Ydin 4/2017 **** Etusivulle

Sota, joka ei päättynyt kuudentena päivänä

Hannu Reime

Kesäkuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Israel aloitti sotatoimet Egyptiä vastaan ja valtasi nopeasti koko Siinain niemimaan ja Egyptin hallinnassa olleen Gazan. Kun Jordania ja Syyria liittyivät sotaan, Israel eteni Itä-Jerusalemiin ja Jordanin länsirannalle miehittäen nämä Jordanialle kuuluneet alueet. Sodan päätteeksi Israelin armeija valtasi Golanin ylängön Syyrialta. Viidentenä kesäkuuta alkaneet taistelut päättyivät yhdentenätoista päivänä. Israelissa tapahtumia alettiin kutsua kuuden päivän sodaksi raamatullisen viitteen mukaisesti.

Sodan seurauksena koko entinen brittiläinen Palestiina, Siinai ja Golan tulivat Israelin hallintaan. Siinain Israel palautti Egyptille vuonna 1982 Yhdysvaltojen välityksellä solmitun Camp Davidin rauhansopimuksen mukaisesti. Muut puolen vuosisadan takaiset valloitukset ovat edelleen Israelin kontrollissa. Itä-Jerusalemiin ja Länsirannalle on asutettu yli puoli miljoonaa juutalaissiirtolaista. Arabit on karkotettu Golanilta, ja sinne on perustettu kibbutzeja, jotka ovat erikoistuneet muun muassa viinintuotantoon. Gazaa Israel saartaa maalta, mereltä ja ilmasta.

Olisi harhaanjohtavaa kutsua vuoden 1967 sotaa käännekohdaksi toistasataa vuotta kestäneessä selkkauksessa, jonka osapuolia ovat juutalaisnationalistinen asuttajaliike sionismi ja Palestiinan arabiväestö. Sota oli pikemminkin tärkeä virstanpylväs, samanlainen kuin oli ollut Israelin perustaminen 19 vuotta aikaisemmin, toukokuussa 1948. Objektiivisesti, historiaa vääristelemättä voi sanoa, että Israelin valtio on sionistisen asutustoiminnan tulos ja samalla väline, jolla sitä toteutetaan.

David ja Goljat

Kesäkuun 1967 sota kuuluu niihin harvoihin aseellisiin yhteenottoihin, joissa hyökkäävä ja vahvempi osapuoli onnistui esittämään itsensä heikkona samalla, kun heikommasta osapuolesta muodostui mielikuva paitsi vahvana myös brutaalina öykkärinä. Muulle maailmalle Israel näyttäytyi verenhimoisten ja takapajuisten arabien uhkaamana Davidina, joka taitavuudellaan onnistui lyömään filistealaisten voimamiehen Goljatin.

Huomattava osa Israelin hepreankielisestä enemmistöstä oli natsi-Saksan kansanmurhasta hengissä selvinneitä Euroopan juutalaisia. Auschwitzin vapauttamisesta oli vuonna 1967 kulunut vasta 22 vuotta. Uuden holokaustin pelkoa lisäsi arabimaiden radioista sodan edellä tulvinut propagandauho juutalaisten heittämisestä mereen.

Olivatko Israel ja sen väestö todella vaarassa kesäkuun alussa vuonna 1967? Uhkasiko Israelin juutalaisia uusi kansanmurha? Mitkään sittemmin esiin tulleet dokumentit tai asianosaisten lausunnot eivät tue tällaista käsitystä. Sotaa ei kukaan ollut suunnitellut etukäteen, eikä kukaan hallinnut täysin siihen johtanutta tapahtumasarjaa, mutta sodan syyt palautuivat aikaisempaan historiaan, erityisesti vuoteen 1956, jolloin Israel niin ikään valtasi Siinain, mutta joutui Yhdysvaltojen painostamana palauttamaan niemimaan Egyptille.

Ansa, jonka Israel laukaisi

Kuuden päivän sodan välittömäksi syyksi osoittautui sarja Egyptin presidentin Gamal Abdel Nasserin virhelaskelmia. Nasser ajoi itsensä ansaan, jota kukaan ei ollut virittänyt, mutta jonka Israel kesäkuun viidentenä päivänä laukaisi. Egyptin johtaja teki toukokuun jälkimmäisellä puoliskolla kaksi kohtalokasta virhettä, päätöstä, joita ei enää voinut perua. Hän pyysi YK:n pääsihteeriä, burmalaista U Thantia, vetämään maailmanjärjestön rauhanturvajoukot Israelin vastaiselta rajalta Siinailla sekä sulki Aqaban lahdelle johtavan Tiranin salmen Israelin lipun alla purjehtineilta laivoilta ja strategisilta tuotteilta, muun muassa öljyltä. Tiranin salmesta johtaa meriväylä Israelin eteläkärjessä sijaitsevaan Eilatin satamaan.

