaltio, jossa vahvasti keskitetty valta on han-kiinalaisista valittujen johtajien käsissä. Muistettakoon, että Neuvostoliittoa, niin venäläisen imperiumin ruumiillistuma kuin se olikin, johti rautaisella otteella yli neljännesvuosisadan ajan georgialainen Josif Stalin. Toisessa ”kommunistisessa” liittovaltiossa, Jugoslaviassa, nationalismista tehtiin ankarasti rangaistava poliittinen rikos, olipa se sitten serbialaista, kroatialaista tai mitä tahansa. Kiina sitä vastoin oli ja pysyi kiinalaisena Kiinana. Mandariininkielisen nimensä mukaisesti se on Keskustan valtakunta, ei mikään kansojen liitto, vielä vähemmän maailmanlaajuisen kommunismin kehto.

Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajoaminen pelotti Kiinan johtajia siinä määrin, että maan kieli- ja kulttuurivähemmistöjä kutsutaan nykyisin mieluummin etnisiksi ryhmiksi kuin kansallisuuksiksi. Ero tehdään eurooppalaisissa kielissä, sillä mandariinikiinan vastaava sana kattaa molemmat merkitykset.

Eräänlaisena myönnytyksenä Stalinin muotoilemalle ”leniniläiselle” kansallisuuspolitiikalle Kiinan johtajat kuitenkin päättivät vallankumouksen jälkeen muodostaa autonomisia alueita joidenkin suurimpien ja yhtenäisimpien vähemmistökansallisuuksien asumille maille. Autonomisia alueita on viisi, ja ne sijaitsevat pääkaupungista katsoen valtakunnan rajaseuduilla tai niiden tuntumassa etelässä, lännessä ja pohjoisessa.

Ei-kiinalaiset ovat enemmistönä vain kahdella autonomisella alueella, Tiibetissä ja Xinjiangissa. Tiibetissä perinteellistä kulttuuria hallitsee buddhismin lamalainen muoto, ja väestö puhuu tähän uskontoon läheisesti liittyvää tiibetin kieltä. Xinjiangin asukkaat, uiguurit, ovat muslimeja ja puhuvat omaa turkinsukuista kieltään, jota kirjoitetaan arabialaisin aakkosin.

Valtakunnan yhtenäisyyttä uhkaavista todellisista tai kuvitelluista vaaroista ovat kansallismieliset pyrkimykset Tiibetissä ja Xinjiangissa hermostuttaneet eniten Kiinan keskusvaltaa. Vuonna 1959 armeija tukahdutti armotta Tiibetissä puhjenneen kapinan. Tiibetiläisten hengellinen johtaja Dalai Lama pakeni Intiaan, jossa Tiibetin pakolaishallitus toimii. Repressio Kiinan hallituksen ”terroristeiksi” kutsumia tiibetiläisiä nationalisteja vastaan on ollut kovaa.

Myös Xinjiangissa on keskusvallan vastaiset protestit tukahdutettu kovin ottein. Kiinan johtajat muistavat hyvin sen, että tällä myös Itä-Turkestaniksi kutsutulla alueella toimi viime vuosisadalla useita turkkilais-islamilaisia itsenäisyysliikkeitä.

Xinjiangin nykyiset itsenäistymishankkeet on pyritty yhdistämään poliittiseen islamiin. Ns. ”terrorismin vastainen sota”, jonka Yhdysvallat aloitti syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen, tarjosi Kiinan johtajille tilaisuuden kiristää repressiota uiguuriaktivisteja vastaan ilman pelkoa liiallisista ulkomaisista protesteista. Samaa ilmapiiriä käytti hyväkseen myös Venäjän johto sodassaan ja sortotoimissaan Tšetšeniassa. Jos terroristijahti kerran oikeutti kansalaisvapauksien rajoittamiseen Yhdysvalloissa, miksei samaa voisi läntisiä protesteja pelkäämättä tehdä myös idän suurvalloissa. Toimivathan ne näissä asioissa länsidemokratioita tehokkaammin ja ilman ihmisoikeuksien asettamia pidäkkeitä.

Kiinan johtajat ovat perustelleet politiikkaansa Tiibetissä ja Xinjiangissa sillä edistyksellä, jota jättiläisaskelin kehittyvän maan edustama moderni maailma näille syrjäseuduille tuo. Kaikki tiibetiläiset eivät näytä olevan samaa mieltä, tuskin kaikki uiguuritkaan.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Kiina

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter