Israel tuhoaa Libanonia

Hannu Reime

Sitten on vuorossa Ajantasan torstai-iltapäivän kolumni. Hannu Reimen aiheena on edelleen Lähi-itä.

Syyskuussa vuonna 1951, kun Israelin valtio oli vasta kolmen vuoden vanha, kirjasi maan arvostetuimman sanomalehden Ha'aretzin päätoimittaja ja kustantaja Gershom Shoken lehtensä palstalle ajatuksia, jotka ovat päteviä tänäänkin. Ne auttavat myös oivaltamaan historiallisesti ne syyt, jotka ovat johtaneet siihen, että Israel taas kerran niin säälimättä saa pommittaa pohjoista arabinaapuriaan Libanonia. Niillä syillä on vain vähän tekemistä israelilaisten turvallisuuden kanssa. Usein ne pikemminkin vaarantavat sen. Kahden sotilaan sieppaamisesta eskaloitunut selkkaus on nyt johtanut siihen, että ohjukset tappavat ihmisiä ensimmäisen kerran Israelin olemassaolon aikana maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Haifassa.    

Gershom Shoken kirjoitti lehdessään, että Israelista tulee suurten länsivaltojen vahtikoira, joka puolustaa niitten intressejä silloin, kun Lähi-idän maat käyttäytyvät tai uhkaavat käyttäytyä huonosti. Suurina länsivaltoina Shoken mainitsi Yhdysvallat ja Britannian ja niitten intressejä uhkaavana virtauksena vasemmistosävyisen nationalismin.

Nykyisin Britannia ei enää ole suurvalta, vaan kulkee Yhdysvaltojen perässä uskollisena aseenkantajana. Vasemmistosävyisen nationalismin on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen korvannut uskonnosta voimaansa ammentava islamismi. Nämä muuttujat muuttaen Gershom Shokenin kirjoitus oli kaukonäköinen ja kuvaa tämän päivän todellisuutta Lähi-idässä.  

Ajatuksen Israelin roolista Lähi-idän vahtikoirana on uudella vuosituhannella esittänyt muun muassa Yhdysvaltojen entinen, Ronald Reaganin presidenttikauden ulkoministeri ja myös Naton joukkojen komentajana toiminut Alexander Haig. Hän perustelee Israel-mielisyyttään sillä, että Israel on Yhdysvaltojen suurin uppoamaton lentotukialus. Ja — mikä parasta — sen kannella ei palvele yhtäkään amerikkalaista sotilasta, ja se on pysyvästi ankkuroitu strategisesti suunnattoman tärkeälle alueelle.

Haigin avomielinen kannanilmaisu on mielenkiintoinen siksi, että se on historian valossa realistinen. Se vie myös pohjaa niiltä antisemiittisiltä houreilta ja salaliittoteorioilta, joitten mukaan jokin ”juutalaislobby” määräisi Yhdysvaltojen politiikkaa ja muka saisi amerikkalaispoliitikot toimimaan maan ”todellisia” kansallisia etuja vastaan, kun nämä antavat avoimen valtakirjan Israelille. ”Kansalliset edut” on tietenkin jo sinänsä ideologisesti latautunut termi, kaikkea muuta kuin neutraali ilmaisu, mutta se onkin sitten jo toinen, paljon laajempi asia.         

Päätoimittaja Gershom Shoken käytti itse sanaa ”vahtikoira” tuossa mainitsemassani kirjoituksessa yli puolen vuosisadan takaa, kun hän pohti Israelin tulevaa roolia kansojen yhteisössä. Nyt — kesällä 2006 — Yhdysvaltojen rottweiler on taas irti ja saa riehua vapaasti kostoksi siitä, että kaksi terrieriä — Hamas ja Hizbullah — ovat onnistuneet sitä puraisemaan. Pelotteesta ei ole mihinkään, ellei se pelota. Niinpä Yhdysvallat estää YK:n turvallisuusneuvostoa vaatimasta sotimiseen tulitaukoa. Israel saa tuhota Libanonia niin kauan kunnes se on saavuttanut tavoitteensa. Ja se tavoite tai ne tavoitteet arvattavasti käyvät yksiin Yhdysvaltojen tavoitteitten kanssa. 

Mitä ne sitten ovat? Mihin päämääriin tällä kaikella pyritään? Tuskin niitä on lopullisesti määritelty sen enempää Israelin sotakabinetissa kuin Washingtonin Valkoisessa Talossakaan. Vähintä on varmaan se, että Libanonin vastaisesta rajasta tulee rauhallinen, että Hizbullah karkotetaan sieltä. Mutta arvattavasti toiveena on myös ”uusi järjestys” Libanonissa sekä Syyrian ja miksei myös Iranin kurittaminen. Syyria ja Iran ovat ainoat valtiot Lähi- ja Keski-idän ydinalueilla, jotka ovat pysyneet vieläkin Yhdysvaltojen kontrollin ulkopuolella, ja Hizbullah on niille käyttökelpoinen väline. Muuta yhteistä kuin huonot välit Yhdysvaltoihin ei näillä mailla ole, ei kansallista, ei ideologista eikä muutakaan.  