Kiistattomien tosiasioiden valossa Israelin on ollut pakko myöntää, että se aloitti sotatoimet kesäkuun viidentenä päivänä. Israelin ja sen näkemyksiä toistavien propagandistien mukaan Israel kuitenkin vain käytti YK:n peruskirjan 51. artiklan mukaista oikeuttaan itsepuolustukseen välittömän vaaran uhatessa sitä. Välitön vaara olisi tämän käsityksen mukaan syntynyt Tiranin sulkemisesta.

Merkitsikö salmen sulkeminen suoraa ja välitöntä uhkaa Israelille YK:n peruskirjan tarkoittamassa mielessä, ja oliko siis Nasserin päätös jo sotatoimi, vaikkei laukauksia vielä ammuttukaan? Israelin YK-lähettilään ja myöhemmän ulkoministerin Abba Ebanin dramaattisen ilmauksen mukaan sulku pakotti Israelin hengittämään yhdellä keuhkolla.

Kun Yhdysvallat salmen sulkemisen jälkeen pyysi Israelilta tilastoja laivaliikenteestään Tiranin kautta, ne koottiin valmiiksi, mutta tietoja ei luovutettu niiden luottamuksellisuuteen vedoten. Todellisena syynä oli ilmeisesti pelko, ettei Yhdysvallat pitäisi salmen sulkemista riittävänä syynä sotaan. YK-lähteiden mukaan Tiranin kautta ei ollut kulkenut yhtään Israelin lipun alla purjehtinutta laivaa lähes kahteen vuoteen. Öljyä taas voitiin toimittaa Välimeren kautta Haifan satamaan, joten Israel ei myöskään ollut riippuvainen Eilatissa purettavasta öljystä.

Uhka Israelia vastaan?

Entä kuinka uhattu Israel tosiasiassa oli ennen kesäkuun viidettä päivää? Yhdysvaltojen tiedusteluviranomaiset tekivät ennen sotaa arviot, joihin sisältyi kaksi johtopäätöstä: Nasserin aikomuksena ei ollut hyökätä, sillä egyptiläiset joukot oli ryhmitetty puolustukseen, eikä mikään viitannut siihen, että ne valmistautuisivat hyökkäämään. Niiden taistelukunto, varustus ja huolto olivat retuperällä. Kesän armottomaan helteeseen Siinaille ryhmitetyt huonosti koulutetut tai täysin kouluttamattomat sotilaat kärsivät jopa vesipulasta.

Toinen amerikkalaisten johtopäätös oli se, että jos egyptiläiset kaikkien oletusten vastaisesti hyökkäävät, he saavat israelilaisilta ”helvetinmoisen selkäsaunan” (you will whip hell out of them). Näin ajatuksen muotoili Abba Ebanille Yhdysvaltojen silloinen presidentti, kansanomaisesta puhetavastaan tunnettu texasilainen Lyndon Johnson.

Johnson oli oikeassa. Egypti sai kovan ”selkäsaunan”, vaikkei aloittanutkaan sotaa. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin se, uskoiko myös Israel itse, että Egyptillä ei ollut hyökkäysaikeita. Olihan nimittäin teoriassa mahdollista, että Israelin tiedustelu oli arvioinut, että Nasser todella aikoo hyökätä. Tällöin sodan aloittamista voitaisiin perustella ennalta ehkäisevänä, puolustuksellisena toimena, vaikkei YK:n peruskirjan 51. artikla aivan kirjaimellisesti täyttyisikään.

Mutta myöskään Israel ei uskonut Nasserin hyökkäysaikeisiin. Tiedustelupalvelu Mossadin päällikkö Meir Amit kertoi Yhdysvaltojen puolustusministerille Robert McNamaralle kesäkuun ensimmäisenä päivänä, että amerikkalaisten ja israelilaisten tilannearvioiden välillä ei ole mitään eroa.

Viisitoista vuotta myöhemmin uransa lopulle edennyt Menachem Begin lausui puheessaan, että teimme valinnan kesäkuussa 1967: päätimme hyökätä. On oltava rehellinen itselleen. Sionismin jyrkkään oikeistosiipeen kuulunut Begin ja hänen puolueensa Herut, nykyisen pääministerin Benyamin Netanyahun Likud-puolueen edeltäjä, kutsuttiin ”kansallisen yhtenäisyyden hallitukseen” viikkoa ennen sodan alkamista.

