Ydin 1/2012**** Etusivulle Hannu Reime
Tunisiasta alkanutta ja sieltä Egyptiin ja muualle arabimaailmaan viime vuonna levinnyttä kansannousujen sarjaa alettiin tiedotusvälineissä ja internetin sivuilla kutsua lyhyesti ja kaikenkattavasti arabikevääksi. Elämän heräämiseen viittaavaa sanaa ”kevät” on aikaisemminkin käytetty kuvaamaan ytimekkäästi alhaalta päin nousevia vallankumouksia ja demokraattisia pyrkimyksiä ”kaataa tyrannit”. Vuosi 1848 tunnetaan Euroopan historiassa ”kansojen keväänä”, ja lähivuosikymmeniltä muistetaan hyvin Prahan kevät Tšekkoslovakiassa vuonna 1968.
Kevättäkin osuvampi ilmaus viime vuoden tapahtumille Tunisiassa, Egyptissä, Libyassa, Jemenissä, Bahrainissa, Syyriassa ja muissa arabimaissa saattaisi kuitenkin olla herääminen. Sana sisältää ajatuksen demokratiasta, joka liittyy arabien kansalliseen yhdistymiseen. Termi on peräisin libanonilais-egyptiläiseltä George Antoniukselta, jonka kirjoittama kirja The Arab Awakening ilmestyi vuonna 1938. Brittihallinnon virkamiehenä Palestiinassa työskennellyt Antonius tarkastelee teoksessaan arabinationalismin syntyä, jonka hän ajoitti Muhammad Alin hallintokauteen turkkilaisten Ottomaanien aikaisessa Egyptissä 1800-luvun alkupuoliskolla. Alia itseään ei tietenkään voi kutsua nationalistiksi, mutta sulttaanin korkeana virkamiehenä, Egyptin varakuninkaana, hän toteutti merkittäviä, nykyaikaa ennakoineita uudistuksia.
Arabien yhteinen kansakunta
Ajatus arabien kuulumisesta samaan kansakuntaan oli osa modernia kansallisuusaatetta, joka elähdytti muitakin Turkin vallan alla eläneitä kansakuntia, eritoten valtakunnan Euroopan puoleisessa osassa. On mielenkiintoista, että ensimmäiset varsinaiset arabinationalistit kuuluivat yleensä uskonnollisiin vähemmistöihin, alueen lukuisiin kristillisiin kirkkokuntiin, islamilaisessa ympäristössään. George Antonius itse oli kreikkalais-katolinen. Arabinationalismi on sekä periaatteessa että käytännössä aivan eri asia kuin se, mitä nykyisin kutsutaan islamismiksi, aatteeksi, jonka mukaan islamin uskon tehtävänä on yhdistää kansakunnat myös valtiollisesti. Kaikki arabit eivät ole muslimeja eivätkä tietenkään kaikki muslimit arabeja.
Yhdistävänä teemana arabikevään vallankumouksellisessa liikehdinnässä on ollut demokratia. Kansalaiset ovat vaatineet demokratiaa sekä ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia kansanvallan välttämättöminä ehtoina. Mielenosoitusten kohteena ovat olleet yksinvaltaiset diktaattorit. Yhteisyyden tunnetta ovat lisänneet myös TV-kanavat, jotka ovat tehneet Kairon Tahrir-aukion tutuksi kautta arabiankielisen maailman.
Tunisiassa, Egyptissä ja Libyassa valtionpäämies on jo syösty vallasta, Libyassa tosin sisällissodan kautta ja Naton väliintulon avulla, ja Jemenissä presidentti on sitoutunut eroamaan. Bahrainissa vallankumous tukahdutettiin raa'asti Saudi Arabian armeijan tuella, ja Syyriassa on ajauduttu sisällissotaa muistuttavaan tilaan, jossa kuolleita sanotaan olevan jo tuhansia. Mielenosoituksia ja protesteja on ollut lähes kaikkialla kautta laajan arabimaailman.
Kahdessa maassa — Tunisiassa ja Egyptissä — on jo pidetty vaalit, ja niissä molemmissa vaalivoittajiksi nousivat islamistiset puolueet. Egyptissä ylimpinä vallanpitäjinä ovat edelleen sotilaat. Vallankumous siellä on vasta alkuvaiheissaan. Takatalvi viivyttää kevään etenemistä, ei vain Syyriassa, vaan myös Egyptissä, jossa tyrannian henkilöitymä on kuitenkin jo siirretty pois vallasta.
Demokratia ja yhtenäisyys
Demokratian puute ja arabimaailman valtiollinen hajanaisuus ovat historiallisesti katsoen saman asian kaksi puolta. Arabi-itä (Mašriq) jaettiin Britannian ja Ranskan etupiireihin ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja alue balkanisoitiin, pilkottiin pikkuvaltioiksi, joista tehtiin imperialististen valtojen hallintoalueita eli mandaatteja. Arabinationalistit joutuivat hautaamaan haaveensa itsenäisestä ja yhtenäisestä arabivaltiosta, jota britit olivat lupailleet kiitokseksi siitä, että arabit olivat kapinoinnillaan osallistuneet ympärysvaltojen sotaan turkkilaisia vastaan. Sellaista kansallista yhdistymistä kuin oli ollut Italian risorgimento 1860-luvulla, ei sallittu arabeille.
