YLE/Radiouutiset/Maailmanpolitiikan
arkipäivää, 26.03.2004
YLE/Radiouutiset/Maailmanpolitiikan
arkipäivää, 26.03.2004
Hannu Reime
Maailmanpolitiikan arkipäivässä puhutaan tänään sosialismista ja demokratiasta ja yleisemmin politiikan käsitteiden käytöstä ja väärinkäytöstä. Ohjelmassa kysytään, hautautuiko sosialismi Neuvostoliiton mukana, vai olivatko niin sanotut ”sosialistiset” maat ollenkaan sosialistisia. Haastateltavina ovat matemaatikko George Wilmers Manchesterista Englannista ja toimittaja/kirjailija Ehud Ein-Gil Tel Avivista Israelista. Ohjelman ”Sosialismi, demokratia ja käsitteiden kavallus” on toimittanut Hannu Reime.
[GW: Democracy is a political idea, of course, it means nothing more than rule by the will of the people as expressed by direct voting or through elections. The main socialist currents prior to the Russian revolution all regarded democracy as intrinsic to the organisation of socialist society although, of course, there was no general agreement as to how this should be organised. One should remember, for example, that this is reflected in the very name of the social democratic parties, which were actually revolutionary parties in the early part of the 20th century.]
[mus. (Charles Mingus) …]
”Demokratia on tietenkin poliittinen idea eikä merkitse mitään muuta kuin kansan tahtoon nojaavaa hallitustapaa sellaisena kuin tuo tahto ilmenee suorassa äänestyksessä tai vaaleissa. Ennen Venäjän vallankumousta kaikissa sosialismin pääsuuntauksissa oltiin sitä mieltä, että sosialistinen yhteiskunta on ilman muuta demokraattinen, vaikkei niissä vallinnutkaan mitään yhteistä käsitystä siitä, kuinka sellainen yhteiskunta tulisi järjestää. On hyvä muistaa, että sosialismin ja demokratian yhteys ilmeni jo sosiaalidemokraattisten puolueiden nimissä, puolueiden, jotka sata vuotta sitten olivat itse asiassa vallankumouksellisia.”
[E-EG: At that time, of course, many national liberation movements used socialism as a tool to help them. They believed that they should promise something to the masses, to the workers, to peasants, offer something more than just national liberation in order that they will be motivated, mobilized to the fight. So a lot of these movements used socialism as such a tool. But in South Yemen, it so happened that on the left-wing of the movement, people took it seriously, talking about socialism. They didn’t think it should be only a tool but they wanted to have socialism over there.]
”Siihen aikaan 1960- ja 1970-luvulla monet kansalliset vapautusliikkeet pitivät sosialismia välineenä, joka edistäisi niiden pääsyä valtaan. Niiden johtajat uskoivat, että jos he tarjoavat työväelle ja maalaismassoille muutakin kuin kansallisen itsenäisyyden, silloin näiden motivointi taistella liikkeessä kasvaa. Sosialismi oli kansallisten vapautusliikkeiden johtajille väline. Mutta Etelä-Jemenissä kansallisen vapautusrintaman vasemmistossa oli ihmisiä, jotka ottivat vakavasti puheet sosialismista. He ajattelivat niin, ettei sosialismi saa olla pelkkä väline, vaan se on toteutettava tässä ja nyt.”
