Rauhan puolesta 5/2012 **** Etusivulle

Arabi-itä syksyllä 2012

Hannu Reime

Kesäkuussa 2012 tuli kuluneeksi 45 vuotta siitä, kun Israel miehitti koko sen alueen, jota Britannia hallitsi Palestiina-nimisenä mandaattinaan maailmansotien välisenä aikana. Samassa kuuden päivän sodassa Israel myös valtasi Syyrialle kuuluneen Golanin ylängön sekä koko Siinain niemimaan. Siinai palautettiin Egyptille 1980-luvun alussa Israelin ja Egyptin solmittua rauhan Yhdysvaltojen välityksellä.

Palestiinalaisalueet, joiksi Jordanin Länsirantaa, Itä-Jerusalemia ja Gazaa nykyisin kutsutaan, samoin kuin Golan sen sijaan ovat edelleen Israelin miehittämiä, asuttamia tai tiukkaan kontrolloimia. Nämä alueet kuuluvat pisimpään miehitettyinä olleisiin maihin lähihistoriassa. Mitään merkkejä ei näy siitä, että miehitys olisi pikaisesti päättymässä.

Palestiina-solidaarisuusliikkeen piirissä käydään aika ajoin kiivastakin väittelyä kahden tai yhden valtion ratkaisusta israelilaisten ja palestiinalaisten selkkaukseen. Mielestäni väittely on täysin turhaa niin kauan kuin yhtä ja ratkaisevaa ehtoa ei ole täytetty: israelilaisille ja palestiinalaisille tulee tunnustaa samat oikeudet kansalliseen itsemääräämiseen. Tämän ehdon täyttymisen ensimmäinen käytännön seuraus olisi miehityksen päättyminen. Israelin täytyisi vetäytyä 45 vuotta sitten miehittämiltään alueilta niiden rajojen taakse, jotka sille kansainvälisesti tunnustetaan, mutta joihin se itse ei ole koskaan sitoutunut.

Lähes kaksi vuosikymmentä sitten alkanut Oslon ”rauhanprosessi” on täysin pysähdyksissä, eikä siitä enää juuri puhuta edes propagandistisessa tarkoituksessa. Laittomien siirtokuntien asukasmäärä on ”rauhanprosessin” aikana enemmän kuin kaksinkertaistunut. Palestiinalaisia ajetaan yhä ahtaammalle nyt myös Itä-Jerusalemissa, joka on Palestiinan arabikulttuurin keskus.

Gaza taas on jättiläismäinen ulkoilmavankila, josta Israel on vetäytynyt, mutta jonka rajoja ja yhteyksiä ulkomaailmaan se valvoo tiukkaan, ja johon se aika ajoin tekee ilmaiskun ylivoimaisella tuhokoneistollaan. Gazan tilannetta kuvaa hyvin raunioiksi pommitettu Jasser Arafatin kansainvälinen lentokenttä.

Kuluneet 45 vuotta ovat osoittaneet, että Israel ei pidä hallinnassaan ja kontrollissaan palestiinalaisten ja muiden arabien maita vain osoittaakseen voimaansa tai käyttääkseen alueita valuuttana mahdollisissa neuvotteluissa joskus tulevaisuudessa. Varmaan tällaisiakin motiiveja miehitykselle on, mutta kaikkein tärkeintä Israelille on siionistisen liikkeen alkuperäisen toimintaperiaatteen mukaisesti asuttaa Palestiina/Eretz Israelia niin paljon kuin mahdollista.

Palestiinan arabit tungetaan syrjään erillisiin kantoneihin, jotka suuresti muistuttavat Pohjois-Amerikan intiaanireservaatteja. Tavoite on asuttajakolonialismin mukainen: mahdollisimman paljon maata (ynnä vettä ja muita resursseja), mahdollisimman vähän ”alkuasukkaita.” Tässä Israel eroaa ratkaisevalla tavalla apartheidin ajan Etelä-Afrikasta, jossa valkoihoinen väestö oli täysin riippuvainen mustaihoisen enemmistön tekemästä työstä. Israel ei halua käyttää hyväkseen palestiinalaisia halpana työvoimana, vaan syrjäyttää heidät kokonaan. Niinpä maahan tuotetaan tarvittaessa siirtotyöläisiä vaikka Kiinasta asti.

Strateginen valtti

Palestiinalaisten sorto ja heidän maidensa ryöstäminen olisi mahdotonta, ellei Israel saisi niin ruhtinaallista tukea Yhdysvalloilta. Joskus näkee kirjoituksia, joissa väitetään, että amerikkalaisten tuki Israelille johtuisi jonkin Israel- tai peräti juutalaislobbyn painostuksesta, ja että Yhdysvallat tässä toimisi omia ”kansallisia intressejään” vastaan.