Myöhemmin mandaattialueet itsenäistyivät, mutta entiset emämaat pyrkivät edelleenkin kontrolloimaan niitä, nyt epäsuorasti. Toisen maailmansodan jälkeen Britannian ja Ranskan siirtomaaimperiumit alkoivat kuitenkin murentua ja Yhdysvallat nousi määrääväksi ulkopuoliseksi vallaksi myös Lähi-idässä.
Samoihin aikoihin Lähi-idän öljystä tuli tekijä, joka entistä enemmän saneli alueen geopolitiikan. Se maa, jonka ylimmässä kontrollissa nämä maailman suurimmat ja helpoimmin hyödynnettävät energiavarat ovat, se myös pitää suurinta valtaa käsissään koko maailmassa. Ajatus kirjattiin varsin suorasukaisesti strategiapapereihin Washingtonissa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.
Koska Lähi-idän tärkeimmät öljyvarat sijaitsevat maissa, joita hallitsevat yksinvaltaiset kruunupäät, demokratiasta tuli alueellisen vakauden suurin uhka. Vain arabimaailmassa (ja omalla tavallaan myös ”kommunistisessa” Pohjois-Koreassa) on enää hallituksia, joissa todellista valtaa käyttää perinnöllinen, dynastinen monarkki. Saudi-Arabia ja Hashim-suvun hallitsema Jordania ovat ainoat maat maailmassa, joissa hallitsijasuku mainitaan valtion virallisessa nimessä. Myös Syyriassa valta on periytynyt isältä pojalle, vaikka maa muodollisesti onkin tasavalta.
Vakaus
Vaara Lähi- ja Keski-idän vakaudelle — siinä mielessä, missä imperialistiset suurvallat käyttävät sanaa ”vakaus” — on ennen nyt alkanutta arabikevättä tullut kahdelta poliittiselta suunnalta: maallisesta arabinationalismista ja poliittisesta islamista. Arabinationalismi eli kukoistuskauttaan 1950- ja 1960-luvulla. Sen merkittävin poliittinen johtaja oli Egyptin presidentti Gamal Nasser, jonka suurena ajatuksena oli arabimaailman yhdistäminen Egyptin johdolla.
Irakissa ja Syyriassa vallassa ollut ”arabisosialistinen” Baath-puolue oli nasserilaisuuden ohella toinen arabien yhtenäisyyttä ajanut poliittinen liike. Niin Nasserin kuin baathistienkin yritykset yhdistää arabimaailma epäonnistuivat täysin. Egyptin ja Syyrian valtioliitto 1950-luvun lopulla hajosi lähes alkuunsa. Syyrian ja Irakin suhteita taas hallitsi epäluottamus ja viha siitä huolimatta, että molemmat maat olivat kymmeniä vuosia saman ”yleisarabialaisen” puolueen johtamia.
Irakissa Baath-puolueen valta päättyi vuonna 2003, kun Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät maahan ja kaatoivat Saddam Husseinin hallinnon. Nasserilaisuus menetti merkityksensä vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen, kun Israel oli salamasodallaan lyönyt Neuvostoliiton varustamat Egyptin asevoimat. Nasserin kuoltua vuonna 1970 hänen seuraajansa Anwar Sadat karkotti neuvostoliittolaiset neuvonantajat maasta ja haki turvaa Yhdysvalloista. Sadatin seuraajan Hosni Mubarakin kansanjoukot syöksivät vallasta vuosi sitten arabikevään toistaiseksi ehkä merkittävimmässä poliittisessa tapahtumassa.
Poliittisesta islamista on tullut tärkeä vaikuttaja Lähi-idässä kuten Tunisian ja Egyptin vaalit sekä Hamas-puolueen menestys palestiinalaisalueilla osoittavat. Islamismi ei kuitenkaan aina ole ollut Yhdysvaltojen ja länsivaltojen vihollinen. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat rahoitti ja tuki islamistisia virtauksia maallisia nationalisteja ja vasemmistoa vastaan Egyptistä Afganistaniin ja Pakistaniin saakka. Saudi-Arabia, Yhdysvaltojen tärkein liittolaismaa, on samalla myös fundamentalistisin islamilainen valtio maailmassa. Strateginen kauhuskenaario Washingtonissa on vallankumous Saudi-suvun yksinvaltaa vastaan.
Syy, miksi arabimaailman yhdistyminen ei ainakaan vielä ole noussut näkyvästi esille arabikevään mielenosoituksissa, saattaa olla se, että juuri Baath-puolueen kaltaiset autoritaariset poliittiset liikkeet ajoivat sitä aikoinaan niin innokkaasti. Toisaalta juuri demokratian puute vaikutti epäilemättä siihen, että yhdistymishankkeet eivät onnistuneet.
Arabikumousten sanotaan alkaneen Tunisiasta joulukuussa 2010. Kuitenkin jo huhtikuussa 2008 Al-Mahallan teollisuuskaupungissa Niilin delta-alueella pidettiin suurmielenosoituksia Mubarakin hallintoa vastaan ja paikallisten tekstiilityöläisten taistelun tueksi. Tällöin perustettu Huhtikuun kuudennen päivän liike oli ensimmäinen merkki tulevasta arabikeväästä. Egyptiläiset työläiset olivat vallankumouksen tiennäyttäjiä. Heistä ja heidän tovereistaan muissa arabimaissa riippuu se, milloin takatalvi päättyy ja arabikevät puhkeaa uuteen kukoistukseen.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Moshé Machover