6.6.2011 **** Etusivulle

Matkalla hyvinvointivaltiosta ruohonjuuridemokratiaan

Tapani Lausti  

Heikki Hiilamo, Uusi hyvinvointivaltio. Like 2011. 

Useimmat suomalaiset ihailevat pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Ja hyvästä syystä. Voisi kuitenkin kysyä, onko tämän mallin asettaminen melkein lopulliseksi hyvän yhteiskunnan symboliksi osasyy siihen käsitteelliseen umpikujaan, joka estää meitä kuvittelemasta perustavanlaatuisella tavalla toisenlaista yhteiskuntaa.

Heikki Hiilamon kirja avaa hyödyllisen näkökulman suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tämänhetkisiin ongelmiin. Hän kartoittaa nykyisen mallin heikkouksia ja hahmottaa vaihtoehtoja. Tasa-arvon lisääminen on Hiilamon keskeisiä vaatimuksia. Kirjan loppusivuilla Hiilamo selostaa Kulttuuritalolla kesäkuussa 2009 pidettyä kokousta, johon osallistui tuloerojen kasvusta ja köyhyydestä huolestuneita ihmisiä eri puolueista ja kansalaisliikkeistä. Kokouksessa todettiin, että ”yhteiskunnallisten erojen tasoittaminen on aikaisempaakin tärkeämpää ja perustellumpaa.” (s. 126)

Meneillään olevan finanssikriisin valossa johtopäätös tuntuu vaisulta. Luin kirjaa juuri ennen matkalle lähtöä ja sattumoisin saavuin Madridiin ja Barcelonaan juuri siellä toukokuussa puhjenneiden suurten mielenosoitusten aikoihin. Kaupunkien keskusaukiolle leiriytyneet nuoret — ja vanhemmatkin — vaativat syvälle meneviä yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ohittavat poliittisten puolueiden ajatusmaailman ja perinteelliset hallintamenetelmät. He haluavat ruohonjuuritason demokratiaa, joka kumpuaa todellisista ihmisyhteisöistä. He tietävät, että kapitalismi perustuu epätasa-arvoon, vaikka sitä kuinka yritettäisiin tasoittaa. Näin on heitetty ilmaan kysymys, miten nyky-yhteiskunnat voitaisiin korvata todellisella demokratialla.

Hiilamon kirjan henki sympatisoi implisiittisesti tällaista liikehdintää. Hän uskoo hyvän yhteiskunnan palkitsevan lähimmäisyyttä. Yhteisöllisyyden puute johtaa monenlaisiin sosiaalisiin ja psykologisiin ongelmiin. Suomalaisen sosiaalipolitiikan tuntijana Hiilamo pitää ”sosiaalisen insinööritaidon” vaarana sitä, ”että se voi kohdella ihmisiä passiivisina olentoina, joiden elämää suunnitellaan komiteoissa, seminaareissa ja lakipykälissä. Ihmiset muuttuvat systeemin orjiksi.” (s. 123)

Kirja tutkailee monenlaisia sosiaalisia vääristymiä, joita suomalaisessakin hyvinvointimallissa esiintyy. Hiilamo haluaisi korvata perinteellisen mallin ”sosiaalisten mahdollisuuksien politiikalla”. Hän näkee sen vastakohtana vanhalle mallille, joka on korostanut sosiaalisia riskejä. Vanha malli on korostanut, miten yhteisiä varoja käytetään, uusi ”kiinnittää huomiotavarojen käytön tuloksiin eli sosiaalisten mahdollisuuksien toteutumisiin”. (s. 95)

Hiilamo myöntää, että sosiaalisten mahdollisuuksien politiikan ongelma on, että se ”kääntää hyvinvointivaltion tehtävän päälaelleen. Vanha hyvinvointivaltio pyrki suojelemaan ihmisiä markkinoilta; sosiaalisten mahdollisuuksien korostaminen pyrkii tekemään heistä vahvempia tai ainakin markkinoilta paremmin suojattuja toimijoita.” (ss. 93-94)

Kirjoittaja ei usko, että mahdollisuuksien tasa-arvon lisääminen heikentäisi joidenkin toisten mahdollisuuksia. Ehkä, mutta verrattain suosiollisissakin oloissa ihmiset toimivat lopulta ulkopuolelta annettujen mahdollisuuksien puitteissa. Niitä ei luoda yhdessä demokraattisella, osallistuvalla politiikalla. Niin kauan kun demokraattisia asuin- ja työyhteisöjä ei ole, edustuksellinen demokratia latistuu ihmisiä kontrolloivaksi järjestelmäksi, jossa rahaeliitin edut viime kädessä asettavat politiikan rajat.

Hiilamo on kyllä tietoinen molemmista ongelmista. Hegemoniasta hän kirjoittaa: ”Politiikassa on kyse juuri siitä, kenellä tuo raamitusvalta on, kuka määrittää ne kielelliset ilmaisut ja metaforat, joilla puhutaan.” (s. 85) Edustuksellisesta demokratiasta: ”Kontrolliluokan valta voi typistää edustuksellisen demokratian hierarkkiseksi prosessiksi, jossa demokratiaa ilmentää vain vaaleilla valittujen edustajien toiminta ja vielä kapeammin ainoan vaihtoehdon politiikkaa iskostavan hallituksen valta.” (ss. 86-87)

Yhteiskunnallisissa haaveissaan Hiilamo on varovainen. Hän kirjoittaa: ”Minua häiritsee kuitenkin se, ettei visioissa ole yleensä lainkaan hahmoteltu sitä, millaiset mekanismit ja vääntövoimat vaikuttavat visioiden toteutumiseen.” Seuraavalla sivulla Hiilamo kuitenkin näyttää vihjaavan, ettei asia nyt kuitenkaan niin kauhean vaikea ole. Hän peräänkuuluttaa ”solidaarisuutta ja yhteenkuuluvuutta, jota tarvitaan (...) koko talousjärjestelmän uudistamisessa.” (ss. 39-40) Lainasin omassa uusimmassa kirjassani Manuel Castellsia: "Mutta jos kansa muuttaa radikaalisti tapaansa nähdä asiat ja alkaa ajatella itse ja toisin, ei ole olemassa valtaa, joka voi sen pysäyttää." (Aikamme syvät kriisit)

Hiilamo olisi uskoakseni viihtynyt Madridin ja Barcelonan aukioilla. Myös hänen kritiikkiään olisi ollut mielenkiintoista kuunnella. Miehellä on jalat maassa ja mieli avoinna.

 

 

Ks. Sin el pueblo no son nada! Por los indignados de Málaga. Tätä lentolehtistä jaettiin Málagan perustuslain aukion mielenosoituksessa toukokuussa.

Vieraile arkistossa: Yhteiskunnallinen ajattelu, Michael Albert, Jeremy Seabrook, István Mészáros, Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]