Libanonin uusin sota — tai miksi sitä halutaankin kutsua — alkoi kahden israelilaissotilaan sieppaamisesta. Miksi Hizbullah ryhtyi näin provokatiiviseen tekoon, on niin ikään epäselvää. Liikettä johtavan šeikki Nasrallahin on täytynyt tietää, että Israelin reaktiosta tulee kova, sillä samaan aikaan myös selkkaus palestiinalaisten kanssa oli kuumimmillaan Gazassa.

Israel oli pommittanut säälimättä Gazaa sen jälkeen, kun sieltä tulleet palestiinalaiset olivat ottaneet vangikseen Israelin armeijan korpraalin. Sotasotavangin nimi — Gilad Shalit, ikä 19 vuotta — ja perhekin tunnetaan nyt kautta maailman.

Vähemmän tiedetään siitä, että israelilaiset sotilaat olivat korpraali Shalitin sieppausta edeltäneenä päivänä tunkeutuneet Gazaan ja vanginneet kaksi palestiinalaista. Israel ilmoitti rutiininomaisesti, että miehet olivat Hamasin taistelijoita. Toisten lähteitten mukaan pidätetyt olivat siviilejä: gazalainen lääkäri ja hänen veljensä. Ei heidän sieppaamisessaan sinänsä ollut mitään poikkeavaa. Israelin vankiloissa viruu tuhansia palestiinalaisia, myös naisia ja alaikäisiä.

Palestiinalaississeihin verrattuna Hizbullah on vahva ja pelottava järjestö. Iranin sille toimittamat ohjukset ovat paljon tehokkaampia kuin Katjušat palestiinalaisten kotitekoisista raketeista puhumattakaan. Sen ovat saaneet kokea Pohjois-Israelin asukkaat ja jopa Israelin laivasto, jonka alus sai viime viikolla osuman.

Ehkä Hizbullahin tavoitteet olivat samalla tavoin avoimia kuin olivat Israelin massiivisen vastahyökkäyksen, joka on muuttamassa Etelä-Libanonia kuun maisemaksi ja tekemässä Beirutin shiiakortteleista rauniokaupunkia. Jos Hizbullah halusi auttaa Israelin terrorisoimia palestiinalaisia Gazassa, se olisi voinut tehdä jotakin myös palestiinalaisten hyväksi omassa maassaan Libanonissa.

Kostamalla heikolle Libanonille Israel on jälleen kerran siirtänyt maailman huomion pois itseään koskevasta peruskysymyksestä suurempiin, Libanonia, Syyriaa, Irakia, Irania, koko Lähi- ja Keski-itää sivuaviin suurpoliittisiin ongelmiin. Peruskysymys — perusongelma — on kuitenkin edelleen suhde palestiinalaisiin, siihen tosiasiaan, että Israel/Palestiinassa asuu kaksi kansakuntaa, joitten suhteet on joskus, jollakin tapaa järjestettävä. Jos halua olisi, israelilaisten ja palestiinalaisten edut voitaisiin sovittaa demokraattisesti ja molempien kansallisia oikeuksia kunnioittaen. Israel — vahvempaan osapuolena ja miehittäjävaltiona — näyttää sen sijaan odottavan, että ”palestiinalaisongelma” ratkeaisi jotenkin itsestään, että palestiinalaiset tyytyisivät osaansa heille varatuissa, elinkelvottomissa reservaateissa. Näin taataan se, että Lähi-idässä kuljetaan kriisistä kriisiin.

Tunnettu israelilainen historioitsija Tom Segev tiivisti asian viime viikonvaihteessa ilmestyneessä artikkelissaan näin: Israel käy tätäkin sotaa kuvitellen, että ongelma on Teheranissa — Iranissa — eikä Nablusissa ja Gazassa, siellä, missä palestiinalaiset asuvat. Segev oli kirjoittanut artikkelinsa haifalaisessa pommisuojassa seuranaan kolmivuotias etiopialaissyntyinen poika Osher Malasa, jolle tämä on ensimmäinen sota. Siitä huolimatta Segev ei unohtanut mainita Beirutin kauhistuttavaa tuhoamista, johon Israelissa suhtaudutaan lähinnä PR-ongelmana: mitä maailma siitä ja meistä ajattelee?