YLE/Ajantasa, 10.5.2007

Historiallisten tosiasioitten merkitys

Hannu Reime

Historialliset selkkaukset ja väkivalta näyttävät antavan koko ajan uutta polttoainetta nykypäivän poliittisiin ja kansallismielisiin kiistoihin. Tällä viikolla on vietetty Euroopan sodan päättymisen vuosipäivää, jota ovat sävyttäneet Viron ja Venäjän jyrkästi erilaiset käsitykset siitä, mitä sota merkitsi Baltialle. Hannu Reime pohtii torstai-iltapäivän kolumnissaan historiallisten tosiasioitten merkitystä.    

Historia on ollut vahvasti esillä viime päivien julkisessa keskustelussa, kun toisen maailmansodan päättymistä Euroopassa on muisteltu. Tallinnan patsasriita ja Viron lähetystön häirintä Moskovassa osoittavat, että ”virolainen” käsitys ja ”venäläinen” käsitys Euroopan historian tuhoisimman sodan vaiheista Baltiassa poikkeavat mitä jyrkimmin toisistaan. Ero ei koske vain sitä, mikä oli oikeaa ja mikä väärää, vaan myös sitä, mitä tosiasiassa tapahtui. Yhteistä on vain se, että ”omaa” kansakuntaa pidetään uhrina.

Helsingin Sanomat suosittelee Voiton ja Eurooppa-päivän pääkirjoituksessaan, että lakattaisiin ainakin kiistämästä todistettavia tosiasioita, niin helppoa ja mukavaa kuin aina on korostaa naapurien rikoksia ja vaieta omista. Yhtenä esimerkkinä lehti huomauttaa, että Venäjän pitäisi myöntää ainakin se tosiasia, että Baltian maat eivät liittyneet vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon vuonna 1940. Samoin Japani ja Kiina voisivat hyvin päästä yksimielisyyteen 1930-luvun lopun tosiasioista, siitä, kuinka monta kiinalaista siviiliä Japanin keisarillinen armeija surmasi Nankingissa vuosina 1937-38. Kolmantena esimerkkinä HS:n kirjoittaja mainitsee punaisten khmerien hirmutyöt Kambodžassa, mihin kytkeytyy myös kysymys Vietnamin armeijan roolista: tuliko se ”vapauttajana” vai ”valloittajana”? Kysymykseen ei voi vastata ilman historian tulkintaa, ”vapautus” ja ”valloitus” kun eivät aina ole sulkeneet toisiaan pois.  

Ei voi muuta kuin yhtyä siihen käsitykseen, että historiassa itse tapahtumat ja niitten tulkinta pitäisi erottaa toisistaan. Erosta on pidettävä kiinni sitäkin suuremmalla syyllä, koska tosiasioitten ja mielipiteitten välistä rajaa on joissakin filosofioissa yritetty hämärtää. Sinulla on sinun kertomuksesi ja minulla minun, eivätkä ne kumpikaan ole sen paremmin oikeita kuin vääriäkään, kuuluu postmodernistisen ajattelun tuottama tunnettu aforismi.

Usein esitettyihin vetoomuksiin historiallisten tosiasioitten tunnustamisesta ja sille pohjalle rakentuvasta kansojen ja kansallisuuksien sovinnosta sisältyy yksi mielenkiintoinen ja huomionarvoinen piirre. Ne kuullaan yleensä ns. länsimaisen kulttuuripiirin valtioista, ja ne osoitetaan muille maille, tavallisesti entisille vihollisille. Näistä Saksan katsotaan käyttäytyneen esimerkillisesti, koska se on niin varauksetta sanoutunut irti natsismista ja sen rikoksista. Samaa suositellaan Japanille, mutta myös kylmän sodan hävinneelle osapuolelle Venäjälle, jonka historiassa stalinistinen kommunismi ja valtakunnan suuruus sijoittuvat samaan, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