[mus. (Mingus) …]
Tässä kuultiin käsitykset sosialismin suhteesta demokratiaan eli kansanvaltaan sekä kansalliseen itsenäisyyteen. Demokratian ja sosialismin historiallisesta yhteydestä kertoi brittiläinen George Wilmers ja sosialismin hyväksikäytöstä kansallisissa itsenäisyysliikkeissä israelilainen Ehud Ein-Gil esimerkkinään Britannian siirtomaavallasta vapautunut arabimaa Etelä-Jemen. Musiikkina soi Charles Mingusin Wednesday Night Prayer Meeting, ’Keskiviikkoillan rukouskokous’, neljän ja puolen vuosikymmenen takaa, suggeroiva esitys, jossa jazzin keinoin kuvataan rukousiltaa Yhdysvaltojen Syvässä Etelässä jossakin mustien seurakunnassa. Mingusin basson säestämänä kukin solisti nousee ikään kuin seurakuntalaisena vuorollaan todistamaan uskostaan muun seurakunnan yhtyessä säestykseen:
[mus. nousee alta ja feidaantuu …]
Eräänlaisina sosialismin todistajina esiintyvät tässä ohjelmassa haastateltavani George Wilmers ja Ehud Ein-Gil. Heidän tapauksessaan ei kuitenkaan voi puhua uskosta, ei ainakaan sanan uskonnollisessa mielessä, mutta ei myöskään tiedosta, jos sillä tarkoitetaan tieteellistä tietoa tai kykyä ennustaa ihmiskunnan tulevaisuutta. Sen sijaan kysymyksessä on olevien olojen kritiikki. Siihen kuuluu mm. sellaisten kysymysten esittäminen kuin miksi työntekijöitä voidaan kohdella kuin raaka-aineita ja muita tuotannollisia menoeriä? Miksi Irakiin hyökättiin? Ja miksi sodan aloittamista, kovinta mahdollista poliittista päätöstä, perusteltiin, kun joukkotuhoaseita ei löydettykään, Saddam Husseinin karkeilla ihmisoikeusloukkauksilla, mutta palestiinalaisten julmasta kohtelusta miehitetyillä alueilla ei välitetä, vaikka pelkästään pieni huomautus Washingtonista Israeliin jo riittäisi parantamaan heidän asemaansa. Tai yleisemmin, mikä on paljon puhuttu ”länsimainen arvoyhteisö”, ja onko totta, että demokratian levittäminen kaikkialle maailmaan on ainoan supervallan, Yhdysvaltojen, ulkopolitiikan tavoite? Vai onko niin, että kysymys on puhtaasti ideologisesta rakennelmasta, oikeastaan propagandasta, johon myös kuuluu yleinen käsitys, että se, mikä maailmassa romahti viisitoista vuotta sitten, oli sosialismi. On mielenkiintoista, että juuri sosialismin osalta kylmän sodan voittajat hyväksyvät hävinneen osapuolen ideologian, ajatuksen entisen itäblokin sosialistisuudesta. Hyväksyminen on hyvin valikoivaa, olihan esimerkiksi Itä-Saksan virallinen nimi Saksan Demokraattinen Tasavalta, mutta en ole kuullut kenenkään puhuvan demokratian romahtamisesta itäisessä Saksassa marraskuussa viisitoista vuotta sitten.
Haastateltavani eivät tunne toisiaan, mutta heille on yhteistä se, että kumpikaan ei pidä itäblokin häviämistä sosialismin romahduksena siitä yksinkertaisesta syystä, että Neuvostoliitossa ja sitä jäljitelleissä maissa ei ollut mitään sosialismia. Sana ”sosialismi” syntyi Ranskassa vallankumouksen ja Napoleonin kukistumisen jälkeisinä vuosikymmeninä, ja maailmassa on työväenliikkeen 150-vuotisen historian aikana ollut ”monen sortin sosialisteja”, kuten Suomessa oli tapana sanoa. Sosialismilla ja demokratialla oli kuitenkin aikoinaan niin kiinteä yhteys, että sosialismia pidettiin pitkään yksinkertaisesti demokratian laajentamisena politiikasta talouteen. Talous on, kuten tiedetään, se alue, jossa tärkeimmät kansalaisten elämää koskevat päätökset tehdään, ja viime vuosikymmeninä talouden ensisijaisuus on vain kasvamistaan kasvanut. Jos sosialismilla siis tarkoitetaan yhteiskuntaa, jossa demokratia on laajennettu politiikasta talouteen, on selvää, ettei Neuvostoliitossa ja vastaavanlaisissa yhteiskunnissa voinut olla sosialismia, eihän siellä ollut demokratiaa sen enempää taloudessa kuin politiikassakaan. Voi olla, että päättyneen 1900-luvun, propagandan vuosisadan, suurin propagandavoitto on laajalle levinnyt käsitys siitä, että huomattava osa ihmiskuntaa eli sosialismissa noin 70 vuoden ajan.
