1.3.2011 **** Etusivulle

Camp David: Rauha, josta sikisi uusia sotia

Hannu Reime

Sota ja rauha eivät ole vastakohtia valtioiden välisessä voimapolitiikassa, joka monelta osin muistuttaa suuren luokan organisoitua rikollisuutta. En usko, että sodalla useinkaan edistetään rauhaa ainakaan sanan 'rauha' todellisessa merkityksessä, mutta solmimalla rauha voidaan kyllä hyvinkin saada aikaan uusi sota, ei edes vahingossa, vaan ”vakain tuumin ja harkiten.”

Hyvä esimerkki siitä, kuinka rauhanteko helpottaa uuden sodan aloittamista, on Israelin ja Egyptin vuonna 1979 solmima ns. Camp Davidin rauha. (Israelin ja Egyptin rauhansopimuksen allekirjoittivat pääministeri Menahem Begin ja presidentti Anwar el-Sadat Washingtonissa maaliskuussa 1979. Sopimus perustuu asiakirjoihin, joista oli neuvoteltu edellisenä syksynä Yhdysvaltojen presidentin loma-asunnolla Camp Davidissa.) Rauhansopimuksen nojalla Israel palautti Egyptille Siinain niemimaan, jonka se oli vallannut kaksitoista vuotta aikaisemmin, samalla, kun Egyptin arabitasavalta tunnusti Israelin valtion ja solmi sen kanssa diplomaattiset suhteet.

Siinain palauttamisen hinnalla Israel vapautui vahvimmasta arabivihollisestaan. Sen ei enää tarvinnut pitää mittavia asevoimia Suezin kanavalla. Se saattoi keskittää väkivaltakoneistonsa kaiken voiman päävastustajaansa, Palestiinan arabikansaa, vastaan. Kun Egypti oli pelattu ulos, Israelille — Lähi-idän Spartalle — avautui mahdollisuus projisoida aseellista voimaansa entistä paljon tehokkaammin.

Minkäänlaista sotilaallista uhkaa ei palestiinalaisista ole koskaan ollut Israelin valtiolle, vielä vähemmän israelilaisten olemassaololle uutena hepreaa puhuvana kansakuntana Lähi-idässä. Palestiinalaisten ”uhka” on ollut jotakin aivan muuta. Heidän olemassaolonsa on muistuttanut pysyvästi siitä, että entisen brittiläisen Palestiinan alueella asuu kaksi kansakuntaa, ja että oikeudenmukaisen israelilais-palestiinalaisen rauhan minimiehto on Israelin vetäytyminen miehitetyiltä alueilta: Länsirannalta, Itä-Jerusalemista ja Gazasta. Niin pitkään kuin Israel onkin yrittänyt manata Palestiinan arabeja olemattomiin, he eivät ole kadonneet minnekään. Vuonna 1972 pääministeri Golda Meir jopa kiisti palestiinalaisten olemassaolon.

Vähemmän kuin kolme vuotta Camp Davidin jälkeen Israel hyökkäsi Libanoniin. Lähes parikymmentätuhatta palestiinalaista ja libanonilaista kuoli sotatoimissa, joille Israel antoi nimen Rauha Galileaan. Tällä viitattiin Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n läsnäoloon Etelä-Libanonissa, ja siihen että sieltä oli vuosien mittaan ammuttu raketteja Galileaan, Pohjois-Israeliin.

Tosiasiassa Israelin pohjoisraja oli ollut pääosin rauhallinen lähes vuoden ajan. PLO oli noudattanut epävirallista tulitaukoa, jonka vain muutama Israelin provokaatio oli rikkonut. Sodan aloittamisen tekosyy, jota nykyisin harvoin edes muistetaan, oli Israelin suurlähettilästä Shlomo Argovia vastaan tehty murhayritys Lontoossa. Syyllinen oli palestiinalainen terroristi Abu Nidal, jonka PLO oli omassa piirissään tuominnut kuolemaan.

Rauhalla Galileaan oli kaksi strategista tavoitetta. Tärkeintä oli palestiinalaisten poliittisen läsnäolon eliminointi Libanonissa. Mitä maltillisempana palestiinalaiset esiintyivät, sitä enemmän Israeliin kohdistui poliittista painetta neuvotella heidän edustajiensa, käytännössä PLO:n, kanssa. Israel ei kuitenkaan halunnut neuvotteluja ja rauhaa, vaan maata ja resursseja. Se halusi jatkaa jo 1960-luvulla aloittamaansa Länsirannan ja muiden miehitettyjen palestiinalaisalueiden asuttamista.

Ensimmäinen tavoite saavutettiin ainakin joksikin aikaa. PLO:n johto karkotettiin Libanonista kauas Tunisiaan. Israelille helpotus oli vain väliaikainen, sillä muutaman vuoden kuluttua palestiinalaiset aloittivat kansannousun, ensimmäisen intifadan , joka oli lähes rauhanomainen. Israel — turha sanoakaan — ei epäröinyt käyttää väkivaltaa. Intifada osoitti myös, että palestiinalaisten vastarinta ei ole riippuvaista PLO:n johdosta.

