YLE/Ajantasa 20.7.2006

Libanon ja Israelin tuhovoima

Hannu Reime

Ja sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohtii Libanonin tapahtumia ja niitten taustaa.

Politiikan sanotaan olevan mahdollisen taidetta, ja sotaa pidetään politiikan jatkamisena toisin keinoin. Mitä päämääriä tavoittelevat sodan avaamilla mahdollisuuksilla Israel ja sen sotilaalliseksi vastustajaksi taas kerran noussut Libanonin shiia-muslimien taistelujärjestö ja poliittinen liike Hizbullah, jonka nimi tarkoittaa Jumalan puoluetta? Israelin ulkoministeri Tzipi Livni sanoo, että diplomatia ei saa supistaa sitä mahdollisuuksien ikkunaa, joka nyt on auki sotatoimille. YK:n turvallisuusneuvoston voimattomuus viestittää sitä, että Yhdysvallat haluaa pitää Israelille kyseisen ikkunan apposen auki.

Kukaan ei voi enää ottaa vakavasti väitettä, että tuhoamalla Libanonia — Libanonia siis, eikä vain Hizbullahin tukikohtia — Israel yrittäisi saada vapaiksi ne kaksi sotilastaan, jotka siepattiin viime viikolla. Selitys ei ole sen uskottavampi kuin käsitys, että aikaisemmin alkaneella Gazan tuhoamisella pyrittäisiin saamaan vapaaksi kolmas israelilainen sotilas, palestiinalaisten sieppaama korpraali Gilad Shalit. Sotavankeja on harvoin vapautettu asein. Kriittinen israelilainen historioitsija Ilan Pappé Haifan yliopistosta toteaa, että kukaan ei enää edes mainitse sellaista terveen järjen mukaista ajatusta, että vankien vaihdosta voitaisiin neuvotella.

Nyt puhuvat raskaat aseet Libanonissa, jossa Israelin ilmavoimat ja laivasto säälimättä murskaavat edellisen tuhon jäljiltä juuri jaloilleen noussutta ”orientin helmeä”. Hieman keveämmillä aseilla, mutta tappavilla ja melkoisen kantavilla ohjuksilla yhtä kaikki Hizbullah kylvää pelkoa Israelin pohjoisille alueille. Siviilejä kuolee räjähtävien ohjusten iskuihin ja sortuvien talojen raunioihin Beirutissa, ”idän Pariisissa”, mutta nyt myös kaupungissa, joka — jos joku vielä muistaa — tunnettiin brittiläisen Palestiinan vuosina ”punaisena Haifana”, paikkana, jossa juutalais- ja arabisyntyisten työläisten keskinäinen solidaarisuus saattoi toisinaan olla uskonnollis-etnistä heimoaatetta voimakkaampaa. Pahiten tietenkin nyt ovat kärsineet todella raskaasti pommitetut Etelä-Libanonin kylät ja kaupungit.   

Mikä siis on se mahdollisuuksien ikkuna, joka nyt on avautunut Israelin turvallisuusapparaattia johtaville kenraaleille, se, mistä ulkoministeri Livni puhuu? Ei ole varmaan kovin väärin arvattu, että strategian sanelevat nyt kenraalit pääministeri Ehud Olmertille, jonka henkilökohtaisiin intresseihinkin kuuluu kovana esiintyminen Ariel Sharonin sairastumisen jälkeen. Saman voi vielä suuremmalla syyllä sanoa puolustusministeristä ja Työväenpuolueen johtajasta Amir Peretzistä, joka valittiin tehtäväänsä rauhankyyhkynä.

Ja tietysti täytyy myös kysyä, miksi Hizbullahin sissit sieppasivat israelilaissotilaat juuri nyt? Liikkeen johtajan, šeikki Hassan Nasrallahin on täytynyt tietää, että Gazan kriisin ollessa kuumimmillaan Israelin reaktiosta tulee kova. Oliko sieppauksesta sovittu etukäteen Syyrian ja Iranin kanssa? Syyrian Ba'ath-diktatuurihan tukee libanonilaista Jumalan puoluetta reaalipoliittisista syistä ja Iranin Islamilainen Tasavalta myös uskonnollis-aatteellisesta solidaarisuudesta.

Libanon on taas kerran joutunut kärsimään muitten ongelmista. Siinä mielessä sotatoimet kesällä 2006 tuovat aavemaisesti mieleen 24 vuoden takaiset tapahtumat, jolloin Israel hyökkäsi Libanoniin maavoimillaan edeten Beirutiin saakka. Erona vuoden 1982 kesään on se, että nyt Israel selvästi välttää hyökkäystä maavoimillaan. Siitä ei seurannut hyvää, sillä israelilaiset pääsivät eroon Libanonista ja sen eteläisimmän osan miehittämisestä vasta kuusi vuotta sitten. Tuo miehitys itse asiassa synnytti — Iranin tuella — Etelä-Libanonin shiiojen vastarintaliikkeen Hizbullahin.