Toinen haastateltavistani, George Wilmers opettaa Manchesterin yliopistossa matemaattista logiikkaa, jota hän opiskeli alan johtavassa eurooppalaisessa maassa Puolassa 1960-luvulla. Syy, miksi päätin ottaa juuri häneen yhteyttä ja haastatella, on se, että New Yorkissa ilmestyvä vasemmistolehti Monthly Review julkaisi yli 20 vuotta sitten hänen kirjoituksensa Puolasta, ja siihen sisältyi joitakin oivalluksia, jotka ovat täysin omaperäisiä, ja jotka ovat säilyttäneet mielenkiintonsa siitäkin huolimatta, että valtiokollektivismin puolalainen muunnelma ja koko blokki ovat lakanneet olemasta. Artikkeli ”Vallankumous Puolassa” julkaistiin kriittisenä aikana, jolloin koko itäisen blokin ensimmäinen riippumaton työväenliitto Solidaarisuus oli juuri perustettu, ja vähän ennen Puolaan julistettua sotatilaa, joka teki liikkeestä laittoman. Wilmers kirjoitti nimimerkillä Michael Szkolny, jotta pääsisi matkustamaan Puolaan. Hänen mielenkiintoisin ajatuksensa oli käsitteiden kavallus:
[GW: A visitor to a country within the Soviet bloc a generation ago …]
”Se, joka vieraili neuvostoblokissa sukupolvi sitten, saattoi vain hämmästellä tiettyjen poliittisten termien toistuvaa käyttöä yhteyksissä, joissa niiden tarkoitettu merkitys oli aivan muuta kuin se, mitä nuo sanat yleisessä ymmärryksessä merkitsevät. Joissakin tapauksissa niistä ei saanut kokoon järkeviä lauseita. Esimerkiksi sanalla ”sosialismi” tarkoitettiin yksinkertaisesti vallitsevaa järjestelmää ja sen ominaisuuksia. ”Sosialisminvastaisiin aineksiin” kuului kuka tahansa, joka arvosteli järjestelmää siitä riippumatta miltä kannalta, ja ”anarkisti” oli varattu haukkumasanaksi niille, jotka hyväksyivät sen, että tuotantovälineet eivät olleet yksityisissä käsissä, mutta jotka arvostelivat demokratian puutetta.”
[GW: Another example would be the word ”internationalist” which simply came to mean …]
”Esimerkkinä voisi myös olla sana ”internationalisti”, joka tarkoitti yksinkertaisesti kaikkea, mikä oli mukautunut Neuvostoliiton ulkopolitiikan kulloiseenkin linjaan. Muita esimerkkejä ovat ”työväenluokka”, ”vallankumouksellinen”, ”porvarillinen”, jotka menettivät lähes kokonaan merkityksensä, ja tätä merkityksettömyyttä matkivat vielä lisäksi länsimaiset kommunistipuolueet. Pitkänä toisen maailmansodan jälkeisenä ajanjaksona, joka päättyi Neuvostoliiton romahdukseen, tämä virallinen kielenkäyttö muuttui niin järjettömäksi, kun sitä vertasi siihen, mitä jokainen näki ympärillään, että tavalliset ihmiset suhtautuivat siihen halveksien ja yksityiskeskusteluissa käyttivät virallisia termejä vain ironisesti. Itse asiassa tuskin kukaan uskoi viralliseen propagandaan ainakaan järjestelmän viimeisinä vuosina.”
