YLE Radion uutis- ja ajankohtaisohjelmat, Maailmanpolitiikan arkipäivää, radioitu 21.11.2003

Tieteellinen maailmankuva — luonnollinen ei ole itsestään selvää

Hannu Reime

Maailmanpolitiikan arkipäivän aiheena on tieteellinen maailmankuva. Ohjelmassa esitellään juuri valmistunut matemaattinen tutkimus jäsenmaiden äänivallan todellisesta jakautumisesta EU:n perustuslakiluonnoksessa sekä pohditaan tieteen antamaa käsitystä ihmismielestä ja -kielestä. Ohjelman ”Luonnollinen ei ole itsestään selvää” toimittaa Hannu Reime, ja äänitarkkailijana on Riikka Hakala. Tuotanto on Radion uutis- ja ajankohtaisohjelmien.

[mus. The Blues & the Abstract Truth, MM: If we didn’t have science …. in many other cases.]

Ellei tiedettä olisi, uskoisimme vieläkin, että aurinko kiertää maapalloa. Siltähän se näyttää paljaalle silmälle. Ilman tieteellistä opetusta ja ilman tieteellistä analyysia aurinko todella näyttää kiertävän maata, ja se, että asia on täsmälleen päinvastoin, vaikuttaa sotivan hyvin vahvasti intuitiotamme vastaan. Sama pitää paikkansa monessa muussakin asiassa.

JF: There was no longer a question of sitting … and subject it to testing.]

Enää kysymys ei ole siitä, että istuu paikallaan ja tutkii omaa mieltään ja kaikkea, mitä siellä tapahtuu, vaan siitä, että ikään kuin astuu mielen ulkopuolelle ja tarkastelee ihmismieltä aivan samoin kuin tieteessä tutkitaan muitakin asioita, joista ei ensin ole tiedetty mitään, vaikkapa sitä, mitä atomiytimessä tapahtuu, tai mitä tapahtuu auringossa. Maailmassa tapahtuu kaikenlaisia asioita, joiden syistä ja seurauksista ihmisellä ei aluksi ole mitään käsitystä. Tieteen tehtävänä on esittää niistä teoria, jota sitten testataan tosiasioita vasten.

Tässä kuultiin kahden tutkijan käsitys siitä, mistä vakavasti otettavassa tieteellisessä työssä pohjimmiltaan on kysymys. Ensimmäisen esitti Lontoossa asuva israelilaissyntyinen matemaatikko Moshe Machover, jota aikaisemminkin on haastateltu Maailmanpolitiikan arkipäivissä. Jälkimmäinen ääni kuului amerikkalaiselle John Framptonille. Hän opettaa matematiikkaa Bostonin Northeastern eli koillisyliopistossa, mutta hänen varsinainen tutkimustyönsä kohdistuu luonnolliseen eli ihmiskieleen, siihen, mitä tutkitaan yleisessä kielitieteessä, lingvistiikassa. Frampton kertoo tutustuneensa aikamme tunnetuimpaan kielitieteilijään Noam Chomskyyn Vietnamin sodan vastaisessa liikkeessä 1960-luvulla ja kiinnostuneensa silloin tämän tieteellisestä työstä, luonnollisen kielen täsmällisestä analyysista, meille jokaiselle kuuluvan, luonnon antaman kielikyvyn tieteellisestä tutkimisesta. Parin viikon kuluttua 75 vuotta täyttävä Chomsky pani 1950- ja 1960-luvulla alulle niin sanotun generatiivisen kieliopin tutkimusohjelman Yhdysvaltojen johtavassa teknillisessä korkeakoulussa MIT:ssa. Kun Vietnamin sota nousi uutisotsikoihin, hänestä myös tuli yksi Yhdysvaltojen tunnetuimmista yhteiskuntakriitikoista. Haastateltavani John Frampton oli silloin matemaatikko. Kesti vielä vuosia ennen kuin hän alkoi vakavasti tutkia luonnollisen kielen rakennetta, niitä syitä, jotka muun muassa tekevät mahdolliseksi sen, että minä voin tässä ilmaista ajatuksiani teille, hyvät kuuntelijat, erilaisilla yhdistelmillä uloshengitysilman tuottamia äänteitä, jotka poimitaan vajaan kolmenkymmenen elementin joukosta. Eikä siinä kaikki. Tehtävänä on myös selittää, miksi minulle ja luultavasti suurimmalle osalle, ellei ehkä kaikille  kuulijoistani, seuraavat äänteiden yhdistelmät ja monet yksittäiset äänteetkin kuulostavat perin juurin oudoilta:

