11.3.2011 (PS 12.3.) **** Etusivulle 11.3.2011 (PS 12.3.) **** Etusivulle
Tapani Lausti
Philip Hammond and Edward S. Herman (ed.), Degraded Capability: The Media and the Kosovo Crisis. Pluto Press 2000.
Libyan kriisin syventyessä humanitaarisen väliintulon ajatus on taas herätetty henkiin. Kosovon esimerkki on nostettu esiin. Siksi on syytä kiinnittää huomiota niihin vääristelyihin, joita Jugoslavian hajoamisen historiaan on liitetty. Yksi myytti on, että Serbian ja Kosovon pommittaminen vuonna 1999 pelasti Kosovon albaanit kansanmurhalta. Suomalaisessakin keskustelussa tämä väite tuodaan edelleen silloin tällöin esiin. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, siksi auliisti suuri osa kansainvälisistä joukkotiedotusvälineistä noudatti Naton propagandistista versiota tapahtumien kulusta. Näillä vääristelyillä on ollut kauaskantoisia seurauksia, koska länsivallat ovat sittemmin käyttäneet Balkanilla saamaansa hyväksyntää oikeuttaakseen hyökkäyssotia ja väliintuloja muualla.
Philip Hammondin ja Edward Hermanin toimittama teos antaa hyvän kuvan maailman joukkotiedotusvälineiden enimmäkseen epäjournalistisesta roolista Kosovon kriisin aikana.
Naton edustajat näkivät paljon vaivaa osoittaakseen, että sotilasliittoutuman vaikuttimet Kosovon tapauksessa olivat puhtaasti humanitaarisia. Peter Gowan kirjoittaa, miten pommitusten väitettiin estävän serbijoukkojen hyökkäyksen Kosovon albaaniväestöä vastaan: "Kuitenkin Naton tähän väitettyyn tarkoitukseen tähtäävillä menetelmillä — liittoutuminen KLA:n kanssa yhdistettynä korkealta tehtyihin Kosovon ilmapommituksiin sään salliessa — oli päinvastainen vaikutus: serbialaiset turvallisuusjoukot aloittivat täysimittaisen hyökkäyksen KLA:ta vastaan ja karkottivat väkisin sadat tuhannet albaanit Kosovosta. Pentagonin päälliköt olivat pitäneet tätä seurausta todennäköisenä jo ennen kuin sota alkoi." (s. 40-41) Sittemmin tehdyissä selvityksissä ei ole löytynyt todistusaineistoa, jonka mukaan serbijoukot olisivat syyllistyneet laajamittaiseen siviiliväestön terrorisoimiseen ennen Naton pommitusten alkua.
Gowan toteaa, että "humanitaarinen" tavoite tuntuukin olleen Kosovon saattaminen kokonaan Naton valvontaan: "Nato oli valmis laukaisemaan humanitaarisen katastrofin ja joidenkin Naton johtajien mukaan jopa 'kansanmurhan' kaltaisen katastrofin humanitaarisiin tavoitteisiin pääsemiseksi, kun Jugoslavian johtoa pakotettiin lopulta hyväksymään Naton miehitys Kosovossa." (s. 41) Naton oli sittemmin vaikea tuomita KLA:n terroria serbiväestöä kohtaan, olihan liittoutuma itse laukaissut katastrofaalisen tilanteen.
Pommitusten välttämättömyyttä perusteltiin sillä, että rauhanomaisen ratkaisun tie oli kuljettu loppuun. On kuitenkin ilmeistä, että ns. Rambouillet-suunnitelma, joka antoi Natolle kaikki olennaiset oikeudet kaikkialla Jugoslaviassa, oli tahallaan muotoiltu niin, ettei Serbialla ollut muuta mahdollisuutta kuin torjua se. Oli myös ajalle kuvaavaa, että joukkotiedotusvälineet saattoivat hurjilla ylilyönneillään vaikuttaa hallitusten toimintaan. Monet kommentaattorit levittivät suoranaista hysteriaa. Tosiasialliseen raportointiin pyrkiminen leimattiin barbarismille antautumiseksi. Diana Johnstone kertoo huhuista, joiden mukaan tuskin kukaan Ranskan hallituksen korkea-arvoisista viranomaisista uskoi viralliseen versioon Kosovon tapahtumista. (s. 149) Paine Naton viralliseen propagandaan yhtymiseen oli kuitenkin voimakas.