[GW: But a point which I believe many analysts have failed to note …]
”Mutta asia, jota mielestäni monet kommentaattorit eivät huomanneet oli se, että kielen virallinen väärinkäyttö oli itse asiassa hyvin tehokas ideologinen hallintamuoto kauan senkin jälkeen, kun kukaan ei uskonut viralliseen propagandaan. Syynä oli se, että monia järkeviä ajatuksia oli mahdoton muotoilla ilman mutkikkaita kiertoilmaisuja. Sana ”sosialistinen” oli tämän prosessin uhreja. Tälle kielen poliittiselle väärinkäytölle annoin nimen käsitteiden kavallus. Toisin sanoen, sanat kuulostavat tutuilta, mutta kun niiden merkitystä käy erittelemään jossakin erityisessä yhteydessä, voi vain todeta, että merkitys on varastettu. Ajatus sisältyy tietenkin kahteen tunnettuun teokseen 1900-luvun kirjallisuudessa. Jevgeni Zamjatinin Me ja George Orwellin 1984 ovat antiutopioita, mutta niiden kuvaamissa yhteiskunnissa ihmiset itse asiassa uskovat viralliseen propagandaan. Minä taas sanoisin, että propaganda voi olla tehokasta, vaikkei kukaan uskokaan siihen, koska käsitteellinen kavallus riistää ne kielen välineet, joita tarvitaan poliittisen vastarinnan organisoimiseen.”
Solidaarisuus-liikkeen aiheuttaman kriisin aikana George Wilmers kirjoitti, että ei ollut mikään sattuma, että Puolan silloisten johtajien kavaltamat käsitteet ”sosialismi”, ”kansainvälisyys” ja muut sellaiset olivat osa työväenliikkeen perinnettä. Kun vallanpitäjät esiintyivät näiden arvojen puolustajina, vaikka eivät niihin itse uskoneetkaan, he samalla riistivät ne oppositiolta. Näin selittyy se, että itäblokin ensimmäinen riippumaton työväenliike verhoutui puolalaisen nationalismin ja roomalaiskatolisen uskonnon kaapuun. Muodollinen sensuurikin oli olemassa, mutta ajatuspoliisina sillä oli tässä vaiheessa enää toissijainen merkitys.
Kun sovin haastattelusta George Wilmersin kanssa, hän kirjoitti viestissään, että tapa, jolla sellaisia ilmauksia kuin ”demokratia” ja ”demokraattiset arvot” käytetään nykyisin maailmassa, alkaa muistuttaa ”sosialismi”–sanan käyttöä neuvostoblokissa. On helppo havaita tiettyjä rinnakkaisuuksia nykyisessä aatteellisessa ilmapiirissä lännessä ja neuvostoblokin ilmapiirissä kuusikymmenluvulla, siis kolme vuosikymmentä ennen järjestelmän romahtamista.
Palataan vielä sosialismiin, sanan ja todellisuuden käytön ja väärinkäytön historiaan, joka israelilaisen toimittaja/kirjailija Ehud Ein-Gilin kautta vie meidät Arabian niemimaan eteläiseen kärkeen Jemeniin. Kuunnellaan sitä ennen hetki jemeniläistä musiikkia. Galbi on arabiaa ja tarkoittaa ”Sydämeni”. Laulaja on israelilainen Ofra Haza:
[mus. (Ofra Haza) …]
[E-EG: The story is a story of a young Israeli …]
Ehud Ein-Gil on Israelin arvostetuimman sanomalehden Haaretzin toimittaja, ja häneltä ilmestyi viime kuussa hepreaksi romaani, jolla on kiehtova nimi Virstanpylväitä Hadramautin tiellä. Kirja on omaelämäkerrallinen romaani nuoresta israelilaisesta, joka asepalvelua suorittaessaan menetti uskonsa oman maansa virallisiin totuuksiin. Tältä osin se muistuttaa kolme vuotta sitten suomeksi ilmestynyttä brasilialaisen kirjailijan ja entisen katolisen papin Eugênio Giovenardin uskostaluopumisromaania Kielletty mies. Ein-Gilin kirjan mottona on lause: mikä on tapahtunut, on