YLE/Ajantasa, 22.2.2007

Irania painostetaan

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reimen aiheena on Iran, maa, jonka ydintutkimusohjelmasta on paisunut suuri kansainvälinen ongelma.

Iranin Islamilaista Tasavaltaa on viime vuosina painostettu kansainvälisesti enemmän kuin ehkä mitään muuta valtiota. Painostukseen on kaksi eri syytä, mutta ne kytkeytyvät toisiinsa. Toista voisi kutsua erityiseksi ja toista yleiseksi syyksi.

Erityinen syy on se, että ydinsulkusopimuksen piiriin kuuluva Iran rikastaa uraania. Se ei sinänsä ole kiellettyä, jos tarkoituksena on valmistaa polttoainetta ydinenergian tuottamiseen. Iranin tavoittelema polttoaineomavaraisuus sekä eräät salailevat piirteet ohjelmaa toteutettaessa ovat panneet Kansainvälisen atomienergiajärjestön epäilemään, että ydinvoiman lisäksi Iran havittelee itselleen myös ydinpommia tai ainakin teknistä taitoa sellaisen valmistamiseen.

Näin Iran on ajautunut vastakkain muitten maitten kanssa, ja sitä uhkaavat ankarat pakotteet ja pahimmassa tapauksessa Yhdysvaltojen sotatoimet vakavine seurauksineen. Yhdysvallat ajaa kovaa linjaa Irania vastaan. EU myötäilee Washingtonia hieman pehmeämmin, niin kuin aina. Venäjä ja Kiina kannattavat diplomatiaa, kuten tekee selvästi myös atomienergiajärjestön pääjohtaja Mohammed ElBaradei.

Iran itse on valmis neuvottelemaan, mutta ilman sille esitettyä ennakkovaatimusta, että uraanin rikastus pitäisi heti lopettaa. ElBaradein mielessä on kompromissi, jonka mukaan rikastus keskeytettäisiin määräajaksi ja samalla luovuttaisiin pakotteista Irania vastaan. Näin luotaisiin suotuisa ilmapiiri, jossa varsinaiset neuvottelut käytäisiin.

Sopiiko rauhanomainen neuvottelulinja Yhdysvalloille, on sitten jo toinen asia. Washingtonille Iranissa on kysymys paljosta muustakin kuin vain siitä, että Teheranissa istuvalla hallituksella mahdollisesti joskus tulevaisuudessa on hallussaan ydinase. Ongelmana ovat Yhdysvaltojen ja Iranin mutkikkaat suhteet, joitten historia palautuu islamilaisen tasavallan valtaantuloon 28 vuotta sitten. Iran ei sen jälkeen ole ollut Yhdysvaltojen liittolainen, vaan siitä riippumaton, siihen hyvin vihamielisesti suhtautuva valtio. Tässä on kriisin toinen, yleinen syy.

Talvella 1979 iranilaiset syöksivät vallasta Yhdysvaltojen vakaan ja tärkeän kumppanin, Iranin shaahin Reza Pahlevin. Shaahin ja Yhdysvaltojen suhteet luotiin 1950-luvulla, kun pääministeriksi valittu maltillinen nationalisti Mohammed Mossadeq oli syösty vallasta CIA:n tukemassa kaappauksessa. Mossadeq oli kansallistanut Iranin öljyntuotantoa hallinneen brittiläisen Anglo-Iranian Oil Corporationin.

Shaahi hallitsi Irania kovaotteisesti, mutta samalla myös nykyaikaisti maataan. Iran muuttui monin tavoin hänen valtakaudellaan. Shaahi nostatti kuitenkin jyrkkää vastusta monelta suunnalta. Liikehdintä hänen kaatamisekseen alkoi syksyllä 1978, ja seuraavan vuoden alussa monarkin oli pakko lähteä maanpakoon.

Maltillisten nationalistien tai vasemmistolaisten sijaan Iranissa tulivat valtaan shiialaiset uskonoppineet. Keisarillinen Iran muuttui islamilaiseksi tasavallaksi, jossa politiikan ja yhteiskuntamoraalin sanelivat mustakaapuiset, turbaanipäiset mullahit. Suhteet Yhdysvaltoihin katkaistiin, ja amerikkalaisia diplomaatteja pidettiin panttivankeina lähetystössään, ennen kuin heidät Algerian välityksellä vapautettiin 444 päivää kestäneen vankeuden jälkeen. Iranilla ja Yhdysvalloilla ei sen koommin ole ollut virallisia suhteita keskenään.

