YLE/Ajantasa, 19.7.2007

Islamismin nousu palestiinalaisalueilla

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohtii Hamas-liikkeen ja islamismin nousua palestiinalaisalueilla.

Kuukausi sitten Gazan alue Palestiinassa joutui kokonaisuudessaan islamistisen Hamas-liikkeen hallintaan, kun Hamasin taistelijat karkottivat pahimman kilpailijansa Fatahin alueelta. Sitä osaa, mikä vanhasta arabi-Palestiinasta vielä on jäljellä, johtaa nyt kaksi, toisiinsa vihamielisesti suhtautuvaa palestiinalaishallitusta. Gazassa valtaa tosiasiassa käyttää edelleen Hamas, vaikka presidentti Mahmoud Abbas on erottanut Ismail Haniyyan, Hamasin edustajan, josta tuli pääministeri islamistiliikkeen vaalivoiton jälkeen viime vuonna. Länsirannan palestiinalaisalueilla on Fatahia johtava Abbas nimittänyt hallituksensa johtoon taloustieteilijä Salaam Fayyadin.

Israel ja Yhdysvallat ovat tukeneet Abbasin toimia. Israel on luvannut vapauttaa kaksi ja puoli sataa palestiinalaista lähes kymmenestätuhannesta vangitusta aktivistista, ja lupausta kutsutaan tuen osoitukseksi Abbasille ja tämän nimittämälle pääministerille. Washingtonissa presidentti Bush tarjoaa rahallista apua Länsirannan palestiinalaishallinnolle. Hamasin boikotointiin osallistunut EU tehnee samoin. Viime kuussa EU kutsui Hamasin vallanottoa Gazassa kaappaukseksi. Asian voi tietysti nähdä myös toisinkin päin: Fatah on syrjäyttämässä hallitusta, jonka palestiinalaiset ovat vapaissa ja demokraattisissa vaaleissa valinneet.

Hamas luokitellaan terroristijärjestöksi, ja myös EU — Yhdysvaltojen ja Israelin lisäksi — pitää sitä rauhanneuvottelujen suurimpana esteenä. Israelin ja Yhdysvaltojen suhtautuminen poliittisen islamin palestiinalaiseen muunnelmaan on kuitenkin ollut monisyisempää kuin miltä päältä katsoen ja juuri nyt näyttää. Asian ymmärtämiseksi ei tarvitse palata kaukaiseen historiaan. Pari vuosikymmentä riittää.

Hamas on lyhennys arabiankielisistä sanoista, joitten merkitys suoraan käännettynä on Islamilainen vastarintaliike. Järjestö perustettiin palestiinalaisten ensimmäisen miehityksenvastaisen kansannousun, intifadan, aikana 1980-luvun lopulla. Liikkeen aatteellis-uskonnolliset juuret ovat 1920-luvulla perustetussa Muslimiveljeskunnassa, sunni-muslimien kansainvälisessä järjestössä, jonka palestiinalaisesta haarasta Hamas syntyi.

Hamas osallistui ensimmäiseen intifadaan, mutta poliittisena voimana se oli vielä pieni vähemmistö hyvin organisoidussa ja palestiinalaisten puolelta lähes väkivallattomassa kapinassa, johon ei kuulunut myöhempää itsemurhaterrorismia Israelin kaupungeissa ja maanteillä. Kansannousua johtaneissa komiteoissa enemmistö oli palestiinalaisilla nationalisteilla ja vasemmistolaisilla. Poliittisella islamilla ei perinteellisesti ole ollut kovin suurta kannatusta Palestiinan yhteiskunnassa. Mielipidetiedustelut osoittivat, että vielä niinkin myöhään kuin Oslon sopimusten allekirjoittamisen aikoihin vuonna 1993 Hamasin kannatus miehitetyillä alueilla oli vain viitisentoista prosenttia.

Ennen kansannousua ja sen aikanakin Israelin miehitysviranomaiset ja turvallisuuskoneisto suosivat selvästi islamisteja samaan aikaan, kun maallisempia palestiinalaisjärjestöjä vainottiin ankarasti. Esimerkiksi vuonna 1988 Israel karkotti kristityn palestiinalaisen pasifistin Mubarak Awadin, joka kannatti gandhilaista väkivallatonta vastarintaa miehityksen lopettamiseksi. Samaan aikaan Hamasin hengellinen johtaja, šeikki Ahmed Yasin sai levittää juutalaisvastaisia kirjoituksiaan ja uhota Israelin tuhoamisesta. Hamasin aatemaailmaa kuvaa hyvin se, että peruskirjassaan se pitää aitona historiallisena asiakirjana Venäjän tsaarin Ohranan sadan vuoden takaista antisemitististä väärennöstä ”Siionin viisaitten pöytäkirjat”. Hamasin ja virallisen Israelin keskinäisen yhteisymmärryksen historiaa eivät kummankaan edustajat enää mielellään julkisesti muistele. Myös Yhdysvaltojen diplomaattiedustajat Itä-Jerusalemissa tapailivat Hamasin johtajia silloin, kun Jasser Arafatin PLO vielä oli amerikkalaisten boikotissa.   

Hamasin suosiminen oli reaalipolitiikkaa, joka on yhtä vanhaa kuin vallankäyttö ihmisyhteisöissä: hajota-ja-hallitse. Hamasia hiljaisesti tukemalla pyrittiin murtamaan palestiinalaisten yhtenäisyyttä aivan samalla tavoin kuin sitä nykyisin yritetään rikkoa tukemalla Abbasia ja eristämällä Hamas. Virallisen Israelin suurimpana ongelmana on aina ollut riippumaton palestiinalainen nationalismi, jonka kanssa sen olisi pakko neuvotella tasaveroiselta pohjalta oikeudenmukaisesta ratkaisusta israelilaisten ja palestiinalaisten selkkaukseen.

Viime vuoden tammikuun vaaleissa Hamas sai runsaat 44 prosenttia äänistä ja enemmistön itsehallintoparlamenttiin. Vaalitulosta on selitetty kahdella seikalla, ja molemmat vaikuttavat uskottavilta. Äänestys oli protesti Fatah-hallinnon korruptoituneisuutta vastaan. Sen rinnalla Hamas näyttäytyi rehellisenä ja kannattajiensa etuja ajavana liikkeenä. Mutta vaalitulos oli myös ja ennen kaikkea vastalause sille, että paljon puhuttu rauhanprosessi ei ole johtanut rauhaan, vaan palestiinalaisalueitten pirstomiseen ja olojen kaikinpuoliseen huononemiseen. Tässä tilanteessa Hamas saattoi monelle palestiinalaiselle näyttäytyä kilpailijaansa periaatteellisemmalta liikkeeltä. Mielialaa palestiinalaisalueilla kuvaavat hyvin ne kannanotot, joita sieltä on alkanut kuulua: ehkä olisi parempi, että palattaisiin Israelin suoraan miehitykseen. Ennen ”rauhanprosessia” palestiinalaiset saivat sentään kulkea vapaasti omassa maassaan ilman nöyryyttäviä tarkastuspisteitä ja turvamuuria. Joillakin oli jopa etuoikeus käydä Israelissa myymässä työvoimaansa miehittäjävaltion työnantajille tosi edulliseen hintaan. 

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Noam Chomsky, Moshe Machover

 

[home] [archive] [focus]