Tämä on mielestäni täydellistä hölynpölyä. Ajatus, että jokin lobby hallitsisi Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja strategista päätöksentekoa, on puhdasta fantasiaa ja vaarallista siksi, että siitä on vain lyhyt askel vanhoihin antisemitistisiin houreisiin juutalaisten kuvitellusta maailmanvallasta ja muusta sellaisesta.

Yhdysvallat ei rahoita Israelia jonkin lobbyn painostuksesta, vaan siksi, että Israel on Yhdysvaltojen vakain ja luotettavin liittolainen kuohuvassa Lähi-idässä teollisen kapitalismin rattaita pyörittävien tärkeimpien energialähteiden tuntumassa. Yhdysvaltojen erikoissuhteet Israeliin luotiin kuuden päivän sodan jälkeen, sillä siinä sodassa Israel tuhosi paitsi Neuvostoliiton aseistaman Egyptin armeijan, myös ei-uskonnollisen arabinationalismin, jonka suurin nimi oli presidentti Gamal Abdel Nasser. Harvoin ehkä enää muistetaan sitä, että 1960-luvulla Nasserin johtama Egypti (Yhdistynyt Arabitasavalta) antoi sotilasapua tasavaltalaisille Jemenin sisällissodassa Saudi-Arabian tukemia rojalisteja vastaan.

Ajatus radikaalista tasavaltalaisesta vallankumouksesta Arabian niemimaalla oli (ja on edelleen) painajainen niissä piireissä, joissa tehdään strategiset päätökset siitä, kuinka Yhdysvaltojen ”kansallisia etuja” puolustetaan. Niihin, jotka uskovat Israel-lobbyyn ja sen valtaan, olisi syytä kuunnella presidentti Reaganin ulkoministerinä ja Naton komentajana toiminutta kenraali Alexander Haigia. Hänen kerrotaan lausuneen näin: kannatan Israelia siksi, että se on uppoamaton lentotukialus, joka on pysyvästi ankkuroitu strategisesti äärimmäisen tärkeälle alueelle, ja jonka kannelle ei tarvitse kutsua palvelukseen yhtä ainoaa amerikkalaista merisotilasta. Israel on Yhdysvalloille strateginen valtti.

Arabikevät

Vaikka palestiinalaisalueiden miehitys on jatkunut ilman muutoksia, on Israel/Palestiinaa ympäröivässä arabimaailmassa alkanut tapahtua. Arabikevät on syössyt tyranneja vallasta, mutta myös johtanut veriseen sisällissotaan Syyriassa.

Rauhanomaisina mielenosoituksina Ba'ath-puolueen diktatuuria vastaan alkanut kansanliike on saanut väistyä. Sen tilalle on tullut kirjava, osin islamistinen aseellinen oppositio, joka nyt taistelee valtaan epätoivoisesti tarrautuvaa hallitusta ja sen sortokoneistoa vastaan. Ulkopuolisista voimista Iran tukee hallitusta geopoliittisista syistä. Turkki ja Saudi-Arabia aseistavat oppositiota Ranskan ja Yhdysvaltojen toimiessa taustavoimina.

On mahdotonta ennustaa, mihin ratkaisematon Palestiinan kysymys ja toisaalta arabimaailman kuohunta ovat johtamassa. Asiat liittyvät toisiinsa. Usein unohdetaan se, että sisällissodan kouraisema Syyria on myös ainoa olemassa oleva arabivaltio, jonka aluetta Israel miehittää. On vaikeaa kuvitella, että minkään värinen hallitus Syyriassa luopuisi vaatimasta Golanin palauttamista sitten, kun sisällissota päättyy.

Loppujen lopuksi alueen kaikki ongelmat palautuvat siihen etupirijakoon, jolla Euroopan imperialistiset suurvallat Britannia ja Ranska ensimmäisen maailmansodan jälkeen balkanisoivat Arabi-idän ja saivat myös aikaan Palestiinan kysymyksen. Mielestäni ainoa kestävä ja oikeudenmukainen ratkaisu alueen lukuisiin konflikteihin ja ongelmiin olisi Arabi-idän yhdistyminen demokraattiseksi liittovaltioksi, jossa arabikansaan kuulumattomien kansallisuuksien (Israelin juutalaisten, Irakin ja Syyrian kurdien) kansalliset oikeudet tunnustetaan ilman minkäänlaisia varauksia.

Ongelmana on se, että internationalistisella ratkaisulla on toistaiseksi vain minimaalisen vähän kannatusta nationalismin, kansalliskiihkon ja uskonnollisen fanaattisuuden myrkyttämässä maailmassa. Mutta kenties jotain uutta ja tähänastista rakentavampaa on kaikesta huolimatta muhimassa siinä mullassa, jonka arabikevät on pannut versomaan.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Syyria, Noam Chomsky, Robert Fisk

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter