YLE/Ajantasa 29.6.2006

Lähi-idän tosiasiat

Hannu Reime

Sitten on vuorossa Ajantasan torstai-iltapäivän kolumni. Hannu Reime pohdiskelee Lähi-idän uutta väkivaltaa ja tosiasioitten tunnustamista.

Muutama päivä sitten, pyöräillessäni täältä Pasilasta kotiin satuin pitkästä aikaa kiinnittämään huomiota lauseeseen Juho Kusti Paasikiven muistomerkin jalustassa Arkadiankadun ja Mannerheimintien kulmassa. Siinä lukee suomeksi ja ruotsiksi, että ”tosiasiain tunnustaminen on kaiken viisauden alku.”

Lauseen sisältämä ajatus on niin itsestään selvä, että voisi hyvin olettaa, että jos se käännetään Paasikivestä ja Suomen poliittisesta historiasta mitään tietämättömälle turistille, tämä saattaisi ihmetellä, miksi moinen latteus seisoo kiveen hakattuna kunniapaikalla Suomen pääkaupungin keskustassa. Jos Paasikivi olisi ollut vaikkapa tiedemies eikä valtiomies, niin jälkipolvi tuskin häntä muistaisi tällaisesta kylläkin oikeasta, muttei kovin syvällisestä ajatuksesta.

Asian ydin on siinä, että lause on eräänlaista koodikieltä. Selkokielelle käännettynä se tarkoittaa jotakin sellaista, että pienen kansan ei kannata suurvallan naapurissa luulla itsestään liikoja, siis että suomalaisten ei ole hyvä isotella Venäjälle.

Paasikiven aforismi liittyy yhteen vaiheeseen Suomen ja Venäjän kompleksisessa historiassa. Sen yleisempi soveltaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta ainakaan valtiollisessa toiminnassa ja valtapolitiikassa, kun pitää päättää, mikä maakiinteistö tai himoittu voimavara millekin maalle kuuluu, kuka saa seisoa tunkion huipulla, johon harvoin mahtuu yhtä useampaa kukkoa.

En tiedä, miten Paasikiven ajatelmaa tulisi soveltaa Lähi-itään ja Israelin ja palestiinalaisten pitkään, ratkaisemattomaan selkkaukseen, joka taas näinä päivinä ja viime viikkoina on noussut uutisotsikoihin. Israelin edellisen pääministerin Ariel Sharonin neuvonantaja Dov Weissglas sanoi huomiota herättäneen suorapuheisessa haastattelussaan Ha'aretz-lehdessä toissa syksynä, että Lähi-idässä ei aleta neuvotella ennen kuin palestiinalaiset käyttäytyvät niin kuin suomalaiset.

Se oli tietenkin vain yhden ihmisen tapa lukea Suomen historiaa ja yrittää soveltaa sen opetuksia selkkaukseen, jossa haastateltavan oma puoli — Israel — on vahva ja vastapuoli — palestiinalaiset — heikko, hajalleen ajettu pakolaiskansa. Weissglas puolusti kaunopuheisesti Sharonin niin sanottua irtautumispolitiikkaa, Gazan alueelle rakennettujen siirtokuntien purkamista ja Israelin armeijan vetäytymistä tämän maailman suurimman ulkoilmavankilan rajoille. Hänen yleisönään oli Israelin vieläkin nationalistisempi äärioikeisto.

Vetäytyminen toteutettiinkin sitten viime kesänä. Weissglas sanoi, että hankkeen tarkoituksena on säilöä rauhanprosessi formaliiniin, odottamaan aikaa, jolloin palestiinalaisilla on johto, joka tekee niin kuin Israel määrää eli käyttäytyy israelilaisiin nähden tavalla, jolla haastateltava ymmärsi suomalaisten toimineen kanssakäymisessään venäläisten kanssa.   

Vakavasti sairastuneen ja koomaan vajonneen Sharonin seuraaja Ehud Olmert on jatkanut edeltäjänsä politiikkaa. Gazaan ei ole palattu ainakaan pysyvästi. Mutta vaikeita oloja palestiinalaisalueilla on kiristetty entisestään islamistisen Hamasin vaalivoiton jälkeen. Tässä kiristyksessä ovat Israelin ja Yhdysvaltojen lisäksi mukana myös Euroopan Unioni, jonka puheenjohtajuus ylihuomenna siirtyy Suomelle.

