YLE/Ajantasa 12.1.2006

Maailman viikko: Sharonin jälkeen

Hannu Reime

Israelin pääministeri Ariel Sharon on nyt ollut tajuttomana viikon. Maassa on jo totuteltu aikaan hänen jälkeensä, ja poliittiset puolueet alkavat valmistautua vaaleihin maaliskuun lopulla ilman Sharonia. Hannu Reime pohdiskelee Ariel Sharonin jälkeistä aikaa Israel/Palestiinassa.

Ariel Sharon on häntä hoitavien lääkäreitten mukaan liikuttanut raajojaan ja hänen vointiaan kuvataan paremmaksi kuin voisi olettaa. Israelin poliittisesta elämästä Sharon on kuitenkin poistunut. Voimakkaitten henkilöhahmojen äkillinen väistyminen herättää aina hämmentyneitä kysymyksiä. Edellinen vastaava tapahtuma Lähi-idässä oli Jasser Arafatin kuolema toissa syksynä, runsas vuosi sitten, ja sitä ennen pääministeri Jitzhak Rabinin murha, josta marraskuussa oli kulunut kymmenen vuotta. Tällaiset yllättävät käänteet saavat aina pohtimaan asioitten syvempiä syitä, tässä tapauksessa veristen selkkausten Lähi-itää ja israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktia.

Ariel Sharonia kuvattiin runsaan vuoden ajan ennen hänen vakavaa sairastumistaan varsin yleisesti jonkinasteiseksi ”rauhan mieheksi”. Ajatus on levinnyt tehokkaasti niin israelilaisten parissa kuin maailman valtajulkisuudessakin. Syynä on Sharonin tekemä ja toteuttama päätös vetäytyä Gazasta elo-syyskuussa viime vuonna. Siitä huolimatta Ariel Sharonin uuden julkisuuskuvan läpimeno maailmalla on hämmästyttävää, kun ottaa huomioon hänen kiistattoman militaristisen elämänsä ja viimeksi ne kovat otteet, joilla hän on pääministerinä kukistanut palestiinalaisten toista kansannousua.

Israel/Palestiinan ongelma on pohjimmiltaan kahden kansan kiista siitä pienestä maa-alueesta, jota Britannia hallitsi maailmansotien välisenä aikana. Kysymys tämän maan tulevaisuudesta sai uuden muodon kesäkuussa 1967, kun Israel valtasi Jordanian kuningaskuntaan kuuluneen Länsirannan ja Itä-Jerusalemin sekä Egyptin miehittämän Gazan. Sitä ennen Jerusalem oli Israelin perustamisesta lähtien ollut piikkilankojen kahteen sektoriin jakama kaupunki kuten Berliini Euroopassa. Valtaamansa Siinain Israel palautti Egyptille rauhansopimuksen yhteydessä 1980-luvun alussa, kun taas Syyrialta vallattu Golanin ylänkö on yhä Israelin miehittämä.

Kuuden päivän sodasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Se, pitääkö aikaa pitkänä vai lyhyenä, riippuu näkökulmasta. Laajemmassa historiallisessa mielessä neljä vuosikymmentä ei ole pitkä aika, jos sitä vertaa vaikkapa juutalaisten kolmentuhannen tai arabien puolentoista tuhannen vuoden historiaan. Mutta oman aikamme näkökulmasta katsoen, nykyisten israelilaisten ja palestiinalaisten välisen selkkauksen historiassa, 40 vuotta on pitkä aika. Se on paljon pitempi kuin oli brittivallan aika Palestiinassa, ja se on kaksi kertaa niin pitkä kuin Israelin olemassaolon kaksi ensimmäistä vuosikymmentä, jolloin maailma oli lähes unohtanut Palestiinan arabit ja heitä kohdanneen katastrofin, ja jolloin koko asia nähtiin pienen Israelin ja vihamielisen arabimaailman yhteenottona. Oman emotionaalisen lisänsä selkkaukseen antoi se, että suuri osa Israelin asukkaista oli niitä juutalaisia, jotka olivat selvinneet hengissä Natsi-Saksan kuolemanleireiltä.