[KH: …(navajoa) …] 

Kieli on navajoa, parhaiten säilynyttä Pohjois-Amerikan alkuperäiskieltä, jotka kaikki syrjäytettiin pieniksi vähemmistökieliksi mantereen asuttamiseen liittyneessä ja ihmiskunnan historian julmimpiin kuuluneessa tapahtumasarjassa, johon voi hyvin soveltaa liiankin usein käytettyä sanaa ”kansanmurha.” Navajoa puhui siinä kaksi vuotta sitten kuollut amerikkalainen kielitieteilijä Ken Hale, ainutlaatuisen humaani henkilö, joka kielen tutkimisen rinnalla yritti parhaansa mukaan säilyttää kuolevia kieliä Pohjois- ja Keski-Amerikassa sekä Australiassa ja antoi tukensa vastaaville pyrkimyksille kaikkialla maailmassa.

Palataan kieleen, kielitieteeseen ja ihmismieleen hetken kuluttua. Matemaatikko-kielitieteilijä John Framptonin ohella tässä ohjelmassa haastatellaan Moshe Machoveria, joka on alun perin matemaattisen logiikan tutkija, ja joka opiskeli sitä yli neljä vuosikymmentä sitten alan johtavassa eurooppalaisessa maassa, Puolassa. Kun ohjelmamme aiheena on tieteellinen maailmankuva, kannattaa sivumennen mainita, että elinikäisenä sosialistina Machover päätyi jo tuolloin, vuoden 1960 Puolassa, käsitykseen, että yhteiskuntajärjestelmällä, joka siellä vallitsi, ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa — muuten Puolassa kyllä elettiin noina vuosina henkisesti ja kulttuurisesti rikasta ja mielenkiintoista aikaa.

Moshe Machover on viime vuosina siirtynyt logiikasta tutkimaan alaa, josta käytetään englanninkielessä nimitystä social choice, kollektiivisen päätöksenteon teoria. Siinä on tutkimuskohteena ennen kaikkea äänestäminen. Äänivalta nimittäin on suure — sitä voidaan mitata, vaikka mittaaminen ei ole yksinkertaista eikä itsestään selvää. Machover kertoo, että tällä tutkimuksella ei ole mitään suoranaista yhteyttä logiikkaan muuta kuin se, että molemmat ovat nykyisin osa matematiikkaa. Tieteen historiasta löytyy kuitenkin tunnettuja henkilöitä, jotka ovat harrastaneet sekä logiikkaa että kollektiivisen päätöksenteon tutkimista:

[MM: I can mention one very well-known figure … about electoral procedures..]

Ei ole ehkä yleisesti tunnettua, että 1800-luvulla elänyt Lewis Carroll, joka kirjoitti kuuluisat Liisa ihmemaassa — ja Liisa peilimaassa — kirjat, tutki myös kollektiivista päätöksentekoa. Hänen oikea nimensä oli C.L. Dodgson, ja hän oli loogikko, jonka töiden joukossa on myös joitakin tärkeitä päätöksentekoa koskevia tutkimuksia. Esimerkki omalta ajaltamme on filosofi Michael Dummett, joka on myös tärkeä loogikko, ja joka sen lisäksi on kirjoittanut kaksi puolittain yleistajuista kirjaa vaalijärjestelmistä. 

Myös Suomessa on kollektiiviseen päätöksentekoon erikoistuneita tutkijoita. Hannu Nurmi ja Mika Widgren ovat usein esiintyvät suomalaisnimet tämän alan julkaisuissa. Moshe Machover ja hänen kollegansa Dan Felsenthal israelilaisesta Haifan yliopistosta ovat julkaisseet useita tutkimuksia ja yhden kokonaisen kirjan päätöksenteosta, ja  uusin heidän töistään on juuri valmistunut matemaattinen erittely äänivallan todellisesta jakautumisesta yhtyneen Euroopan perustuslakia koskevassa esityksessä. Pyysin Moshe Machoveria kertomaan, mistä tällaisessa tutkimuksessa oikeastaan on kysymys:

[MM: Social choice in general is the scientific study of decision-making … of fairness and so on.] 