Suomalaista käyttäytymismallia palestiinalaisille tarjonnut Dov Weissglas suositteli viime talvena Hamasin vaalivoiton jälkeen palestiinalaisille dieettiä. New York Times kertoi, että tämä telavivilainen juristi oli lausunut eräässä virallisessa kokouksessa näin: palestiinalaiset on saatava menettämään painoaan, mutta ei niin paljon, että nääntyisivät nälkään.

Sharonin ja Olmertin ajatus että, irtautuminen Gazasta rauhoittaisi oloja, ei oikein näytä toteutuvan. Palestiinalaiset laukaisevat pääasiassa kotitekoisia raketteja Israelin puolelle. Iskuissa on kuollut joitakin siviilejä, ja ne ovat aiheuttaneet pelkoa lähellä rajaa sijaitsevassa Sderotin kaupungissa. Israel puolestaan on tulittanut tykistöllään Gazaa ja surmannut kymmeniä palestiinalaisia, heidän joukossaan lukuisia siviilejä. Gazan tulitus kuvaa hyvin osapuolten voimasuhteita.

Viime sunnuntaina (25.9.) aseistettu palestiinalaisryhmä hyökkäsi Gazan puolelta Israelin armeijan tukikohtaan, surmasi kaksi sotilasta ja otti vangikseen kolmannen. Tapahtumaa on tiedotusvälineissä yleensä kutsuttu kidnappaukseksi, mutta asiallisempaa varmaan olisi sanoa, että 19-vuotias korpraali Gilad Shalit on palestiinalaisten sotavanki. Eihän Antti Rokastakaan sanottu, että hän kidnappasi kapteeni Baranovin, jos kirjallinen vertaus sallitaan.  

Israelilainen ihmisoikeusjärjestö B'Tzelem kertoo, että viime tammikuussa Israelin vankiloissa ja pidätyskeskuksissa oli 9032 palestiinalaista vankia, heidän joukossaan naisia ja alaikäisiä. Britannian yleisradio BBC haastattelee Ramallahissa asuvaa palestiinalaista kirjailijaa Walid al-Houdalya, joka vietti 12 vuotta israelilaisessa vankilassa. Tällä hetkellä hänen vaimonsa on pidätettynä ilman syytteitä ja hoitaa pariskunnan puolitoistavuotiasta lasta telkien takana. Ei ole ihme, että palestiinalaisten keskuudessa nauttii kannatusta ajatus neuvotella Israelin kanssa korpraali Shalitin vapauttamisesta vankina olevien palestiinalaisten naisten ja lasten vapauttamista vastaan.    

Tästä asiasta Israelin hallitus on jyrkästi toista mieltä. Mahdolliset neuvottelut ja diplomatia on työnnetty syrjään, ja armeija on vyörynyt Gazaan. Pääministeri Olmert varoittaa ”äärimmäisistä toimista”. Edellisen kerran palestiinalaiset sieppasivat Israelin armeijan sotilaan 12 vuotta sitten. Silloin pääministerinä oli Yitzhak Rabin. Korpraali Nachson Wachsman kuoli yhdessä pelastajansa kanssa pääministerin päättämässä vapautusoperaatiossa. Hän oli kuollessaan samanikäinen kuin korpraali Shalit on nyt, 19-vuotias.

Israel/Palestiinassa on monia ”paasikiviläisiä” tosiasioita. Yksi niistä on se, että tällä pienellä alueella asuu tätä nykyä kaksi kansallisuutta, uusi hepreaa puhuva Israelin juutalaisten kansakunta ja Palestiinan arabit. Jos demokratia otetaan vakavasti, molemmilla on silloin samat kansalliset oikeudet, ei enempää eikä vähempää. Ja silloin heidän nimissään tehtyjä rikoksia ja ihmisoikeuksien loukkauksia tulisi myös mitata samoilla mitoilla ja standardeilla.


Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Moshé Machover

 

[home] [archive] [focus]