Kiinan ja Japanin suhteita rasittaa sekä menneisyys että nykyisyys

Hannu Reime

Kiina ja Japani yrittävät parantaa välejään Kiinan pääministerin vieraillessa tällä viikolla Japanissa. Itä-Aasian mahtivaltioitten suhteita rasittavat sekä historia että nykypäivän ongelmat. Hannu Reime pohtii näitä asioita torstaikolumnissaan.

Helsingissä ilmestyvä Kansan Uutisten Viikkolehti julkaisi jokin aika sitten arvion edesmenneen kiinalais-amerikkalaisen historioitsijan ja journalistin Iris Changin kirjasta Nankingin verilöyly, joka kertoo Japanin armeijan julmuuksista kiinalaisessa Nanjingin kaupungissa vuodenvaihteessa 1937-1938. Toimituspäällikkö Jukka Parkkarin kirjoittama artikkeli oli normaali kirjaesittely, jossa Changin kirjaan tukeutuen kerrottiin kohta 70 vuoden takaisista kammottavista tapahtumista japanilaisten hyökkäyksen uhriksi joutuneessa kiinalaiskaupungissa. Kirjoitus oli kuitenkin liikaa Japanin Helsingin lähetystölle, joka toimitti Viikkolehteen vastineen. Se julkaistiin seuraavassa numerossa viikon kuluttua. Japanin viralliset edustajat eivät tietenkään halunneet kiistää sitä, että heidän maansa keisarillinen armeija surmasi kiinalaisia siviilejä vallattuaan Nanjingin, mutta heidän mielestään Iris Chang liioitteli kirjassaan uhrien määrää.

Luettuani Parkkarin artikkelin ja Japanin lähetystön vastineen mieleeni tuli kysymys, kuinka Saksan lähetystö reagoisi vastaavanlaiseen tapaukseen. Voi olla todella varma, että ei reagoisi mitenkään. Tuntuisi aivan mahdottomalta, että Saksan Liittotasavallan viralliset edustajat ryhtyisivät oikomaan Natsi-Saksan julmuuksia käsittelevää kirjoitusta, vaikka siihen sisältyisi suuriakin asiavirheitä. Jos joku sanoisi tai kirjoittaisi julkisesti, että parinkymmenentuhannen puolalaisen upseerin joukkomurhan Katynin metsässä keväällä 1940 pani toimeen Saksan armeija eikä Neuvostoliiton sisäministeriö, väitteeseen varmasti vastattaisiin kumoamalla se, mutta sitä eivät kyllä tekisi Saksan diplomaattiedustajat, vaan historiaan perehtyneet harrastajat tai ammattilaiset.

Siinä, missä sodanjälkeisen Saksan politiikkaan on kuulunut täydellinen irtisanoutuminen hitleriläisestä järjestelmästä, on Japani edelleen saman dynastian hallitsema valtakunta kuin ennen sotaakin. Keisarista tosin tehtiin sodan jälkeen perustuslaillinen valtionpäämies, jolta riisuttiin kaikki valta, mutta häntä ei pantu viralta. Kuten Natsi-Saksan johtajat myös hyökkäyssotaan syyllisiksi todetut japanilaiset tuomittiin ja seitsemän heistä teloitettiin Tokion kansainvälisen sotarikostuomioistuimen päätösten mukaisesti. Siitä huolimatta Japanilla on valtiona erilainen suhtautuminen menneisyyteensä kuin saksalaisilla. Se heijastuu yleiseen mielipiteeseen, joka vuorostaan vaikuttaa siihen, mitä poliitikot sanovat ja tekevätkin.

Ei siis käy kiistäminen, että nyky-Saksa ja nyky-Japani asennoituvat eri tavalla toiseen maailmansotaan ja sitä edeltäneeseen aikaan. Eroa voi selittää monilla syillä. Niin kuin aina ei mitään yhtä ja ainoaa totuudenmukaista vastausta tällaisiin kysymyksiin ole olemassakaan. Asiaan ovat varmasti vaikuttaneet historialliset kokemukset, jotka muovaavat sitä, mitä kutsutaan mentaliteetiksi tai kansanluonteeksi. Japani on saarivaltio, jossa on vuosisatojen ajan asennoiduttu ulkomaailmaan varsin itseriittoisesti. Ympäröivän maailman karuun todellisuuteen Japani heräsi 1850-luvulla, kun amerikkalaiset sotalaivat pakottivat tykkivenediplomatialla maan avaamaan satamansa kaupankäynnille.   

Seuraavalla vuosikymmenellä tapahtui se, mitä Japanin historiassa kutsutaan Meiji-restauraatioksi. Keisari Meijin kaudella Japania alettiin nopeasti teollistaa ja nykyaikaistaa, ja maa harppasi melkein hetkessä feodaalisesta yhteiskunnasta kapitalismiin.

Samaan aikaan, kun Japani vahvistui, Kiina ajautui syvään ahdinkoon ja heikkouden tilaan sisäisesti hajanaisena ja ulkomaitten aggression uhrina. Japanin hyökkäävä ulkopolitiikka alkoi sodalla Kiinaa vastaan 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Pian sen jälkeen Kiinassa tehtiin tasavaltalainen vallankumous, jossa syrjäytettiin maata 1600-luvulta johtanut Qing-dynastia, mantshu-kansasta alun perin noussut, mutta täysin kiinalaistunut hallitsijasuku. Japanin lisäksi Kiinaa silpoivat venäläiset naapurit pohjoisessa sekä mereltä tulleet länsivallat. 1930-luvun alussa, jo ennen avointa hyökkäystään Kiinaan, Japani oli tehnyt Mansthuriasta satelliittivaltionsa, jolle annettiin nimi Manchukuo.      

Japanin haluttomuus ruoskia itseään omasta synkästä menneisyydestään ei varmaan olisi niin huomiota herättävää ympäristössään, ellei se yhdistyisi tämän päivän suurpolitiikkaan ja siihen liittyviin taloudellis-strategisiin ja sotilaallisiin laskelmiin. Kiinalla on nykyisin aivan toisenlainen maailmanpoliittinen painoarvo kuin viime vuosisadalla. Se on maailman väkirikkain maa, nopeasti kasvava kansantalous ja nouseva valtakeskus, joka kommunistisen puolueen johtavasta asemasta huolimatta kuuluu nykyisin tärkeimpiin tekijöihin kansainvälisessä kapitalismissa.

Tokiossa nyt vierailevan pääministerin Wēn Jiābăon isännän, pääministeri Shinzō Aben läheinen neuvonantaja sanoo Financial Times –lehdelle, että Japani ja Kiina eivät tietenkään jaa keskenään samoja arvoja, mutta niillä on ”yhteisiä strategisia intressejä”. Arvoilla tässä halutaan varmaan viitata siihen, että kommunistinen puolue johtaa edelleen Kiinaa niin kuin se on tehnyt vuodesta 1949 lähtien. Poliittisena ohjelmana kommunismilla ei nyky-Kiinassa kuitenkaan ole enää mitään merkitystä. Tärkeimpänä tehtävänään puolue pitää Kiinan valtiollisen yhtenäisyyden varjelemista ja maan kaikinpuolista vahvistamista niin kuin tekevät johtavat poliitikot kaikissa valtioissa.

Kiinan ja Japanin ”yhteiset strategiset intressit” ovatkin kokonaan toinen asia kuin väitetyt erot näitten valtioitten arvoissa. Juuri siitä, taloudellisten ja strategisten etujen ja intressien hankalasta — mutta ei välttämättä mahdottomasta — yhteen sovittamista keskustellaan ja neuvotellaan Tokiossa tällä viikolla. Keskustelujen henki lienee sama kuin missä tahansa liikeneuvottelussa.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Aasia, Kansainvälinen politiikka