tapahtunut, ja mikä ei ole tapahtunut, on voinut tapahtua. Tällä viitataan siihen, että lukija ei tiedä, mikä kirjassa on totta, ja mikä on sellaista, mikä vain olisi voinut tapahtua. Mutta hepreankielen verbimuoto lauseen lopussa on kaksiselitteinen. Sillä voidaan myös tarkoittaa, että se, mikä ei ole tapahtunut, voi vielä tapahtua. Ja tämän voi ymmärtää viittaukseksi siihen, mitä kirjassa kutsutaan ”ihmiskasvoiseksi beduiinisosialismiksi” Hadramautin maakunnassa silloisessa, 1970-luvun Etelä-Jemenissä, jonka virallinen nimi oli Jemenin Kansandemokraattinen Tasavalta. Varttuneemmat radionkuuntelijat varmaan muistavat, että Kommunistinen puolue Tšekkoslovakiassa kutsui ”ihmiskasvoiseksi sosialismiksi” poliittista ohjelmaansa, jonka tavoitteena oli järjestelmän demokratisoiminen, mutta joka päättyi onnettomasti neuvostopanssareiden miehitykseen elokuussa 1968. Ehud Ein-Gilin romaanissa päähenkilö, kirjailijan toinen minä, kertoo vähän samanlaisista tapahtumista vuosikymmen myöhemmin ja aivan toisenlaisessa ympäristössä, myös suojassa maailman uutisvälineiden mielenkiinnolta. Etelä-Jemen oli itsenäistynyt vuoden 1967 syksyllä itsenäisyysliikkeen ajettua brittiläiset siirtomaaisännät maasta. Maassa oli itse asiassa kaksi kilpailevaa kansallista liikettä, joista radikaalimpi Kansallinen vapautusrintama tuli valtaan brittien lähdettyä:
[E-EG: That was the beginning …]
"Itsenäisyys oli kuitenkin vasta alkua. Nyt kun itsenäisyysliike oli vallassa, Kansallisen vapautusrintaman sisällä alkoi taistelu niiden välillä, jotka pitivät sosialismia pelkkänä välineenä päästä valtaan, ja niiden jotka ottivat sen tosissaan. Jälkimmäinen suuntaus, vapautusrintaman vasemmisto, hävisi ensimmäisen yhteenoton. Tämä suuntaus oli vahvin Hadramautin maakunnassa, ja siitä syystä otin maakunnan nimen kirjani otsikkoon. Maassa oli hetken aikaa oikeastaan kaksi hallitusta, virallinen, joka istui pääkaupungissa Adenissa, ja sitten oli se, mitä arabiaksi kutsuttiin Hadramautin kommuuniksi. Mutta vuoden kuluttua vasemmisto, jonka tunnetuin nimi oli presidentti Salim Rubay Ali, tuli valtaan koko maassa. Nyt alkoi vaihe, jonka aikana Etelä-Jemen oli useiden vuosien ajan maailman vasemmistolaisin maa."
Kun kysyin Ehud Ein-Gililtä, mitä hän tällä tarkoittaa, haastateltavani kertoo maareformista, joka toteutettiin valtion puuttumatta asiaan, vapaaehtoisuudesta, sillä ketään ei pakotettu viljelemään maata kollektiivisesti, ja siitä mielenkiintoisesta yksityiskohdasta, että kansalle ei jaettu aseita, koska hallitus ei halunnut maahan lisää verenvuodatusta. Presidentti Ali vastusti itäeurooppalaisen mallin kopioimista ja halusi säilyttää ulkopoliittisen riippumattomuutensa olemalla liittoutumatta Neuvostoliiton kanssa Kiinaa vastaan. Kesällä 1978 Ali kannattajineen kuitenkin syrjäytettiin vallasta, Ali itse teloitettiin, ja Etelä-Jemen liittoutui Neuvostoliiton kanssa ja otti itäblokin esikuvakseen. Neuvostoliiton romahdettua myös Etelä-Jemenin suunta muuttui ja maa yhdistyi Pohjois-Jemeniin. Ein-Gil korostaa, että Etelä-Jemenissä ehti kuitenkin olla vallassa hallitus, joka oli ympäristöönsä nähden varsin avoin ja uskonnoton. Muistettakoon, että kaikki tapahtui Arabian niemimaalla, yhdellä maailman uskonnollisimmista alueista.
