YLE/Ajantasa, 25.10.2007

Kurdit sotkevat strategisia laskelmia

Hannu Reime

Vuorossa on torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohdiskelee Turkin ja Yhdysvaltojen mutkikkaita suhteita.

Ulkomaanuutisten pääaiheisiin on viime päivinä kuulunut kysymys, hyökkääkö Turkki Pohjois-Irakiin tuhoamaan siellä lymyilevien kurdisissien tukikohtia. Kurdien aseellinen järjestö PKK surmasi viime viikonvaihteessa 12 Turkin armeijan sotilasta ja otti joukon sotavankeja. Vähän sitä ennen oli Turkin parlamentti antanut hallitukselle valtuudet hyökätä rajan yli. Sisäpoliittinen paine hallitusta kohtaan on kova.

Samaan aikaan Yhdysvallat yrittää hillitä Turkkia, sillä pohjoisten maakuntien muodostama Kurdistan on Irakin rauhallisimpia alueita, se osa maata, jossa järjestys säilyy ilman amerikkalaisia tai brittejä. Virallisen Turkin suhteita Yhdysvaltoihin rasittaa juuri nyt myös amerikkalaisten kansanedustajien äänestyspäätös siitä, että Turkin hallitus syyllistyi kansanmurhaan armenialaisia vastaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Päätöslauselmasta äänestettiin vasta valiokunnassa, mutta esitys tuotaneen edustajainhuoneen täysistuntoon lähiaikoina. Enää ei ole varmaa, meneekö se läpi, sillä kansanedustajia taivutellaan paraikaa muuttamaan historiantulkintaansa. Turkille esityksen kaatuminen olisi suuri poliittis-moraalinen voitto, armenialaisille uusi todistus kyynisestä reaalipolitiikasta jälleen kerran.

Turkki on ollut Yhdysvaltojen tärkeimpiä liittolaismaita toisen maailmansodan jälkeen. Miksi, sen osoittaa pelkkä vilkaisu karttaan. Anatolian niemimaa sijaitsee Euroopan ja Aasian risteyskohdassa Lähi-idän öljykenttien tuntumassa.  Kylmän sodan aikana Turkki oli Norjan lisäksi ainoa Nato-maa, jolla oli yhteistä rajaa Neuvostoliiton kanssa.

Turkkiin on rakennettu Yhdysvaltojen tärkein sotilaallinen laitos itäisen Välimeren alueella, Incirlikin lentotukikohta Adanan kaupungin lähellä eteläisessä Anatoliassa. Se on palvellut niin kylmässä sodassa kuin Lähi-idän lukuisissa selkkauksissakin, viimeksi ja siis parhaillaankin Irakin sodassa tai miksi sitten kutsutaankin nykytilaa tässä Yhdysvaltojen miehittämässä arabimaassa. Incirlikissä on viitisentuhatta amerikkalaista ja useita satoja brittejä ja turkkilaisia.

Turkki ja sen naapuri Kreikka olivat ensimmäiset maat, jotka Yhdysvallat sanoi ottavansa suojelukseensa, kun toisen maailmansodan suuri Saksan vastainen liittoutuma hajosi kylmän sodan toisiaan kyräilleisiin leireihin. Presidentti Harry Truman pyysi keväällä 1947 kongressilta määrärahoja Turkin ja Kreikan avustamiseen. Kreikassa käytiin juuri silloin sisällissotaa, jossa Britannian tukema Ateenan hallitus taisteli kommunistijohtoisia partisaaneja vastaan, samoja partisaaneja, jotka vain muutama vuosi aikaisemmin olivat tehokkaimmin häirinneet Kreikan natsimiehittäjiä. Kreikka ja Turkki ovat käytävä ja portti Lähi-itään. Tärkeimpään Yhdysvaltojen johdolla perustettuun sotilasliittoon Natoon ne molemmat liittyivät vuonna 1952, jolloin järjestö oli kolmen vuoden ikäinen. Silloin Nato laajeni ensimmäisen kerran.   

Turkki on viime vuosina tiivistänyt sotilaallista yhteistyötään Israelin kanssa, ja Israel taas on Yhdysvaltojen vakain ja luotettavin kumppani Lähi-idässä, maa, jonka varustautumista amerikkalaiset ruhtinaallisesti rahoittavat. Yhdysvaltojen kannalta israelilaisten ja turkkilaisten yhteistyö molempien maitten yhteisessä levottomassa ympäristössä on mitä myönteisintä. Itä-Turkin kurdien ja miehitettyjen alueitten palestiinalaisten kova kohtelu ei näissä laskelmissa paljon paina.

Kysymys ei ole siitä, että amerikkalaiset pitäisivät turkkilaisista ja Israelin juutalaisista ja vihaisivat kurdeja ja palestiinalaisia, vaan siitä ketkä ovat vahvoja ja ketkä heikkoja, kenestä on hyötyä strategisissa laskelmissa ja ketkä ovat vain tiellä. Panokset Lähi-idässä ovat kovia, sieltähän saadaan kannattavimmin se neste, joka pyörittää teollista kapitalismia ja siihen perustuvaa elämänmuotoa. Joka kontrolloi öljyn saatavuutta, kontrolloi myös suurta osaa tästä homo sapiensin maailmasta. Arvovaltaisista kommentaattoreista asian on viimeksi todennut Yhdysvaltojen keskuspankin edellinen pääjohtaja Alan Greenspan tuoreissa muistelmissaan. Hän valittaa sitä, että vieläkin pidetään poliittisesti epäsopivana myöntää sitä, minkä kaikki tietävät: Irakin sodan syynä on öljy.

Turkki ja Israel ovat Yhdysvaltojen liittolaisia, mutta eivät mitään satelliitteja vailla omaa tahtoa ja omia intressejä. Näistä kahdesta valtiosta Israel sentään voidaan vielä taivuttaa pienellä huomautuksella Washingtonista vaikkapa luopumaan kannattavista asekaupoista Kiinan kanssa. Turkki on paljon suurempi maa, johon ei ole aina yhtä helppoa vaikuttaa. Neljä ja puoli vuotta sitten se ei antanut amerikkalaisten käyttää maa-aluettaan, kun Irakiin hyökättiin.

Yhdysvallat yrittää nyt estää Turkkia vyörymästä rajan yli Irakin Kurdistaniin, koska sen intresseissä on pitää Pohjois-Irak rauhallisena. Viime vuosikymmenen puolivälissä mikään maa ei hillinnyt Turkkia, kun sen armeija tuhosi tuhansia Koillis- ja Itä-Turkin kurdikyliä ja ajoi satojatuhansia ihmisiä evakoiksi. Näissä etnisissä puhdistuksissa kuoli tuhansia kurdisiviilejä, ja ne siis tapahtuivat Naton alueella, joka muodostaa sen, mitä niin yleisesti kutsutaan ”demokraattisten maiden yhteisöksi”. Saman vuosikymmenen lopulla Nato pommitti Serbiaa perustelunaan julmuudet ja etniset puhdistukset Kosovossa, lähellä Nato-alueen rajoja. Väkivaltaista kansallista sortoa voidaan siis sietää Nato-maan sisällä, mutta ei sotilasliiton rajojen lähellä. Ei ole kovin helppoa ottaa vakavasti puheita ”humanitaarisista väliintuloista” tai jonkin maan pommittamisesta ihmisoikeuksien puolesta.

Lähipäivinä tai -viikkoina nähdään, kuinka Turkin hallitus reagoi siihen kahdensuuntaiseen paineeseen, jonka keskellä se nyt on. Hallituksen on otettava huomioon paitsi amerikkalaisten varoitukset myös se tosiasia, että PKK:ta ei ole helppo murskata. Jos se ei ole onnistunut Turkin alueella, kuinka se voisi onnistua rajan takana Irakissa? Ja loppujen lopuksi PKK:ta enemmän virallista Turkkia luultavasti kiusaa kurdien Irakissa nauttima itsehallinto. Turkissa sellaisen vaatimisesta voisi hyvin nopeasti päätyä vankilaan.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Persianlahti, Yhdysvaltain politiikka, Kansainvälinen politiikka

 

[home] [archive] [focus]