Iranin yhteiskunta on muuttunut lähes kolmessakymmenessä vuodessa, mutta poliittinen järjestelmä on pysynyt rakenteeltaan sellaisena, millaiseksi se muotoutui islamilaisen tasavallan perustamista seuranneina vuosina. Iran on edelleen korkeimman shiialaisen uskonoppineen valvoma maa, jossa valittu parlamentti ja presidentti hallituksineen ovat johtavien uskonmiesten alapuolella. Viimeisen sanan Iranissa sanoo korkein johtaja, suurajatolla Ali Khamenei, joka seurasi tehtävässä ensimmäistä korkeinta johtajaa Khomeinia tämän kuoltua kymmenen vuotta islamilaisen tasavallan perustamisen jälkeen. Khamenei on esittänyt ydinkiistassa jonkin verran maltillisempia lausuntoja kuin presidentti Ahmadinejad.

Ydinohjelma on tehnyt Iranista eräänlaisen hylkiövaltion niitten silmissä, joita juhlavasti kutsutaan ”kansainväliseksi yhteisöksi.” Aivan viime aikoina Iranin mainetta ovat mustanneet myös maan presidentin lausunnot, joissa tämä on kiistänyt holokaustin, Natsi-Saksan juutalaisvastaiset joukkomurhat toisen maailmansodan aikana.

Iranin ulkopolitiikka on tosiasiassa kuitenkin ollut varsin maltillista, eikä islamilainen tasavalta ole koskaan aloittanut sotaa naapurimaitaan vastaan. Sen sijaan Iran itse on joutunut hyökkäyksen uhriksi, kun Irakin diktaattori Saddam Hussein syksyllä 1980 käynnisti kahdeksan vuotta kestäneen äärimmäisen julman ja tuhoisan hyökkäyssodan. Silloin Saddamia tukivat parhaansa mukaan Yhdysvallat, Ranska, silloinen Neuvostoliitto ja monet muut maat.

Ydinaseen tavoittelua ei voi millään perustein puolustaa. Suurta historian ivaa sisältyy kuitenkin siihen tosiasiaan, että juuri iranilaiset ovat joutuneet kärsimään joukkotuhoaseista enemmän kuin ketkään muut japanilaisten jälkeen. Irakin-Iranin sodan aikana Irak käytti sumeilematta kemiallisia aseita, ja kymmenet tuhannet iranilaiset sotilaat kärsivät äärimmäisen tuskallisen kuoleman taistelukaasujen uhreina.

Iran ei ole mikään pikkuvaltio, vaan alueellinen suurvalta, yli 70 miljoonan ihmisen maa, joka on pinta-alaltaan lähes yhtä suuri kuin Britannia, Ranska, Saksa ja Espanja yhteensä. Jos tämänkokoinen valtio päättää rakentaa ydinpommin, ei sitä voida estää millään muulla tavalla kuin neuvottelemalla. Ja kun nykyisenlaisten valtioitten muodostamassa järjestelmässä eletään, silloin myös Iranin vastapuolen on otettava huomion ne turvallisuusnäkökohdat, jotka Iranin johtajien kannalta katsoen eivät ehkä ole aivan perusteettomia.

Iran on myös moniarvoisempi ja kehittyneempi yhteiskunta kuin miltä näyttää, jos tuijottaa vain islamilaisen tasavallan muodostamaan julkisivuun. Iranin uhkaileminen lentotukialuksilla ja ilmapommituksilla voi tuottaa vain yhden tuloksen: se lisää mullahien otetta Iranissa ja tietenkin antaa heille entistäkin paremman tekosyyn pyrkiä itse tuottamaan joukkotuhoaseita niin kuin ovat tehneet niin monet muutkin valtiot, ennen kaikkea juuri ne, jotka nyt Irania painostavat.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Persianlahti, Lähi-itä, Robert Fisk, Noam Chomsky, Phyllis Bennis

 

[home] [archive] [focus]