Sanoista ja niiden sisällöstä

Hannu Reime

Seminaarimme aihe ”Kriittisen ja riippumattoman (vasemmisto)journalismin tulevaisuus” on niin laaja, että siitä voisi keskustella vaikka koko viikonlopun. Se on myös haastava aihe siksi, että kysymys ei ole vain journalismista, vaan kriittisestä ja riippumattomasta vasemmistosta itsestään (sanan laajassa mielessä). Niinpä keskityn aiheemme mukaisesti journalismiin ja siinäkin vain yhteen asiaan: sanojen taakse menemiseen.

Politiikkaa ja julkisia asioita seuratessaan harvoin törmää johonkin todella uuteen oivallukseen, jonka arvo säilyy, vaikka olosuhteet muuttuvatkin. Tällainen oivallus sisältyi artikkeliin, joka julkaistiin yli neljännesvuosisata sitten marxilaisen taloustieteilijän Paul Sweezyn perustamassa lehdessä Monthly Review. MR ilmestyy New Yorkissa ja määrittelee itsensä ”riippumattomaksi sosialistiseksi aikakauslehdeksi.”

Lehden kesäkuun numerossa vuonna 1981 julkaistiin Michael Szkolnyn kirjoittama artikkeli ”Revolution in Poland” silloin ajankohtaisesta tilanteesta Puolassa, jossa edellisenä vuonna oli järjestäytynyt valtiosta ja hallitsevasta puolueesta riippumaton ammattiyhdistysliike Solidaarisuus, ensimmäinen laatuaan silloisessa itäblokissa. Kirjoittaja, Michael Szkolny, esiteltiin nimimerkillä kirjoittavaksi puolalaiseksi kirjailijaksi, joka asuu Pariisissa.

Artikkelissaan Szkolny pohti sitä, miksi yhteiskunnalliselta sisällöltään hyvin radikaali Solidaarisuus-liike oli aatteelliselta enemmistöltään puolalaisnationalistista ja katolista, oikeistolaista ja taaksepäin katsovaa. Samalla se kuitenkin asetti tavoitteekseen joitakin sosialistisen työväenliikkeen vanhoja vaatimuksia, sellaisia kuin demokratia tehtaan porttien sisäpuolella, työpaikoilla, lyhyesti sanoen vaatimuksia, jotka menevät kaikkia tähänastisia demokratioita pitemmälle.

Kirjoittaja selitti tämän asiaintilan nerokkaalla oivalluksella: kysymyksessä oli käsitteiden kavallus. Hallitseva poliittinen byrokratia oli kavaltanut itselleen työväenliikkeen vanhat tunnukset, riistänyt ne oppositiolta. ”Sosialismi” merkitsi samaa kuin vallitseva järjestelmä, ja jokainen järjestelmän arvostelija oli siis ”sosialismin vastustaja.” Ei ihme, että Puolassa ja muissa entisissä itäblokin maissa saattoi törmätä ihmisiin, jotka kantoivat takinpielessään rintanappia, jossa luki”Sosialismin vastainen aines”; näin tietysti vain järjestelmän viimeisinä vuosina, kun sellaista uskalsi tehdä joutumatta vaikeuksiin poliittisen poliisin kanssa.

Jos järjestelmää vastusti vasemmalta, toisin sanoen hyväksyi tuotantovälineitten julkisen omistuksen, mutta vastusti poliittista diktatuuria, silloin oli ”anarkisti.” Varhaisempina vuosina tällaisesta henkilöstä käytettiin nimeä ”trotskilainen.”

Tärkeä kavallettu käsite oli myös ”internationalismi.” Se tarkoitti samaa kuin mukautuminen Neuvostoliiton ulkopolitiikan kulloiseenkin käänteeseen.”Internationalismiin” saattoi siis kuulua vaikkapa Argentiinan verisen sotilasjuntan tukeminen 1970-luvulla, Neuvostoliitto nimittäin varjeli suhteitaan Buenos Airesin teurastajiin päinvastoin kuin näitten hengenheimolaiseen, Chilen Pinochetiin.

Käsitteiden kavallus vaikuttaa vieläkin, vaikka itäblokkia ei ole ollut olemassa yli puoleentoista vuosikymmeneen. Niinpä edelleenkin puhutaan”sosialismin romahtamisesta ” 1980-1990-lukujen vaihteessa. Sehän sopii myös kapitalistiseen ideologiaan, sillä mikäpä muu on parempi argumentti sosialismia vastaan kuin sosialistisen yhteiskunnan samaistaminen valtiollisen tyranniaan ja pakkovaltaan.