"Tässä tutkitaan päätöksentekoa tieteellisesti, varsinkin sellaista päätöksentekoa, joka tapahtuu äänestämällä. Kuten tiedetään, parlamentti voidaan valita monella tavalla. On erilaisia vaalijärjestelmiä, joista toiset perustuvat suhteelliseen edustukseen, toiset taas johonkin muuhun periaatteeseen. Päätöksenteon tutkimuksessa eritellään eri vaalijärjestelmien ominaisuuksia, sitä mikä on vialla tässä tai tuossa järjestelmässä. Vaaleihin ei ole olemassa mitään täydellistä järjestelmää. Jokaisella niistä on puutteensa, mutta kaikki eivät ole yhtä huonoja. Se, mitä me olemme tutkineet jo muutaman vuoden ajan, on äänivallan mittaaminen muun muassa EU:n ministerineuvostossa. Jokainen sääntö jakaa vallan eri tavalla jäsenmaiden kesken. Kysymys on vallan mittaamisesta  ja siitä, kuinka tällaisessa järjestelmässä voidaan päästä jonkinlaiseen tasapuolisuuteen."

Jäsenmaiden hallitusten muodostama ministerineuvosto on EU:n tärkein päättävä elin. Siitä myös johtuu Unionin demokratiavaje, Machover sanoo. Vajeeseen ei suinkaan ole syypää EU:n vastustajien niin paljon parjaama komissio, jonka tehtävänä on vain asioiden valmistelu ja suunnittelu, ja jonka direktiiveistä niin paljon levitetään kaupunkilegendoja. Tässä kohden haastateltavani korostaa puhuvansa kansalaisena, ei tiedemiehenä, ja hän huomauttaa, että demokratiavajetta olisi yksinkertaisinta täyttää antamalla lisää valtaa Euroopan parlamentille. Parlamentti ja hallitsija ovat ennenkin taistelleet vallasta, ja Euroopan historiasta tiedämme, kumpi niistä on edustanut demokratiaa ja edistystä, kumpi taantumusta, olivatpa parlamenttien omat puutteet millaisia tahansa. Tämä on osa suuren porvarillisen vallankumouksen ja modernin maailman syntymisen historiaa.

Ministerineuvosto ei tietenkään ole täysin epädemokraattinen. Jäsenmaiden hallitukset nojaavat vaaleilla valittuihin parlamentteihin, ja näin neuvosto muodostaa kaksitasoisen päätöksentekojärjestelmän ylemmän tason. Vastaavanlaisella kahden tason järjestelmällä valitaan presidentti Yhdysvalloissa: kansa äänestää kunkin osavaltion valitsijamiehet, ja nämä puolestaan valitsevat presidentin ehdottomalla enemmistöperiaatteella niin, että voittaneen ehdokkaan valitsijat saavat kussakin valtiossa kaikki asukaslukuun suhteutetut äänet. Järjestelmän epäkohdat tulivat yleisesti tunnetuiksi kolme vuota sitten, kun nuorempi George Bush valittiin presidentiksi.

[MM:  Even if we ignore the unclarity  …  In any 2-tier decision-making … majority of the citizens.]

"Vaikka unohtaisimmekin ne epäselvyydet, joita äänestykseen ja ääntenlaskentaan Floridan osavaltiossa kolme vuotta sitten liittyi, niin on kiistatonta, että presidentiksi valittiin ehdokas, joka ei ollut saanut enemmistöä amerikkalaisten äänestäjien äänistä. Näin voi tapahtua jokaisessa epäsuorassa päätöksentekojärjestelmässä, ja sellainen järjestelmä on myös EU:n ministerineuvosto. Sielläkin voidaan hyväksyä päätös, jota Unionin kansalaisten enemmistö vastustaa."