Tapahtumat ennen sotaa

”Kuuden päivän sotaa” oli edeltänyt jännityksen kiristyminen ja aseellisten välikohtausten lisääntyminen Syyrian vastaisella aselepolinjalla (Israelilla ei ollut rajoja, vain aselepolinjoja). Palestiinalaisjärjestö Fatah oli alkanut tehdä pienimuotoisia sissihyökkäyksiä Israelin puolelle Syyriasta ja Jordaniasta. Syyrian uusi, aikaisempaa jyrkempää ja aktiivisempaa linjaa kannattanut johtaja Salah Jadid antoi luvan hyökkäyksille, kun taas Jordanian kuningas Hussein piti niitä kiusallisina.

Joulukuusta 1966 lähtien myös Israelin yhteenotot Syyrian asevoimien kanssa lisääntyivät. Toukokuun 1967 puoliväliin saakka vaikutti siltä, että jos uusi sota puhkeaa Israelin ja arabinaapureiden välillä, se alkaa pohjoisella Syyrian rintamalla. Kesäkuun sodan yhteydessä Israelin puolustusministeriksi noussut Moshe Dayan kertoi vuosia myöhemmin, että ainakin 80 prosenttia välikohtauksista oli Israelin provosoimia. Dayan tunnettiin brutaalista suorapuheisuudestaan.

Nasser ilmeisesti vakuuttui Neuvostoliiton välittämiin tietoihin nojaten siitä, että Israel hyökkää Syyriaan, ja että hänen on arabimaailman johtavana poliitikkona näytettävä, että tekee jotakin syyrialaisten auttamiseksi. Egyptin ja Syyrian välillä oli puolustussopimus, ja vuosina 1958–1961 ne olivat muodostaneet valtioliiton, Yhdistyneen arabitasavallan, millä nimellä Egypti virallisesti kutsui itseään vielä vuonna 1967.

Sodan hieman kaukaisempiin taustatekijöihin kuului se, mitä oli tapahtunut kymmenen vuotta aikaisemmin, keväällä 1957. Silloin Yhdysvallat pakotti Israelin vetäytymään Siinailta, jonka se oli vallannut edellisenä syksynä poliittis-sotilaallisessa yhteistyössä Ranskan ja Britannian, vanhojen eurooppalaisten siirtomaavaltojen, kanssa. Tavoitteena oli ollut Suezin kanavan kansallistaneen Nasserin syökseminen vallasta. Ranska laskelmoi, että Nasserin kaataminen olisi avain voittoon juuri alkaneessa Algerian itsenäisyyssodassa. Israelille arabimaailmaa yhdistävä ja modernisoimaan pyrkivä Nasser oli kauhistus. Pääministeri David Ben-Gurion oli varoittanut siitä, että jostakin arabimaasta, todennäköisimmin Egyptistä saattaa nousta Turkin uudistajan Kemal Atatürkin arabivastine. Nasserissa oli potentiaalia tähän rooliin.

Sodan seuraukset

Kymmenen vuotta myöhemmin Yhdysvallat ei enää rajoittanut Israelin pyrkimyksiä. Israel oli osoittanut voimansa ja sitä kautta hyödyllisyytensä amerikkalaisten vahvimpana ja vakaimpana liittolaisena myrskyisessä Lähi-idässä, onnistuihan se tuhoamaan Neuvostoliiton Egyptille toimittamat ilmavoimien koneet, ennen kuin ne ehtivät edes ilmaan. Kuuden päivän sota ratkaistiin muutamassa tunnissa. Israelin voima selittää 50 viime vuoden aikana muodostuneen erityissuhteen Yhdysvaltojen kanssa, ei mikään Israel-lobby.

Sodan tärkein seuraus oli Nasseriin henkilöityneen ja uskonnosta riippumattoman, sekulaarin, arabinationalismin romahdus. Toinen merkittävä seuraus oli se, että Israel otti kontrolliinsa koko entisen brittiläisen Palestiinan ja jatkaa valtaamiensa alueiden miehittämistä ja asuttamista juutalaissiirtolaisilla. Selkkauksen oikeudenmukainen ratkaisu ja hepreaa puhuvien israelilaisten ja arabiankielisten palestiinalaisten sovinto ovat kauempana kuin koskaan. Tässä mielessä kuuden päivän sota ei ole vieläkään päättynyt.

 

Lähteistä

Tiivis, tuore ja hyvin dokumentoitu englanninkielinen lähde kesäkuun 1967 sotaan johtaneista tapahtumista on amerikkalaisen tutkijan Stephen Shalomin artikkeli Loooking Back at the June 1967 Middle East War. New Politics, Vol. XVI. #63.

 

Arkisto: Hannu Reime, Lähi-itä, Egypti, Noam Chomsky, Patrick Cockburn, Robert Fisk, Moshé Machover

 

[home] [archive] [focus]