Jos sosialismilla työväenliikkeen sadan vuoden takaisen perinteen mukaisesti tarkoitetaan demokratian laajentamista politiikasta talouteen, ei sosialismia, tässä sanan alkuperäisessä (ja mielestäni oikeassa) mielessä vielä ole ollut missään. Neuvostoliitossa ja sen esikuvan mukaan järjestetyissä yhteiskunnissa ei ollut demokratiaa sen enempää politiikassa kuin taloudessakaan.

On mielenkiintoista, että vaikka ”sosialismin” romahtamisesta puhutaan yleisesti, en ole kuullut kenenkään sanovan, että demokratia romahti Saksan Demokraattisessa Tasavallassa marraskuussa 1989. Poliittisia järjestelmiä ei voi arvioida sen mukaan, mitä niitten omat propagandistit sanovat. Kenties sosialismia ei voida koskaan toteuttaa, mutta Neuvostoliiton ja itäblokin samoin kuin Kiinan, Vietnamin, Pohjois-Korean ja Kuuban kokemukset eivät ole päteviä argumentteja siinä väittelyssä.

Myös ”demokratia” on kavallettu käsite

Muutama vuosi sitten sain selville ”sosialismin” kavaltamisesta kirjoittaneen Michael Szkolnyn henkilöllisyyden ja haastattelin häntä aihetta käsitelleeseen radio-ohjelmaan. Kirjoittaja on itse asiassa brittiläinen matemaatikko George Wilmers, joka oli 1960-luvulla opiskellut matemaattista logiikkaa alan johtavassa eurooppalaisessa maassa Puolassa.

Wilmersin mielestä nykyisessä länsimaisessa imperiumissa vallitseva ilmapiiri on hieman samanlainen kuin neuvostoblokissa 1960-luvun alussa, kolme vuosikymmentä ennen sen romahtamista. ”Demokratiasta” ja”liberaaleista arvoista” puhutaan hieman samalla tavalla kuin itäblokissa puhuttiin ”sosialismista.”

Poliittinen demokratia ei tietenkään ole joko - tai, vaan siinä on aste-eroja maitten ja järjestelmien välillä. Mutta usein on niin, että jos demokraattisten vaalien tulos on väärä, sen pahempi demokratialle. Näin kävi palestiinalaisalueilla vuosi sitten, kun islamistinen Hamas voitti vaalit ja Israelin ja Yhdysvaltojen tukema Fatah hävisi ne. Palestiinalaiset julistettiin boikottiin, koska olivat äänestäneet väärin.

Kavallettuihin käsitteisiin kuuluu myös sana ”terrorismi” ja ”sota terrorismia vastaan”. Terrorismi on tietenkin todellista, mutta joskus vaikuttaa siltä, että ainoa ero terrorismin ja terrorisminvastaisen operaation välillä on se, että toinen on ”heidän” tekemänsä, toinen”meidän.”

Kuvaavaa on myös tapa, miten nykyisin käytetään sanaa ”maltillinen” varsinkin Lähi-idässä. Saudi-Arabia on kaikkein fundamentalistisin islamilainen valtio maailmassa, mutta se luetaan alueen maltillisiin poliittisiin vaikuttajiin samoin kuin diktatorinen poliisivaltio Egypti. Syyria ja Iran sen sijaan ovat häirikkövaltioita, eivät siksi, mitä ne todellisuudessa ovat, vaan siksi, että ne eivät ole ”meidän,” toisin sanoen Yhdysvaltojen, kontrollissa.

1600-luvulla elänyt filosofi John Locke suositteli seuraavaa: älä anna kielen johtaa itseäsi harhaan, tutki asioita, älä sanoja. Locke tarkoitti luonnonfilosofiaa ja moraalifilosofiaa, alueita, joita nykyisin kutsutaan tieteeksi. Ohje sopii myös kriittisen journalismin perustaksi. Sanojen käyttö ja väärinkäyttö on jokapäiväistä paitsi ihmisten yksityisessä kanssakäymisessä myös julkisessa elämässä. Sanojen taakse meneminen ei vielä tee journalismista kriittistä. Se on kuitenkin välttämätön ehto sille, että voisi edes yrittää ymmärtää maailmaa.