"Neuvoston toimintaa säätelee joukko muodollisia ja täsmällisiä sääntöjä, ja ne antavat kullekin jäsenmaalle sen kokoon jotenkin suhteutetun äänimäärän ja määräävät, millaista enemmistöä päätöksen hyväksyminen vaatii. Sääntöjen pitäisi johtaa tasapuolisuuteen niin, että demokraattinen henkilö ja ääni -periaate toteutuisi mahdollisimman hyvin kaikkien jäsenmaiden osalta. Mutta päätöksenteon on myös oltava kohtuullisessa määrin joustavaa. Yksimielisyyden vaatimus on ääritapaus. Silloin jäsenmailla kyllä on paljon valtaa, mutta vähänkin riidanalaisista asioista päättäminen tule mahdottomaksi. Ja toiselta puolen taas, jos EU olisi pelkästään valtioiden liitto, jokaisella maalla olisi yksi ääni kuten YK:ssa, ja asia olisi sillä selvä. Euroopan Unionin tavoite on kuitenkin paljon kunnianhimoisempi: maanosamme poliittinen yhdentyminen, kansojen Eurooppa. Tähänastisessa yhdentymisessä on tasapainoiltu 'valtioiden Euroopan' ja 'kansojen Euroopan' välillä, ja  tasapainoilu on keskittynyt siihen järjestelmään, jolla päätöksiä tehdään ministerineuvostossa." 

Moshe Machoverin ja hänen työtoverinsa Dan Felsenthalin uusin, juuri julkaistu tutkimus on matemaattinen erittely Euroopan perustuslakia koskevasta esityksestä ja siihen sisältyvästä päätöksentekomenettelystä ministerineuvostossa. Analyysi osoittaa aikaisempien tutkimusten tavoin, että todellinen äänivallan jako ei paljastu suoraan sovituista säännöistä, vaan sen selville saaminen vaatii laskentaa. Kolme vuotta sitten samat tutkijat erittelivät matemaattisesti Nizzan huippukokouksen loppuasiakirjaa, jossa EU:n päätöksentekojärjestelmää ensimmäisen kerran merkittävästi esitettiin uudistettavaksi, kun uudet maat liittyvät Unioniin. Tuoreessa tutkimuksessa perustuslakiesitystä verrataan Nizzan päätöksiin, ja laskenta osoittaa, että siinä kaikkein suurimmat ja kaikkein pienimmät jäsenmaat saisivat kohtuuttomasti äänivaltaa. Laskenta on tehty erikseen 25:n ja 27:n jäsenen Unionille niin, että jälkimmäisessä on mukaan otettu myös Romania ja Bulgaria niiden kymmenen maan lisäksi, joiden on tarkoitus liittyä EU:hun ensi toukokuussa. Moshe Machover kommentoi tutkimustulosta näin:

[MM: Our conclusion is that it is what is known in English as a curate’s egg  … from the first point of view, from the point of view of fairness  …]

"Konventin esityksestä voisi käyttää brittiläistä ilmaisua curate’s egg, apupapin munakas, vähän sitä sun tätä, ei hyvä eikä huono. Siihen sisältyy hyviä puolia, mutta myös paljon varsin huonoa. Tasapuolisuuden kannalta katsoen perustuslakiluonnos on kehno, kehno itsessään ja kehno, jos sitä vertaa Nizzan huippukokouksen päätöksiin kolme vuotta sitten. Jos tasapuolisuus otetaan tieteelliseksi kriteeriksi, niin suhteettoman paljon äänivaltaa saa neljä suurinta ja kuusi pienintä jäsenmaata. Tutkimuksemme osoittaa, että maat Espanjasta Liettuaan, Suomi niiden joukossa, saisivat, suhteettoman vähän valtaa ministerineuvostossa. Suomen äänivalta olisi 14 prosenttia pienempi kuin mikä sille tasapuolisuuden mukaan kuuluu. Nizzan sopimuskin oli Suomelle jonkin verran epäoikeudenmukainen, mutta Konventin esitys on paljon huonompi. Täytyy myös muistaa, että Kreikan ja Portugalin kokoluokkaa olevat maat menettäisivät todellista äänivaltaansa vieläkin enemmän."

