Bruno Jäntti 29.3.2018 **** 31.3.2018 **** Etusivulle

Syyrian sodasta ja uskomuksesta, jonka mukaan länsimaiden Syyrian politiikka on ollut aikaansaamatonta ja hampaatonta

Bruno Jäntti

Propaganda, jota Syyrian sodan osapuolet tukiverkostoineen levittävät, on keskeinen sodankäynnin väline. Syyriassa sotivien toimijoiden lukuisuudesta ja ulkovaltojen syvästä osallisuudesta johtuen sotapropagandaa on runsaasti. Konfliktista tietoa hakevan on kyettävä läpäisemään jättimäinen vääristelyn, valheiden sekä kaunistelun ja liioittelun verho ennen kuin hänen on edes mahdollista päästä selkkauksen perustavien perustavien faktojen äärelle. Kyseessä on akuutti ongelma, sillä Syyrian sota on kansainvälinen aseellinen selkkaus.

Sodan osapuolet eivät valmista itse aseitaan. Yleisellä mielipiteellä Syyrian sotaan osallisissa valtioissa voi olla erityisen suuri painoarvo. Parhaassa tapauksessa kansalaisyhteiskunnan painostus voisi pakottaa valtiojohdot muuttamaan Syyrian politiikkansa ihmisoikeuksia, demokratiaa ja syyrialaisten poliittista itsemääräämisoikeutta vahvistavaan suuntaan.

Suunnitelmallisen propagandan ohella Syyrian sodan uutisointia vaivaa syvemmällä poliittisessa kulttuurissamme piilevät epäkohdat: media ja älymystö tapaavat käsitellä oman hallituksensa Syyria-politiikkaa hellävaroen. Tein hiljattain Airin Bahmanin kanssa katsauksen yhdysvaltalaiseen, brittiläiseen, iranilaiseen ja venäläiseen Syyria-uutisointiin aikavälillä 20112017. Uutisointi noudattaa kaikissa näissä maissa seuraavaa kaavaa: oman hallituksen Syyria-politiikka esitetään motiiveiltaan varovaisen tai voimakkaan myönteisenä; valtiollisten vihollisten Syyria-politiikka esitetään kielteisessä valossa. Oma hallitus pyrkii hillitsemään väkivaltaisuuksia, oma hallitus haluaisi sodan jo päättyvän, oma hallitus välittää syyrialaisista ja Syyriasta. Oman hallituksen vastustajat ovat kyynisiä eivätkä välitä Syyriasta.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa Syyria-diskurssin sepitteistä sitkeimpiä on käsitys länsimaiden toimettomuudesta ja saamattomuudesta. Kyseinen tulkinta kuuluu seuraavasti: länsimaat katsovat läpi sormien Assadin hallinnon sotarikoksia, sitä, miten Assad tukahduttaa vapaata Syyriaa vaativaa kansannousua, ja että länsimaiden joutilaisuus merkitsee hiljaisen hyväksynnän antamista epädemokraattisen hallinnon hirmuteoille.

Näkemys länsimaiden passiivisuudesta on perätön, kuten on myös näkemys, että länsimaiden kielteinen vaikutus Syyrian demokratianäkymiin johtuisi ennen muuta länsimaiden saamattomuudesta. Tosiasiallisesti länsimaat ja lännen lähi-itäläiset liittolaiset ovat suoraan omalla Syyrian politiikallaan ei epäsuorasti väitetyllä toimettomuudellaan kaventaneet Syyrian demokratisoitumisen näkymiä. Länsimaiden liittolaiset, etenkin Qatar, Saudi-Arabia ja Turkki ja heti perässä länsimaat itse aikaansaivat pian sodan puhkeamisen jälkeen tilanteen, jossa syyrialaiset islamistit ottivat ulkomaisten aseiden turvin syyrialaisen oppositiotoiminnan hallintaansa.

Qatarin, Saudi-Arabian, Turkin ja länsimaiden tukea syyrialaiselle islamismille ei sovi väheksyä, vaikka syyrialaisten islamistien politiikasta kantavatkin vastuun ennen muuta syyrialaiset islamistit itse. Ahrar al-Sham, Jaysh al-Islam, Syyrian Al-Qaeda ja suuri osa Syyriassa toimivista islamistientiteeteistä ovat julkilausutun demokratia- ja vähemmistövastaisia. Lännen ja ennen muuta lännen lähi-itäläisten liittolaismaiden Syyria-politiikan myötä Syyrian järisyttävä ja lupaava kansannousu muuttui jo vuosia sitten Syyrian teokratisoimista ajavien islamistiarmeijoiden esiinmarssiksi. Mitä kukin lännen Syyria-politiikasta haluaakin lausua niin toimettomuudesta tai siitä, että länsi ei tee mitään ei länsimaita sovi syyttää.

Kukaan ei tiedä, mihin demokratiaa haluavien syyrialaisten oppositio olisi pystynyt ilman ulkovaltojen reaalipolitiikan mahdollistamaa Syyrian opposition islamisaatiota. Ehkä Syyriassa olisi kyetty muodostamaan riittävän vahva demokraattinen vastavoima Assadin diktatuurille ja nykyinen hallinto olisi pystytty syöksemään vallasta; kenties Assadin turvallisuuskoneisto olisi onnistunut murskaamaan koko kansannousun. Tätä voimme vain spekuloida.

Sen kuitenkin tiedämme varmasti, että lännen lähi-itäläiset liittolaisvaltiot ovat pitäneet huolen siitä, ketkä olisivat nousseet Syyriassa valtaan mikäli aseellinen oppositio olisi voittanut: Ahrar al-Sham, Syyrian Al-Qaeda, Jaysh al-Islam kanssaislamisteineen olisivat muuntaneet Assadin poliisivaltion islamistiseksi poliisivaltioksi.Demokraattista Syyriaa ajavien syyrialaisaktivistien ja kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen julkaiseman dokumentaation ansiosta tiedämme myös, miten väkivaltaisesti islamistiorganisaatiot ovat vainonneet maallista ja demokraattista Syyriaa haluavia syyrialaisia. Tiedämme myös, että Syyriassa toimivat islamistit ovat murhanneet tuhansia siviilejä.

Yhdysvallat on suoltanut satoja miljoonia euroja, mahdollisesti yli miljardin, Syyrian islamistivetoiselle oppositiolle. Tämä on vielä pientä. Qatar oli rahoittanut syyrialaisia islamisteja jo vuoden 2013 alkupuolella yhteensä kolmella miljardilla dollarilla. Qatar toisin sanoen suolsi syyrialaisille islamisteille resursseja jo sodan alussa koko Suomen vuosittaisen sotilasbudjetin verran. Qatar on myös aseistanut organisaatiota, jonka Islamilainen valtio -järjestö alun perin perusti Syyrian haarakseen ja josta sittemmin muodostui virallisesti Syyrian Al-Qaeda.

Saudi-Arabian syyrialaisille islamisteille kohdentamasta tuesta liikkuu vain karkeita arvioita, tietoa ei ole vielä saatu julkiseksi, mutta maan oletetaan tukeneen syyrialaista islamismia enemmän kuin yhdenkään muun ulkovallan.

Turkki on niin ikään tukenut avoimesti syyrialaisia islamisteja vuosien ajan, syyrialaiset islamistit kun sotivat Turkin intressien mukaisesti sekä Rojavan autonomiaa että Assadin hallintoa vastaan. Lisäksi Turkki ja sen rekrytoimat islamistitaistelijat ovat tuoreella hyökkäyssodallaan avanneet uuden rintaman Syyrian jo valmiiksi monirintamaiseen aseelliseen konfliktiin. Turkin on raportoitu palkanneen syyrialaiseen palkka-armeijaansa muun muassa Islamilaisen valtion entisiä taistelijoita.

Qatarin, Saudi-Arabian ja Turkin väliset diplomaattisuhteet eivät aina ole lämpimiä, mutta niillä on jotakin yhteistä: ne kaikki ovat osasyyllisiä Syyrian opposition islamisoitumiseen, minkä lisäksi Suomi myy niille kaikille aseita. Ulkopuolelta aseistetun syyrialaisen islamistiopposition sotilaallisen toiminnan ja koko Syyrian sodan kokoluokkaa voi lähestyä esimerkiksi seuraavan kysymyksen avulla: miten Syyriassa kaatuneiden sotilaiden ja tapettujen siviilien määrä suhteutuu Suomen viime sodissa kaatuneiden määrään? Syyrian hallintoa vastaan sotineiden islamistikumouksellisten ja muiden kapinallisten miestappiot (125000165000) ovat suurempia kuin kaikkien talvi- ja jatkosodassa menehtyneiden suomalaisten sotilaiden ja siviilien yhteenlaskettu kokonaismäärä (noin 90000); Syyrian armeijan ja Syyrian hallintoa tukevien paramilitaarijoukkojen miestappiot (120000-170000) ovat suurempia kuin kaikkien talvi- ja jatkosodassa menehtyneiden suomalaisten sotilaiden ja siviilien yhteenlaskettu kokonaismäärä; syyrialaisia siviilejä on menehtynyt enemmän (määrä tuntematon, tiedetään, että yli 105000) kuin kaikkien talvi- ja jatkosodassa menehtyneiden suomalaisten sotilaiden ja siviilien yhteenlaskettu kokonaismäärä.

Älymystön ja mediakentän halukkuus tarjoilla palveluitaan oman hallituksensa Syyrian politiikan tueksi on kenties vähemmän tuomittavaa niissä valtioissa, joissa virallisten totuuksien kyseenalaistamisesta saattaa koitua ongelmia, kuten Saudi-Arabiassa, Iranissa, Turkissa ja rajallisemmin Venäjällä. Länsimaisen median ja älymystön haluttomuutta asettaa Yhdysvaltain, EU:n ja näiden lähi-itäläisten liittolaismaiden islamistimyönteisyyttä länsimaisen Syyria-diskurssin keskiöön on sen sijaan hankalampi puolustaa.

Mihin muuhun kuin helppoheikkiyteen ja tahalliseen heikkouteen voivat länsimaiset älymystön ja tiedotusvälineiden vaikuttajat vedota? Samalla kun oma hallitus ja/tai oman hallituksen läheiset liittolaiset kärräävät miljardeilla euroilla aseita Syyrian teokratisoimista ajaville ja demokratia-aktivisteja vainoaville islamitiarmeijoille eivät länsimaiset mielipidevaikuttajat löydä muita tuomitsemisen kohteita kuin oman maansa antagonistit: Venäjä, Syyrian hallinto ja Iran valtioita, joiden (ilmeisen rikollinen) politiikka tuskin muuttuu länsimaisten tiedotusvälineiden kannanottojen myötä.

Mikä vaikutus Syyrian tulevaisuuteen olisikaan sillä, että poliittinen ja mediakenttä sotaan osallisissa maissa jättäisi oman valtionsa viholliset hetkeksi vähemmälle huomiolle ja sen sijaan ruotisi väkevimmin ja ensisijaisesti niitä politiikkakysymyksiä, jotka ovat suoraan heidän vaikutuspiirissään.

 

Arkisto: Bruno Jäntti, Syyria, Lähi-itä, Hannu Reime, Ramzy Baroud, Noam Chomsky, Patrick Cockburn, Robert Fisk, Moshé Machover

 

 

 

[home] [archive] [focus]