Toinen ero on se, että neljännesvuosisata sitten Libanonissa käytiin tuhoisaa sisällissotaa, arabien sotaa toisia arabeja vastaan. Sota oli alkanut jo 1970-luvun puolivälissä, ja sen perussyynä oli palestiinalaisten aseellisten järjestöjen läsnäolo, joka oli horjuttanut herkän tasapainon Libanonin uskonnollispohjaisten väestöryhmien välillä. Palestiinalaississit olivat asettuneet Libanoniin — siellä jo oleviin pakolaisleireihin — sen jälkeen, kun heidät oli karkotettu Jordaniasta kuningas Husseinin beduiiniarmeijan voimin. Libanonissa Syyrian väliintulo ennen Israelin hyökkäystä itse asiassa pelasti Libanonin kristityt heitä uhanneelta muslimien ylivallalta.

Yhteistä vuoden 1982 sodalle ja nykyiselle on molempien kytkeytyminen Palestiinan kysymykseen. Israel hyökkäsi 24 vuotta sitten tehdäkseen lopun palestiinalaisesta nationalismista, päävihollisestaan läpi kaikkien näitten traagisten vuosikymmenten. Hyökkäystä perusteltiin sillä, että palestiinalaiset olivat ampuneet Katjuša-raketteja Pohjois-Israeliin. Perustelu ei ollut kovin uskottava, sillä raja oli ollut rauhallinen lähes vuoden ajan.

Nyt Libanon kytkeytyy Palestiinaan Gazan tapahtumien kautta. On varsin uskottavaa, että yksi syy Hizbullahin toimille — israelilaissotilaitten sieppaukselle — oli antaa tukea palestiinalaisten epätoivoiselle taistelulle. Vaikka Hizbullah on Iranin liittolainen, se on ennen kaikkea yksi Libanonin poliittisista puolueista. Sen viime päivien toimet nauttivat epäilemättä laajaa kannatusta arabimaissa, ainakin Libanonin ulkopuolella, niissä maissa, joitten kansalaisia Israelin ohjukset eivät surmaa.

Mutta on Hizbullahilla epäilemättä myös itsekkäämpiä syitä toimilleen. Järjestöä oli painostettu luopumaan aseistaan ja luovuttamaan rajan valvonta etelässä Libanonin armeijalle. Sitä vaatii YK:n turvallisuusneuvoston toissasyksyinen päätöslauselma, jonka nojalla Syyria pakotettiin poistamaan sotilaansa Libanonista.

Ja olipa israelilaissotilaitten sieppauksesta sovittu Iranin kanssa tai ei, Libanonin tapahtumat sopivat myös Iranin hallitukselle. Ne saattavat kenties helpottaa sitä painetta, jota Iraniin on kohdistettu maan ydinohjelman vuoksi.

Mikä on se sotilaille avautunut mahdollisuuksien ikkuna, josta ulkoministeri Tzipi Livni puhui. Ehkä se on vain halu osoittaa, millaista tuhovoimaa Israelilla on. Pelote voi nimittäin rapautua, jos suhteellisen heikosti aseistetut sissit voivat ottaa sotavangikseen maailman tehokkaimpiin kuuluvan armeijan sotilaita ja laukaista raketteja israelilaisiin kaupunkeihin.

Ratkaisematon, vuosikymmenestä toiseen jatkunut Israelin ja palestiinalaisten selkkaus on osoittanut, että mitä vahvempi Israel on, sitä vähemmän se sietää pienintäkään haastetta miltään suunnalta. Viime kuussa tuli kuluneeksi 39 vuotta siitä, kun Israel löi ylivoimaisesti kaikki ympäröivät arabimaat kuuden päivän sodassa. Niistä suurin ja pelottavin oli Neuvostoliiton aseistama Egypti.

On aikamoista historiaan ironiaa, että Egyptin silloisen johtajan Gamal Abd el-Nasserin roolin näyttää nyt perineen arabimassojen silmissä Libanonin köyhien shiiojen puolueen Hizbullahin johtaja Nasrallah. Hänen puolueensa on Israelin silmissä niin vaarallinen, että sen lyömiseksi täytyy Libanonin kaupungit pommittaa betoni- ja kivipölyksi. Ellei kysymyksessä olisi satojen ihmisten — myös monien lasten — nyt jo menetetty henki ja satojen tuhansien hyvinvointi, asetelmaa voisi kutsua tragikoomiseksi.



Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Moshé Machover

 

[home] [archive] [focus]