Sen sijaan kun mittapuuna pidetään tehokkuutta, Konventin esitys on varsin hyvä. Tutkimuksen tekijät sanovat esitystä jopa liian hyväksi, sillä toteutettuna se merkitsisi sitä, että yksittäisen maan valta estää sille kielteisen päätöksen tekeminen heikkenisi. Unionin kannalta se ei olisi hyvä asia, sillä seurauksena voisi olla EU:ta vastustavan mielipiteen vahvistuminen jäsenmaissa, varsinkin keskisuurissa maissa, ja käsite ”keskisuuri” kattaa tässä tapauksessa todella suuren joukon, maat yli 39 miljoonan asukkaan Espanjasta vajaan neljän miljoonan Liettuaan.

[MM: So there is a danger that most … It’s dangerous for the Union.]

Opetus, jonka Moshe Machoverin ja hänen kollegansa Dan Felsenthalin työstä saa, on se, että maailma harvoin on sellainen, miltä se ensi näkemältä vaikuttaa. Asiat eivät ole itsestään selviä edes niin tarkkaan rajatulla alueella kuin äänestämällä tapahtuvassa päätöksenteossa. Kun sovin puhelinhaastattelusta matemaatikko-kielitieteilijä John Framptonin kanssa, hän sanoi viestissään, että on olemassa jokin erityinen vaikeus asennoitua ihmismieleen/ihmisaivoihin samalla tavalla millä asennoidutaan muihin luonnollisiin olioihin. Hän arveli sen saattavan johtua siinä, että osa mielestä — ja luultavasti hyvin pieni osa — on sellaista, että sitä voi itse tarkkailla. Tämä saa meidät  helposti otaksumaan, että mieli kokonaisuudessaan olisi avoin introspektiolle, että mieltä voi katsella kuin tapahtumia näyttämöllä. Mutta se ei yksinkertaisesti ole totta. Jotta mieltä voisi ymmärtää, on pakottauduttava lähestymään sitä niin kuin lähestytään vaikkapa kysymystä siitä, mitä atomin ytimessä tapahtuu. Tutkijat ovat esittäneet hyvin outoja ajatuksia siitä, mitä siellä tapahtuu. Ajatukset ovat outoja, mutta niitä pidetään oikeina, koska ne näyttävät tarjoavan selityksen. Monille näyttää olevan hyvin vaikeaa asennoitua mielen rakenteiden tutkimiseen samalla tavalla.

Frampton uskoo, että ihmiselle ominaisen kielikyvyn tutkiminen tarjoaa yhden mahdollisen väylän, jota pitkin hänen kaipaamansa tieteellinen, objektiivinen lähestyminen ihmismielen rakenteisiin on mahdollista. Kieli on luonnon ihmismieleen rakentama, luonnon ihmiselle antama biologinen kyky.

[JF: Yes, it has to be. It has to be a property of the mind … in language.]

Kieli ei voi olla mitään muuta kuin ihmismieleen kuuluva ominaisuus. Ainoa kysymys on se, kuinka erikoistunut ominaisuus se on, kuinka paljon kielessä on vain jotakin yleistä kykyä, kuinka paljon sellaista, mikä toimii vain ja ainoastaan kieltä varten. Jokainen myöntää sen, että ihmiset ovat taitavia tunnistamaan kasvoja. Sen myöntävät myös ne, jotka kiistävät, että mielessä olisi mitään erikoistunutta, tai jotka suhtautuvat vihamielisesti luonnollisiin selityksiin. Luultavasti näistä asioita tiedetään jo jonkin verran. Nyt järkevä kysymys on se, missä määrin kasvojen tunnistamisessa on mukana pelkästään siihen erikoistuneita mielen/aivojen osia, piirejä, tunnistimia tai jotakin muuta, missä määrin se perustuu ihmisen yleiseen näkökykyyn ja visuaaliseen havaintosysteemiin. Sama kysymys voidaan esittää kielestä, missä määrin kielikyky on ihmismielen/ihmisaivojen erikoistunut osa, missä määrin kysymys on joistakin ihmisen yleisistä henkisistä kyvyistä.

[JF: It’s the same with language … we also use in language.]