Jugoslavian tragedioita käytettiin laskemallisesti uudenlaisen kansainvälisen järjestelmän luomiseen. Johnstone kirjoittaa: "Jugoslavia on ollut 'yhteinen vihollinen', jota tarvittiin saattamaan Eurooppa ja Yhdysvallat yhteen uudessa hyväntekeväisyys-Natossa." (s. 151) Thomas Deichman toteaa, että "aseellisesta konfliktista muokattiin jonkinlainen pyhä ilmiö, aivan kuin kysymys olisi ollut ihmiskunnan pelastamisesta Saatanalta." (s. 156)
Johtopäätöksessään joukkotiedotusvälineiden roolista Kosovon kriisin aikana Philip Hammond ja Edward Herman toteavat median lumoutuneen roolistaan moraalisina ristiretkeilijöinä. Näin lukemattomat journalistit innostuivat ajatuksesta, että Naton hyökkäys Jugoslaviassa merkitsi uuden 'eettisen' ulkopolitiikan aamunkoittoa. Naton väkivallan politiikka hyväksyttiin riemumielin. (s. 207)
Nyt kun katseet on suunnattu Libyaan, innostus aseelliseen toimintaan on taas leviämässä. Jotkut Nato-maat ovat käyttäneet Balkanin taannoisia lentokieltoja mallina Libyaa koskeville suunnitelmille. Vuoden 1999 pommitukset ovat epäilemättä suunnittelijoiden mielessä. Jean Bricmont toteaa, että nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin, Kosovon kokemukset ovat toistumassa. Ajatuksena on, että jos kaikki menee hyvin, Naton humanitaariset väliintulot muuttuvat taas uskottaviksi Irakin ja Afganistanin katastrofien jälkeen. (Libya and the Return of Humanitarian Imperialism CounterPunch, 8.3.2011)
Sotilaallista valmiutta ollaan nyt lisäämässä Välimerellä dramaattisella tavalla. Historia opettaa, että jossain vaiheessa tällaiset valmistelut ylittävät kynnyksen, jolta ei enää voida kääntyä takaisin. (Ks. Rick Rozoff: Point of no return: United States and NATO prepare for War with Libya, Media Monitors Network, 9.3.2011)
Kosovosta ja muista kriiseistä kirjoittaessaan Noam Chomsky on huomauttanut, että oikeus humanitaariseen väliintuloon on nähtävä menneen käyttäytymisen, ei retoriikan valossa. On tarkasteltava, missä määrin aiempi toiminta on perustunut kansainvälisen oikeuden periaatteisiin, Kansainvälisen tuomioistuimen päätöksiin jne. (The Current Bombings: Behind the Rhetoric, ZNet, maaliskuu 1999)
Brittiläinen journalisti Seumas Milne toteaa, että siviiliväestön suojelemisperiaatetta nyt korostavat hallitukset ovat vastuussa sadoista tuhansista kuolemista laittomissa sodissa, miehityksissä ja väliintuloissa viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Ne ovat syyllistyneet myös joukkopidätyksiin ilman oikeudenkäyntiä, kidutuksiin ja ihmisten sieppauksiin. Milnen mielestä on pöyristyttävää, että tällaiset hallitukset valtuutettaisiin estämään murhia muissa maissa. Sana tekopyhyys ei riitä kuvaamaan tätä mielettömyyttä. (Intervention in Libya would poison the Arab revolution, The Guardian, 2.3.2011)
PS. 12.3.2011: Koska yksi lukija syytti Diana Johnstonea salaliittoteoriaan turvautumisesta, laitan tähän pari lainausta, jotka ilmentävät Yhdysvaltojen tavoitteita:
Amerikkalaisen Balkan Action Councilin toiminnanjohtaja James Hooper korosti kuukausi ennen pommitusten aloittamista, että on hyväksyttävä Balkanin oleva "paikka, jossa Yhdysvalloilla on strategisia intressejä, eräänlainen uusi Berliini, Naton päättäväisyyden ja Yhdysvaltain johtajuuden koetinkivi". (Diana Johnstone, Jugoslavia ja Nato: Narrien ristiretki, s. 299)
Bill Clintonin hallituksen korkea-arvoiset viranomaiset ovat myöntäneet, että pommitusten ensisijaisena syynä ei ollut Kosovon albaanien kohtalo vaan pikemminkin "Jugoslavian haluttomuus alistua poliittisten ja taloudellisten uudistusten yleiseen henkeen", siis uusliberaaleihin oppeihin. (John Collins, Collision Course, lainaus Noam Chomskyn kirjassa Interventions, s. 179)
Johnstone kirjoittaa myös: "Kosovoa on sanottu 'kääntölavaksi', jolla Balkanin kauppareitit idästä länteen ja pohjoisesta etelään risteävät. Heti lähetettyään joukkonsa Kosovoon Pentagon ryhtyi rakentamaan suurta, pysyvää sotilastukikohtaa, Camp Bondsteeliä, strategiselle risteyskohdalle. Kysymättä Nato-liittolaisiltaan ja maksamatta korvauksia maansa menettäneille maanviljelijöille, puhumattakaan lupien anomisesta miehitetyn maan viranomaisilta, Yhdysvallat pakko-otti noin 300 hehtaaria kumpuilevaa maalaismaisemaa, lanasi sen tasaiseksi ja rakensi tilat tuhansille sotilaille, muun muassa kaksi kappelia ja Burger King -ravintolan. Camp Bondsteelin sanottiin olevan Yhdysvaltain suurin tukikohta ulkomailla sitten Vietnamin sodan." (mt., s. 272) Johnstonen johtopäätös on, että Yhdysvaltain ensisijainen tavoite oli saada Nato Kosovoon.
Vieraile arkistossa: Balkan, Lähi-itä, Robert Fisk, Ramzy Baroud, Noam Chomsky, Jean Bricmont, Diana Johnstone, Afganistan, Irak