Rauhalla Galileaan pyrittiin myös järjestelemään Libanonin sisäiset olot uudelleen. Fantastisena ajatuksena oli, että Beirutissa saataisiin valtaan israelilaismielinen hallitus. Hanke epäonnistui täysin. Sen sijaan Israel sai itselleen uuden ja vaarallisen vihollisen, Libanonin shiia-muslimien aseellisen vastarintajärjestön Hizbollahin. Vuonna 1967 Israel voitti kaikkien sitä ympäröivien arabimaiden asevoimat kuudessa päivässä. Kesällä 2006 Hizbollah puolusti Etelä-Libanonia kuukauden päivät, eivätkä israelilaiset onnistuneet sitä murskaamaan.

On varsin luultavaa, että Rauha Galileaan olisi ollut mahdoton toteuttaa tehdyssä laajuudessa, jos Israelin ja Egyptin välillä olisi edelleen vallinnut sotatila. Niin tai näin, rauha Egyptin kanssa on säästänyt Israelilta valtavasti rahaa ja helpottanut Länsirannan asuttamista ja Gazan saartoa. Gazalaisten rääkkäämisessä Husni Mubarakin Egypti on aktiivisesti tukenut Israelia.

Arabimaailman kevät

Jos Mubarakin jälkeiseen Egyptiin tulee demokraattinen hallitus, hallitus, joka määritelmän mukaisesti heijastelee kansalaisten enemmistön tahtoa, silloin Egyptin on mahdotonta jatkaa sellaista yhteistyötä Israelin kanssa, joka kohdistuu palestiinalaisia vastaan ja edesauttaa heidän maidensa ryöstämistä. Vallan vaihtuminen Egyptissä ei varmaankaan merkitse uutta sotaa Egyptin ja Israelin välille. Sen sijaan se voi olla alku jollekin aivan uudelle. Vain ne, jotka pelkäävät demokratiaa, ovat huolissaan kevään iduista Egyptissä ja muualla arabi-idässä.

Siionistisen liikkeen ja myöhemmin Israelin valtion strategian kulmakiviin on kuulunut arabimaailman hajanaisuus ja sisäinen epädemokraattisuus. Saman asian toinen puoli on aina ollut liittoutuminen Lähi-idän aluetta hallinneiden läntisten suurvaltojen kanssa, ensin Britannian ja Ranskan, sittemmin Yhdysvaltojen. Nykyiset erityissuhteet Yhdysvaltoihin syntyivät vuoden 1967 sodan jälkeen, kun Israel oli murskannut paitsi Egyptin asevoimat myös ja ennen kaikkea Gamal Abd el-Nasserin edustaman maallisen arabinationalismin.

Nasser ei ollut demokraatti, mutta hän oli nationalisti, joka asetti egyptiläisten ja muiden arabien kansalliset edut länsimaisten suurvaltojen ja Israelin intressien edelle. Nasserin seuraaja Anwar Sadat käänsi Egyptin ulkopoliittisen suunnan itsenäiseltä ja sitoutumattomalta linjalta läheiseen liittoon Yhdysvaltojen kanssa.

Mubarakin aikana suhde länteen syveni entisestään. Egyptistä tuli tärkeä pilari rakennelmassa, jonka tavoitteena on pitää Lähi-idän helposti hyödynnettävät energiavarat viime kädessä Yhdysvaltojen kontrollissa. Joka kontrolloi Lähi-idän öljyä, kontrolloi paljolti koko maailmaa, kulkee johtava strateginen ajattelu. Kysymyksessä ei ole mikään salaliitto. Näin ilmaistaan vain kohta jo sata vuotta voimassa ollut geopoliittinen aksiooma.

Näiden strategisten laskelmien perusteita arabimaiden orastava kevät, sen lupaama demokratia, nyt uhkaa. Israelilaisten kannattaisi vakavasti kysyä, onko järkevää, että heidän oma turvallisuutensa nojaa Yhdysvaltojen dollareihin ja aseisiin sekä siihen, että arabimaailma on balkanisoitu despoottien johtamiin läänityksiin. Eikö olisi viisaampaa pyrkiä yhteistyöhön demokraattisten voimien kanssa arabimaissa ja näin rakentaa keskinäistä luottamusta? Jälkimmäisen valinnan ovat toistaiseksi tehneet vain Israelin arabit ja pieni juutalainen (ääri)vasemmisto. Solidaarisuutta nousevaa, demokraattista arabimaailmaa kohtaan on nimittäin osoitettu myös Tel Avivissa. Suurista joukoista ei, ikävä kyllä, voi vielä puhua.


Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Ramzy Baroud, Noam Chomsky, Robert Fisk, Moshé Machover

 

[home] [archive] [focus]