YLE/Ajantasa, 28.6.2007

Euroopan yhdentymisen kivinen tie

Hannu Reime

Euroopan Unioni sai rivinsä töin ja tuskin kootuiksi juhannuksen huippukokouksessaan. Unionille aletaan nyt pikaisesti valmistella uutta sopimusta korvaamaan ranskalaisten ja hollantilaisten kaatama perustuslaillinen sopimus. Hannu Reime pohtii torstai-iltapäivän ulkomaankolumnissaan Euroopan yhdentymisen kivistä tietä.

Kuluvaa vuotta on vietetty Euroopan taloudellisen ja poliittisen yhdentymisen juhlavuotena. Euroopan Talousyhteisöhän syntyi viisikymmentä vuotta sitten, kun kuusi läntisen Euroopan valtiota allekirjoitti historiallisen Rooman sopimuksen EEC:n perustamisesta. Viime vuosikymmenellä Euroopan Unioni korvasi siihenastisen Euroopan Yhteisön. Nyt EU on 27 jäsenmaan liitto, ja sille on juuri päätetty luoda uudet perussopimukset Unionin instituutioita ja päätöksentekoa.

Juhlavuoteen sopiva tunnelma loisti poissaolollaan viime viikon lopulla Brysselissä. Monet asiantuntijat sanovat, että EU olisi pirstoutunut pahan kerran, ehkä hajonnutkin nykyisessä muodossaan, ellei Brysselissä olisi varhain lauantaiaamuna saatu aikaan kompromissia pitkien ja vaikeiden neuvottelujen jälkeen. Jarruttajina olivat tällä kertaa Britannia ja Puola.

Toistuva valitus siitä, että EU on jäänyt kansalaisilleen tai — varmaan pitäisi sanoa varovaisemmin — jäsenmaittensa kansalaisille vieraaksi, ei ole tuulesta temmattu. EU:ta pidetään byrokraattisena ja verorahoja nielevänä instituutiona, joka on etäinen ja tuntuu innostavan lähinnä vain niitä, jotka hoitavat sen hyväpalkkaisia virkoja tai nauttivat eurokansanedustajalle kuuluvia etuja ja etuisuuksia.

Toisaalta EU on myös mainio syntipukki, jota voidaan syyttää paljosta sellaisesta, minkä kanssa Unionilla ei ole mitään tekemistä. Komissaareja ja komissiota on usein helpompi arvostella kuin “oman rakkaan isänmaan” vallanpitäjiä tai suuryhtiöitä ja maailmanlaajuista kapitalismia, jossa ne toimivat ja tekevät miljardituloksensa; nehän eivät yhdessäkään neljännesvuosikatsauksessa tunnu riittäviltä ja kasvavat yleensä sitä suuremmiksi, mitä enemmän työntekijöitä irtisanotaan. Tällaiset syyt varmaan motivoivat hollantilaisten ja varsinkin ranskalaisten enemmistön äänestämään perustuslaillista sopimusta vastaan kaksi vuotta sitten.

Asioita toisesta suunnassa katsoen näyttää myös siltä, että kansallisvaltioitten symbolit ja kansallislaulut vaikuttavat rakkaammilta kuin EU:n tähtilippu ja Beethovenin “Oodi ilolle”. Juhannusviikonloppuna Brysselissä päätettiin rajoittaa joittenkin maitten tarpeettomana, ellei suorastaan haitallisena pitämiä yleiseurooppalaisia symboleita.   

Euroopan integraation nykymuotoinen historia alkaa toisen maailmansodan jälkeisistä vuosista, ja koko hankkeella oli alun alkaen useita erilaisia, jopa keskenään ristiriitaisia syitä ja tavoitteita. Toinen maailmansota oli osoittanut, kuinka tuhoisaa nykyaikainen sodankäynti voi olla. Eurooppa oli raunioina, eikä näissä oloissa ajatus maanosan yhdistymisestä liittovaltioksi asti ollut mitenkään vieras vaikkapa Natsi-Saksan miehittämien maitten vastarintaliikkeissä. Jotkut rohkenivat puhua sellaisestakin ihanteesta kuin Euroopan Yhdysvallat.

Maailmansota oli heikentänyt eurooppalaisia siirtomaavaltoja, jotka sodanjälkeisinä vuosina, pääosin 1950-luvulla, joutuivat luopumaan merentakaisista omistuksistaan. Näistä maista suurimmat — Ranska ja Britannia — yrittivät ja yrittävät edelleen pelastaa entisestä maailmanvallastaan ja suurvalta-asemastaan sen, mitä pelastettavissa on.

Kun nyt eronnut pääministeri Tony Blair viime vuoden lopulla ilmoitti, että Britannia suunnittelee ydinaseistetun sukellusvenelaivastonsa uusimista, muistan lukeneeni asiasta yhden naulankantaan osuneen kommentin. Kirjoittaja kysyi, mitä maata vastaan Britannia pitää yllä ydinaseitaan. Käytyään läpi kaikki mahdolliset viholliset Venäjästä, Kiinaan, Pohjois-Koreaan ja Iraniin ja todettuaan epäuskottavaksi pelon, että yksikään niistä olisi todellinen uhka briteille, kommentaattori päätyi seuraavaan toteamukseen: valtio, jonka vuoksi Britannia katsoo oman ydinaseensa välttämättömäksi, on Ranska. Syynä ei ole se, että Lontoossa pelättäisiin uutta Napoleonia, joka alkaisi uhkailla ydinkärjillä Kanaalin yli, vaan se, että myös Ranskalla on oma ydinase. Olisihan sietämätöntä, että sellainen puuttuisi briteiltä, ydinaseet kun antavat tunteen vallasta ja tärkeydestä kansainvälisen diplomatian käytävillä. Jos asiaa haluaa psykologisoida, niin rennommassa kielenkäytössä tällaista asennetta kuvataan espanjasta lainatulla sanalla macho tai machoilu. On myös olemassa värikäs kansanomainen ja aidosti suomenkielinen vertaus sille, minkä avulla näin hankitaan voimaa ja arvostusta. Jääköön se kuitenkin lausumatta, koska sellaista sanaa ei oikein sovi käyttää Yleisradion ohjelmissa.

Brittien ja ranskalaisten ydinaseet eivät kuitenkaan ole riittäneet palauttamaan näille valtioille niitten entistä asemaa. Yhdysvalloista tuli sodan jälkeen kapitalistisen maailman johtava, maailmanlaajuinen suurvalta. Sillä oli ainoana samanveroisena sotilaallisena vastustajanaan Neuvostoliitto, joka sekin on nyt hajonnut ja muuttunut taas vanhaksi Venäjäksi väliaikaisen neuvostokauden jälkeen. Yhdysvalloille on nousemassa vakavia kilpailijoita, ennen kaikkea Kiina, mutta yhä edelleen se pitää itseään ei vain niin sanotun lännen, vaan koko maailman johtavana valtiona. Niinpä Britannia on Trident-ohjustensa lisäksi pönkittänyt valtakuvitelmiaan lyöttäytymällä mahdollisimman lähelle amerikkalaisia. Tämä on varmaan myös yksi syy brittien euroepäilyille. Ilman erityissuhteitaan Atlantin toiselle rannalla Britannia olisi vain yksi EU-maa muitten joukossa, suuri, mutta ei sen kummempi kuin Ranska tai Saksa. Nyt se voi aina sanoa puhuvansa suulla suuremmalla.

 

Vieraile arkistossa: Euroopan Unioni, Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]