Luonnollinen kieli osoittaa myös mielenkiintoisella tavalla suuntaa siihen, mistä löytyy vastaus julkista väittelyä ainakin sata vuotta nostattaneeseen kysymykseen, onko ihminen perimänsä vai ympäristönsä tuote. Naapurimme Merfi on koko pitkän koiranelämänsä ajan ollut paljon enemmän tekemisissä homo sapiensin kuin lajitovereidensa kanssa; sen roikkuviin  korviin on kantautunut suomenkielen lauseita enemmän kuin koirien haukuntaa, eikä se kuitenkaan osaa suomea sen enempää kuin mitään muutakaan ihmiskieltä, vaikka se muuten on epäilemättä hyvin viisas koira. Toisaalta vajaan puolen vuoden ikäinen lapsenlapseni Roope oppii lähivuosina suomenkielen, ja luultavasti jo nyt on rakentanut mieleensä Helsingissä puhuttavan suomen äännejärjestelmän. Ja jos Roope jostakin syystä siirretäisiin Kuala Lumpuriin, hän oppisi lähivuosien aikana malaijin yhtä helposti ja vailla ponnistuksia kuin hän nyt oppii suomen. Silloin hän muun muassa tunnistaisi ne reduplikaatioksi kutsutut kielen muodot, joita haastattelemani John Frampton parhaillaan tutkii, ja joista hän lähiaikoina julkaisee kirjan. Kieli on tietenkin perimän tuote — ilman geneettistä kielikykyä yksikään ihminen ei oppisi puhumaan tai kuuromykät viittomaan. Mutta sen, minkä tai mitkä yksittäiset kielimuodot kukin yksilö mieleensä ponnistuksitta rakentaa, sen määrää ympäristö. 

[JF: One of the very interesting facts about …. and those kinds of question.]

"Yksi hyvin kiinnostava mieltä koskeva tosiasia on se, että siihen kuuluu rikas sisäinen rakenne, johon oppiminen ympäristöstä tunkeutuu. Naapurini lapset eivät puhu suomea, vaan sitä mitä tässä ympärillä puhutaan, täkäläistä englannin muotoa. Kadun toisella puolella asuvat lapset puhuvat venäjää, koska heidän vanhempansa puhuvat venäjää. Kielessä on paljon opittua, mutta siihen kuuluu toisaalta keskeisenä osana formaalinen systeemi, joka määrää, mitä tälle ulkoa tulleelle informaatiolle tapahtuu, kuinka se järjestetään, kuinka se taltioidaan, ja millä tavalla kieleen kuuluvat abstraktit säännöt muuttavat sitä."

Pyysin John Framptonia kertomaan, mitä hän pitää teoreettisen kielitieteen suurimpana saavutuksena tähän mennessä.

[JF: That’s a hard question, that’s a very good question … something that humans always enjoy.]

"Kysymys on vaikea, mutta se on erittäin hyvä kysymys. Mitä tähän mennessä on saatu aikaan? Luulisin, että tärkein saavutus on siinä, että huolimatta suurista pinnallisista eroista maailman kielten välillä — ja nämä erot ovat todella suuria, eiväthän eri kieliä puhuvat ihmiset ymmärrä toistensa puhetta — huolimatta näistä syvistä eroista, kaikkien ihmiskielten välillä vallitsee samalla syvä rakenteellinen samankaltaisuus. On hyvin mielenkiintoista, että tällaiset yleiset periaatteet ovat vahvistuneet, kun yksittäisiä kieliä on tutkittu erittäin intensiivisesti. Ne ovat paljastaneet formaalin systeemin, ja tämän systeemin avulla on sitten voitu tutkia yhä uusia kieliä ja katsoa, mitä se sanoo niistä, ja samat periaatteet näyttävät soveltuvan myös niihin. Ihmeellinen linkki yhdistää erityisen kaiken kattavaan yleismaailmalliseen."

[JF: The study of language … very directly.]

"Kielen tutkiminen paljastaa kaikkiin ihmiskieliin sisältyvän ihmeellisen universaalisen ytimen, joka on yhteistä miljardeille ihmisille kaikkialla maailmassa. Heidän sanavarastonsa täyttyy sanoista, jotka kuulostavat hyvin erilaisilta, mutta joissa kaikissa on jotakin yhteistä. Tähän oivaltamiseen liittyvää tunnetta on vaikea sanoin kuvata. Se on vähän samanlaista kuin lukisi suurta romaania Sotaa ja rauhaa vaikkapa — se kertoo yksittäisistä tapahtumista, mutta samalla se on täysin yleismaailmallinen. Se on myös yhteistä taiteelle ja tieteelle, yleisen näkeminen yksityisessä. Ja se näkyy suoraan ihmiskielessä, kun sitä tutkii."

John Framptonin edustama tieteellinen maailmankuva on mielenkiintoinen ja samalla myös vapauttava. Joitakin vuosia sitten haastattelin täällä Helsingissä sittemmin kuollutta paleontologia ja suosittua tiedekirjailijaa Stephen Jay Gouldia. Hän toisti silloin vanhan ajatuksensa,  että suurin moraalinen opetus, jonka muu luonto ihmiselle antaa, on se, ettei ole mitään opetusta. Ihmisen on itsensä ratkaistava suuret moraaliset ongelmansa yrittämättä hakea ohjeita itsensä ulkopuolelta, ei luonnosta eikä kuvittelemistaan muista todellisuuksista. Gould oli luultavasti oikeassa, John Frampton  sanoo ja muistuttaa, että ihmisen on myös oltava nöyrä: voi olla, että luonto tulee vain pieneltä osaltaan ihmiselle, ihmisaivoille, ymmärrettäväksi. Missä raja kulkee, sitä emme voi etukäteen sanoa. Onko tieteellisestä maailmankuvasta itsestään mitään moraalisia seurauksia, vastaajana matemaatikko ja kielitieteilijä John Frampton:

[JF: I don’t think there are any … It’s obvious.]

"En usko, että tieteestä on mitään moraalisia seurauksia sanan 'seuraus' vahvassa merkityksessä, siinä mielessä, että voisimme löytää tieteestä vastauksia moraalia ja etiikkaa koskeviin kysymyksiin. Tiedämme loppujen lopuksi niin vähän mielestä ja aivoista. Kyllähän sitä esitetään jos jonkinlaisia suuria teorioita, mutta ei niillä ole mitään merkitystä, kun monet tavattoman yksinkertaisiltakin vaikuttavat kysymykset ovat vielä vastausta vaille. Otetaanpa vaikka yksi sana 'dog', 'koira', kuinka se on joutunut aivoihin, kuinka se on sinne varastoitu, mitä tapahtuu, kun käytämme sitä. Jos emme tiedä täsmällistä vastausta edes näin yksinkertaiseen kysymykseen, kuinka voimme tehdä tieteestä päätelmiä siihen, kuinka meidän pitäisi toimia. Mutta toisessa väljemmässä mielessä tieteellinen, järkiperäinen asennoituminen voi antaa moraalisen ohjenuoran, ja Noam Chomskyn toiminta sekä tiedemiehenä että yhteiskuntakriitikkona antaa siitä hyvän esimerkin. Hän on tarkastellut politiikkaa ja vallankäyttöä maailmassa samalla avoimuudella, jolla hän tutkii kieltä, katsonut vain tosiasioita ja tehnyt niistä johtopäätöksiä. Ja yksi niistä on, että ne jotka ovat rikkaita ja vahvoja, pyrkivät hoitamaan asioita niin, että he tulevat vieläkin rikkaammiksi ja vahvemmiksi. Tämä ei ole mikään radikaali teesi, vaan ilmeinen tosiasia."

JF: And the simple explanation … obvious.]

Tässä ohjelmassa haastateltiin israelilais-brittiläistä matemaatikkoa Moshe Machoveria ja amerikkalaista matemaatikko-kielitieteilijää John Framptonia. Musiikki oli Oliver Nelsonin yli 40 vuoden takaiselta levyltä, jolla on ohjelmaan hyvin sopiva nimi: blues ja abstrakti totuus. Solisteina olivat Eric Dolphy, alttosaksofoni, Freddie Hubbard, trumpetti, ja Bill Evans, piano.

Ks. myös:

[home] [archive] [focus]