Kysymys siitä, ovatko mahdollisesti myös paljon puhutun länsimaisen arvoyhteisön maat syyllistyneet rikoksiin, jää usein esittämättä. Läntisiä suurvaltoja ei voi kovin uskottavasti pitää passiivisina uhreina uusimman ajan historiassa, eikä ainakaan mitään ideologista rakennelmaa voi sellaiselle perustalle luoda. Mutta länsimaista ideologiaa, valtajulkisuuden tuottamaa tietoisuutta omasta historiasta, voisi yrittää määritellä niin, että siinä länsivallat esitetään hyväntahtoisina demokratian ja vapaamielisten arvojen puolustajina. Niitten nimissä voitettiin fasistinen ja kommunistinen totalitarismi ja samojen arvojen nimissä nyt puolustetaan valistusta islamilaista ja muuta fundamentalismia vastaan. Tulokset eivät ehkä aina ole vastanneet odotuksia, mutta tavoitteitten vilpittömyyttä ei sovi epäillä.

Tällainen käsitys ”länsimaisesta ideologiasta” on yksinkertaistettu, mutta uskoisin, että se myös kuvaa jotakin siitä, kuinka eurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen valtajulkisuus tulkitsee maailman tapahtumia. Yhdysvallat perusteli päätöksensä hyökätä Irakiin demokratian viennillä ja vakuutuksillaan, että sotatoimet olivat osa laajempaa pyrkimystä demokratisoida arabimaat ja Lähi-itä. Hyökkäystä Irakiin arvostellaan tätä nykyä, mutta hyvin usein kritiikki rajoittuu siihen, että Bushin hallitus teki virhearvion: tehtävä osoittautui liian vaikeaksi. Tavoite — demokraattinen Irak — oli kuitenkin oikea ja ennen kaikkea perusteluna uskottava, sanotaan.   

Ei tarvitse kuitenkaan paneutua kovin syvällisesti Lähi-idän uusimpaan historiaan, kun vakuuttuu yhdestä asiasta: kansanvalta ja siitä seuraava kansallinen itsemääräämisoikeus eivät ole koskaan tähän mennessä kuuluneet läntisten suurvaltojen päämääriin tällä strategisesti tärkeällä alueella Euroopan, Aasian ja Afrikan yhtymäkohdassa. Kun Turkin valtakunta hajosi ensimmäisessä maailmansodassa, Britannia ja Ranska balkanisoivat Arabi-idän jakamalla sen etupiirejään vastaaviin mandaatti- ja suojelualueisiin tai vasallivaltioihin. Öljylähteitä vartioiville valtaistuimille istutettiin kruunupäitä, joitten edustama maailma kuuluu keskiaikaan. Sama politiikka on jatkunut toisen maailmansodan jälkeen, kun Yhdysvallat korvasi Britannian ja Ranskan ainoana Lähi-itää kontrolloivana suurvaltana.   

Länsimaisessa valtajulkisuudessa kuulee usein kysyttävän, milloin kambodžalaiset selvittävät punaisten khmerien kauhujen historian ja tuomitsevat syylliset tai oliko Vietnam ”vapauttaja” vai ”valloittaja”? Yhdysvaltojen käymät pitkät sodat Vietnamissa, Kambodžassa ja Laosissa eivät herätä tällaisia ”perimmäisiä” kysymyksiä, vaikka näissä sodissa kuoli paikallisia ihmisiä määrä, joka kirjoitetaan seitsennumeroisella luvulla. Sama koskee Ranskan siirtomaasotia Indokiinassa ennen amerikkalaisia ja sen jälkeen Algeriassa. Niitä ei tietenkään ole unohdettu, mutta kysymys tulkinnasta, moraalista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan on häivytetty jonnekin kauas tietoisuuden taakse. ”Demokraattiseen arvoyhteisöön” kuuluvat maat voivat tehdä vain virheitä, eivät rikoksia. Niihin syyllistyvät vain ne maat, joita tähän yhteisöön ei vielä ole kelpuutettu. Todistettavat tosiasiat eivät juuri tue tällaista ideologista rakennelmaa.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Persianlahti, Robert Fisk, Noam Chomsky, Moshé Machover, Finland Watch, Aasia

 

[home] [archive] [focus]