YLE/Ajantasa, 30.11.2006

Uusi kylmä sota?

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohdiskelee kysymystä, onko lännen ja Venäjän välillä alkamassa uusi kylmä sota. 

Vanhan sanonnan mukaan ihmiskunnan historiassa tragedia toistuu farssina, murhenäytelmä ilveilynä. Jos ajatuksessa on perää, ja jos energian saanti ja hallinta sekä muut viime aikoina esiin nostetut ristiriidat ovat merkkejä kansainvälisen jännityksen kiristymistä ”idän” ja ”lännen”, nyt Venäjän ja EU:n, välillä, silloin voi kysyä, mikä tragedia tässä on toistumassa.

Vaihtoehtoja on ainakin kaksi: länsimaitten ja ns. kommunismin välinen kylmä sota tai aikakausi sata vuotta sitten juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Silloin valtiot liittoutuivat keskenään erilaisiksi alliansseiksi toisia samanlaisia liittoutumia vastaan; usein yksittäinen valtio saattoi vaihtaa puoltakin, kunnes lopulta muotoutuivat ne blokit, ympärysvallat ja keskusvallat, joitten nuoret miehet lähetettiin tappamaan toisiaan Euroopan itä- ja länsirintamille ja Balkanin/Lähi-idän sotanäyttämöille.

Ensimmäisestä maailmansodasta kulki suora tie toiseen, vieläkin tuhoisampaan katastrofiin. Sitä seuranneen kylmän sodan aikana elettiin atomipommin varjossa, mikä ehkä pelasti maailman kolmannelta suursodalta, vaikkei tehnytkään loppua yksittäisistä, suurta kärsimystä ja hävitystä aiheuttaneista aseellisista selkkauksista, usein täysimittaisista sodista.

Suurpoliittiset tapahtumat ja aikakaudet eivät kuitenkaan ole vain joko tragediaa tai farssia. Usein niihin sisältyy aineksia molemmista.

Tšekkiläinen kirjailija Jaroslav Hašek pani luomansa hahmon, kunnon sotamies Švejkin, irvailemaan ensimmäisen maailmansodan aikaista pöyhkeää patriotismia. Iva oli sitäkin purevampaa, koska Švejk käyttäytyi tavalla, joka pani ympäristön ihailemaan tämän pilamielessä toitottamaa uskollisuutta Itävalta-Unkarin keisarille: Belgradiin, Belgradiin, huusi kainalosauvojaan heilutellut Švejk, jota hänen vuokraemäntänsä, rouva Müller, työnsi pyörätuolissa pitkin Prahan katuja, kun sota oli syttynyt. Seuraavana päivänä kerrottiin lehdissä, kuinka keisaria kannattaneet prahalaiset olivat suojelleet pariskuntaa Ententen tšekkiläisten kätyreitten raivolta. Ympärysvalloilla eli Ententella oli paljon ystäviä Prahan tšekinkielisten parissa. Švejk itse tuntui suhtautuvan yhtäläisellä pilkalla molempiin liittoutumiin. Ehkä hän oli niitten ulko- ja yläpuolella.

Venäjän ja lännen suhteet eivät ainakaan vielä ole missään syvässä, ylikäymättömässä kriisissä. Vielä ollaan kaukana viime vuosisadan historian toistumisesta. Mutta eivät suhteet myöskään ole ongelmattomia.

Venäjän vallan tärkein peliväline kansainvälisessä politiikassa on tätä nykyä energia: maakaasu- ja öljy. Euroopan Unionin maat, joista monet sijaitsevat maailmanlaajuisesti katsottuna pohjoisessa, tarvitsevat energiaa varsinkin talveksi ja ovat siksi hyvin riippuvaisia venäläisestä kaasusta. Sen avulla Venäjä voi yrittää korvata ainakin osan menettämästään vaikutusvallasta maissa, joita perinteellisessä venäläisessä geopoliittisessa ajattelussa on kutsuttu lähiulkomaiksi. Kylmän sodan vuosina tämä etupiiri muodostui Neuvostoliiton reunatasavalloista ja Varsovan liiton jäsenmaista.

Tuskin mikään muu kuvaa Venäjän heikkenemistä paremmin kuin se, että Baltian maat, jotka Stalin miehitti kesällä 1940, kuuluvat nyt Natoon. Jos Urho Kaleva Kekkonen tai ne Kremlin johtajat, joitten kanssa hän neuvotteli, nyt heräisivät Lasaruksen lailla henkiin, he eivät varmasti olisi tällä viikolla uskoneet silmiään nähdessään TV-uutisissa kuvia Naton huippukokouksesta Latvian pääkaupungissa Riiassa.

Nykyaikaan kuuluu myös Ukrainassa käytävä valtataistelu poliittisesta suunnasta. Lännessä sitä houkuttelevat Puola ja hieman vähemmän aktiivisesti muut EU-maat, idässä Venäjä.

Etelässä, Taka-Kaukasiassa, Georgiaa tai venäläisittäin Gruusiaa johtaa hallitus, joka anelee suojelua Yhdysvalloilta. Tässä vastakkainolossa Venäjä tukee separatistia voimia, jotka haluaisivat irrottaa Abhasian ja Etelä-Ossetian Georgiasta. Näin myös Venäjä itse nakertaa periaatetta entisten neuvostotasavaltojen rajojen rikkomattomuudesta, vaikka se on puolustanut omaa alueellista koskemattomuuttaan erittäin raa'alla sodalla Tšetšeniassa. Periaatetta ei tosin ole missään lausuttu julki, mutta tosiasiassa Neuvostoliitto 15 vuotta sitten hajosi juuri entisiä neuvostotasavaltoja vastaaviksi itsenäisiksi valtioiksi. Autonomisten tasavaltojen — sellaisten kuin Abhasia, Etelä-Ossetia tai Tšetšenia — itsenäisyyttä ei kukaan ole tunnustanut.

Suuriin geopoliittisiin ongelmiin liittyy koko joukko kysymyksiä, jotka koskevat Venäjän sisäistä tilaa, ihmis- ja kansalaisoikeuksia, sananvapautta ja demokratiaa. Murha näyttää olevan yksi tapa, jolla Venäjällä selvitellään erimielisyyksiä vallasta ja rahasta. Menetelmä ei ole uusi, vaan sen perinteet Venäjällä ja sen vaikutuspiirissä luotiin Stalinin pitkän valtakauden aikana. KGB:n kautta tapa on voinut siirtyä yhtä helposti liittovaltion nykyiseen turvallisuuspalveluun kuin yksityisiin suojeluorganisaatioihinkin.

Olisi typerää historian ja suhteellisuuden tajun puutetta samaistaa nyky-Venäjä Stalinin tai edes hänen seuraajiensa aikaiseen Neuvostoliittoon. Silti ei kuluneen syksyn tapahtumien valossa voi olla muistamatta sitä, kuinka Sergei Kirov murhattiin Leningradissa vuonna 1934, Trotski Meksikon pääkaupungissa vuonna 1940 tai juutalainen näyttelijä Solomon Mikhoels Minskissä vuonna 1948. Näistä vain Stalinin vaarallisimman kilpailijan Lev Trotskin murha on todistetusti voitu osoittaa diktaattorin henkilökohtaisesti määräämäksi.

Anna Politkovskajan ja Aleksandr Litvinenkon murhista päättäneet eivät luultavasti paljastu koskaan. Rikostutkimuksista tuttuun kysymykseen, kuka hyötyy tai vastaavasti kenelle on haittaa näistä raaoista teoista, on vaikea vastata. Presidentti Putin sanoi, että Politkovskajan murha vahingoittaa Venäjää enemmän kuin hänen kirjoituksensa tekivät. Tässä hän oli varmasti oikeassa, mutta toteamus herättää heti kysymyksen: kuinka kirjoitukset Tšetšenian kaameasta todellisuudesta olisivat voineet vahingoittaa Venäjää? Eikö Venäjää paljon enemmän vahingoita se, mitä Tšetšeniassa juuri Putinin määräyksestä on tapahtunut ja tapahtuu vieläkin?

Hyöty ja haitta voidaan nyky-Venäjällä ja nykyisten tiedotusvälineitten aikana kaikkialla maailmassa tulkita monella tavalla. Tässä mielessä ajat ainakin ovat muuttuneet sitten Stalinin päivien — myös ja nimenomaan Venäjällä.


Ks. myös:


Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Venäjä

 

[home] [archive] [focus]