Neljässäkymmenessä vuodessa paljon on muuttunut Lähi-idässä. Niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin, Palestiinan arabit nousivat kansakunta-toimijaksi tässä selkkauksessa vasta, kun koko historiallinen Palestiina joutui Israelin hallintaan. Se näkyy muun siinä, kuinka Israelin arabivähemmistö ei enää mielellään käytä itsestään nimitystä ”Israelin arabit”, vaan kutsuu itseään palestiinalaisiksi. Länsirannalla ja Gazassa ei palestiinalaisesta identiteetistä ole epäilystäkään.

Myös koko maa, Israel/Palestiina, on muuttunut kuluneina vuosikymmeninä. Israel itse on kulttuuriltaan amerikkalaistunut siinä samassa mielessä kuin suurin osa muutakin maailmaa ja samalla menettänyt uuden juutalaisvaltion kulttuuriin aikaisemmin kuuluneen nationalismin ja sosialismin yhdistelmän, sen, mitä israelilainen historioitsija Ze’ev Sternhell kutsuu kansalliseksi sosialismiksi vastakohtana kansainväliselle sosialismille ja myös porvarilliselle liberalismille. Tällainen kansallinen sosialismi oli enemmistösuuntauksena siionistisessa liikkeessä sen alkuvuosikymmeninä.

Palestiinalaiset puolestaan ovat eläneet ensin pelkän miehityksen ja sitten rajoitetun itsehallintonsa alaisina. Heidän arkipäiväinen elämänsä on itsehallinnon aikana vain käynyt kurjemmaksi ja kurjemmaksi, syynä ennen kaikkea Israelin asettamat liikkumisrajoitukset: tiesulut ja viimeksi rakenteilla oleva muuri.

Israel/Palestiinassa asuu nykyisin noin kymmenen miljoonaa ihmistä. Kun puhe siirtyy maasta ihmisiin, tullaan samalla herkälle ja kiistellylle alueelle. Virallisessa Israelissa puhutaan avoimesti niin sanotusta demografisesta eli väestöongelmasta. Israel/Palestiinan asukkaista noin 51 prosenttia, ehkä vähän enemmän, on tätä nykyä juutalaisia tai ainakin sellaisia, jotka määritellään jonkin kriteerin mukaan juutalaisiksi, tai jotka eivät ainakaan ole palestiinalaisia. Siionismin ideologian mukaan Israel on juutalaisvaltio, ja tässä luultavasti on tärkein syy siihen, miksi Gazaa ja Länsirantaa ei — Jerusalemia lukuun ottamatta — koskaan liitetty Israeliin: se johtaisi väistämättä hyvin nopeasti kaksikansalliseen Israel/Palestiinan valtioon, sitä suuremmalla syyllä nykymaailmassa, jossa demokratia on eräänlainen hallitseva ideologia.

Ariel Sharonin päätös vetäytyä Gazasta tulee ymmärrettäväksi tässä valossa: irrottautumalla Gazan kaltaisesta tiheästä väestökeskittymästä Israel pääsi kertaheitolla eroon 1,3 miljoonasta palestiinalaisesta. Sharonin suunnitelmissa myös oli epäilemättä Israelin tulevien rajojen piirtäminen yksipuolisesti ja siitä riippumatta, hyväksyykö palestiinalaisten johto sen vai ei. Suunnitelmaa voisi kutsua irrottautumisstrategiaksi, irrottautumiseksi palestiinalaisista. Israelissa hankkeen suosiota lisää se, että israelilaisilla ja palestiinalaisilla on hyvin vähän keskinäistä kanssakäymistä. Tilannetta ei myöskään paranna palestiinalaisalueilla vallitseva kaaos ja pelko islamistien kannatuksen kasvusta.

Tutustu Hannu Reimen muihin juttuihin ja käy Lähi-itä-sivuilla sekä sivuilla Robert Fisk ja Moshé Machover

[home] [archive] [focus]