Näin pääsemmekin tähän päivään. Kysyin Ehud Ein-Gililtä, mitä hän ajattelee siitä, että, uskonnollinen, tässä tapauksessa islamilainen, fanaattisuus on syrjäyttänyt sosialistiset aatteet. Se, mistä Ein-Gil kertoo romaanissaan, on pyyhkäisty kokonaan pois:
[E-EG: It was wiped out, as it was wiped out …]
"Ne pyyhkäistiin pois kuten ne pyyhkäistiin muualtakin maailmasta. Nationalismi menetti kantavan voimansa arabimaailmassa jo 1970-luvulla. Ihmiset, jotka kärsivät nationalististen hallitusten alaisuudessa, kohdistivat toiveensa itäblokkiin ja siihen, mitä kutsuttiin sosialismiksi, vaikka itse en pidä sitä sosialismina. Kun sekään ei näyttänyt tarjoavan toivoa paremmasta huomisesta ja joka tapauksessa neuvostolokki romahti, jäljelle jäi islam ja usko Jumalaan. Tuonpuoleisiin ratkaisuihin islamistisessa hengessä eivät usko pelkästään terroristit ja rauhanomaisemmat aktivistit, vaan myös keskivertokansalaiset islamilaisissa maissa."
Toinen haastateltavani, George Wilmers, korosti alussa, että sosialismi ja demokratia olivat kiinteästi sidoksissa toisiinsa ennen Venäjän vallankumousta. Myöhemmin ne erotettiin toisistaan, ja kummastakin tuli kavallettu käsite:
[GW: After the Russian revolution …]
"Venäjän vallankumouksen jälkeen ja varsinkin kylmän sodan aikana, kun jokaiselle oli käynyt päivänselväksi, että Neuvostoliitoksi kutsutussa kollektiivisessa imperiumissa ei ollut minkäänlaista demokratiaa, sanasta 'demokratia' tuli kylmän sodan ase, koska demokratia yhdistettiin pelkästään kapitalistiseen talousjärjestelmään. Kylmän sodan sanankäytössä sosialismi ja siihen kuuluva tuotantovälineiden yhteisöllinen omistus leimattiin epädemokraattiseksi. Kutsuisin tätä demokratian käsitteen kavallukseksi. Siinä auttoi myös neuvostopropaganda, joka puhui aina halveksivasti 'porvarillisesta demokratiasta', mutta ei voinut esittää sille mitään vaihtoehtoa, koska Neuvostoliitossa itsestään ei ollut minkäänlaista demokratiaa. Ja Neuvostoliiton romahdusta seuranneessa voitonriemussa demokratiaa koskevasta käsitteen kavalluksesta tuli täydellinen. Viralliseksi konsensukseksi, yhteisymmärrykseksi, länsimaissa tuli käsitys, että kapitalismi on demokratian välttämätön ehto."
George Wilmers muistuttaa kuitenkin, että myös sosialistit ovat syyllisiä näihin moninkertaisiin käsitteiden kavalluksiin. Monet heistä uskoivat, että kapitalismin kumoaminen johtaa itsestään sosialismiin, ja siinä he olivat täysin väärässä. Hyvin harvat sosialistit ovat yleensä pohtineet demokraattisen päätöksenteon luonnetta sen enempää sosialismissa kuin kapitalismissakaan. Wilmers viittaa Maailmanpolitiikan arkipäivää –ohjelmissakin haastatellun matemaatikon Moshe Machoverin ja tämän työtoverin Dan Felsenthalin tutkimuksiin äänivallasta ja muun muassa Euroopan Unionin päätöksenteosta. Tutkimus on matemaattista, mutta erilaisilla ratkaisuilla on huomattavia poliittisia seurauksia. Ja tässä siirrytäänkin ideologian, propagandan ja käsitteiden kavallusten maailmasta todelliseen maailmaan. Se taas on kokonaan toisen ohjelman aihe.
Ks. myös: