2.8.2006 (päivitetty 12.8.2006) 2.8.2006 (päivitetty 12.8.2006)
Tapani Lausti
Suomalaiset Nato-mieliset vaikuttajat elättelevät kaikesta tosiasia-aineistosta huolimatta kuvaa Yhdysvalloista demokratian turvaajana planeetallamme. Tämä sokeus on sitäkin arveluttavampaa, kun Washington tietoisesti provosoi naapuriamme Venäjää vastakkainasetteluun tavalla, jonka pitäisi saada hälytyskellot soimaan Suomessa. Kylmä sota ei ole ohi, koska Yhdysvallat ei ole sitä halunnut lopettaa.
Yhdysvaltojen Venäjän politiikka on osa laajempaa kokonaisuutta. Maailmanpolitiikkaa hallitsee viimeisen supervallan holtiton yritys valvoa suurta osaa maailmaa omien etujensa tukemiseksi. Holtittomuutta saattaa selittää se, että merkit viittaavat Yhdysvaltojen hegemonian vähittäiseen heikentymiseen. Pitäessään aggressiivisesti kiinni saavutetuista eduistaan Yhdysvallat horjuttaa oloja kaikkialla, missä se näkee etunsa uhatuiksi. Näin on edetty Afganistanista Irakiin ja nyt Libanoniin, pian mahdollisesti Syyriaan ja Iraniin. (Ks. esim. Robert Parry: A 'Pretext' War in Lebanon, consortiumnews.com, 9.8. 2006; Larisa Alexandrovna: Is Lebanon the 'Trigger' for U.S. War With Iran?, AlterNet, 10.8.2006)
Suomen Nato-keskustelua ei voi irrottaa tästä kansainvälisestä todellisuudesta, etenkin kun yksi amerikkalaisperäisen horjuttamisen keskeinen kohde on Venäjä. Suomalaisten kommentaattorien ja päätöksentekijöiden kannattaisi perehtyä amerikkalaisen Venäjän tuntijan Stephen Cohenin tuoreeseen artikkeliin The New American Cold War (The Nation, 21.7.2006; ks. myös Cohenin aiempaa artikkelia The Political Tragedy of Russia, Los Angeles Times, 27.2.2005, ja siihen perustuvaa kommenttiani Finland and the new Cold War). Cohenin argumentit vahvistavat dramaattisella tavalla käsitystä, että vastuuttominta, mitä suomalaiset poliitikot voisivat tehdä, olisi maamme liittäminen Natoon.
Suomen puolueettomuuden juuret olivat halussa pysytellä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella, olkoonkin, että Neuvostoliiton naapuruus teki politiikan usein ongelmalliseksi. Nyt Nato-mielisten vaikuttajien hokema kuuluu, että koska Kylmä sota on päättynyt, kaikki demokraattiset "markkinatalousmaat" kuuluvat periaatteessa samaan leiriin. Toisin sanoen Nato-jäsenyydelle ei ole mitään periaatteellisia esteitä.
Liittyminen Natoon merkitsisi kuitenkin Suomen osallistumista Yhdysvaltojen harjoittamaan Venäjän saartopolitiikkaan. Politiikan aloitti Bill Clinton, joka rikkoi aiemmat lupaukset, ettei Natoa laajenneta "tuumaakaan itään". Natoa alettiin työntää yhä lähemmäksi Venäjän rajoja samanaikaisesti, kun amerikkalaisia tukikohtia perustettiin Venäjän lähialueille.
Venäläisten keskuuteen onkin nyt Cohenin mukaan levinnyt syvää epäluuloa amerikkalaisten aikeita kohtaan. Amerikkalaisten epäillään pyrkivän tekemään Venäjästä uuden vasallivaltion. Tätä käsitystä vahvistaa amerikkalaisten poliitikkojen tapa luennoida venäläisille, mitä heidän on lupa tehdä ja mitä ei. Tässä mittapuu ei ole molemmille sama. Yhdysvallat katsoo omaavansa oikeuden ajaa Venäjää amerikkalaisten hyväksymälle tielle niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Venäjän olisi osallistuttava Yhdysvaltojen maailmanlaajuisten tavoitteiden tukemiseen. Sen sijaan Moskovalla ei tämän kallellaan olevan strategisen ajattelun mukaan ole oikeutettuja intressejä lähialueillaan tai edes aina omien rajojensa sisäpuolella.
Suomalaiset ovat tietenkin huolissaan Venäjän sisäisen kehityksen arvaamattomuudesta ja havaittavissa olevista epädemokraattisista tendensseistä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä Stephen Cohenin muistutus, että amerikkalaiset ovat tehneet kaikkensa syventääkseen näitä epämiellyttäviä piirteitä. He ajoivat jo 90-luvulla maahan taloudellista "shokkiterapiaa", joka johti epädemokraattiseen ilmapiiriin ja horjutti entisestään maan oloja. Politiikka vahvisti Cohenin mukaan harvainvaltaa, joka ryösti valtion varoja, esti tärkeät investoinnit maan infrastruktuuriin, köyhdytti tavallisia ihmisiä ja ruokki vaarallista korruptiota.
Washingtonin politiikka on sittemmin vahvistanut Kremlin taipumusta nojata venäläiseen nationalismiin. Ulkopuolelta rahoitettujen ei-valtiollisten järjestöjen toimintaa on vaikeutettu. Vihamielisyys Länttä kohtaan on leviämässä osaan lukeneistoa sekä ortodoksiseen kirkkoon. Venäjä saattaa Cohenin mukaan ajautua "Weimar-skenaarioon", joka ei olisi välttämättä fasistinen, mutta joka tapauksessa järjestelmä, joka nojaisi joukkotuhoaseisiin ja jolla olisi hallussaan huomattava osa maailman öljy- ja kaasuvaroista. Tämä Venäjä olisi vielä vihamielisempi Länttä kohtaan kuin Neuvostoliitto aikoinaan.
Suomalaisten on siis jälleen mietittävä asemaansa Venäjän naapurissa. Ei ole mitään syytä sulkea silmiä Venäjän kielteisiltä kehityspiirteiltä, mutta on varottava ajautumasta mukaan nyt Washingtonista lietsottuun vastakkainasetteluun. Kansalaisjärjestöjen tulisi hakeutua yhteistyöhön Venäjän demokraattisten järjestöjen kanssa. Kansalaisten yhteydenpito auttaa ymmärtämään, mitä naapurimaassa todella tapahtuu ja minkälaisia mielialoja sieltä löytyy.
Poliitikkojen lienee hyvä miettiä Paavo Lipposen neuvoa: "Suomi toimii nyt [EU:n] puheenjohtajana oikeaan aikaan varmistaen, että yhteistä politiikkaa tehdään Venäjän kanssa rakentavasti, ei vastakkainasettelua hakien". Lipponen siteeraa J.K. Paasikiveä: "Suurvalloilla on suuret intressit." ("EU-puheenjohtajuuksien opetuksia", Suomen Kuvalehti, 14.7.2006.)
Vieraile arkistossa: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka; Suomen historia; NATO; Yhdysvaltain politiikka; Venäjä