18.4.2020 **** Etusivulle

Journalistisia muistoja vuosikymmenten varrelta, Osa 8

Tapani Lausti

Olemme Christinen kanssa edelleen kotiarestissa Välimeren rannalla Andalusiassa. Jo pariin otteeseen Internet-yhteys on katkennut puoleksi tunniksi. Ajatus täydellisestä eristyksestä muusta maailmasta tuntui hälyttävältä. Mutta siis katkon jälkeen takaisin tietokoneiden ääreen lukemaan uusimpia analyysejä maailmanmenosta. Kiertoteitä saimme kuulla, että läheiselle päätielle on ilmestynyt poliisien lisäksi sotilaita. Lieneekö syy tähän, että liikenne on alueella vilkastunut sen jälkeen, kun rajoituksia lievennettiin niin, että joillakin aloilla työntekijät kutsuttiin takaisin töihin.

Jotenkin on vaikutelmaksemme jäänyt, että liki täydellinen ulkonaliikkumiskielto on outo, kun ihmiset voivat kuitenkin käydä supermarketeissa, olkoonkin, että välimatkaa muihin asiakkaisiin on noudatettava. Ja hyvä niin. Amerikkalainen toisinajatttelija David Stockman, joka aiemmin kuului Washingtonin sisäpiireihin, ihmettelee hänkin tiukan ulkonaliikkumiskiellon mielekkyyttä. Hän kiinnittää huomiota siihen, että esimerkiksi New Yorkissa Covid-19 iskee ennen kaikkea vanhuksiin, heikkokuntoisiin ja terveydellisistä ongelmista kärsiviin ihmisiin, ei suureen yleisöön. Stockman kirjoittaa: "Näin ollen julkiset terveydenhoitotoimet olisi keskitettävä siihen varsin pieneen väestönosaan, joka kärsii eniten sairauksista ja kuolemanvaarasta. Heidän tilaansa olisi pidettävä silmällä, heitä olisi suojeltava vaaralta, heitä olisi hoidettava ja heitä olisi tuettava. Sen sijaan suurimman osan kansalaisista sallittaisiin palata normaaliin sosiaaliseen ja taloudelliseen elämään."

Stockman perustelee näkemystään tilastoilla, jotka osoittavat koronavaaran kahdistuvan, jos ei aivan yksinomaan, niin ennen kaikkea iäkkäisiin ihmisiin. Kuulumme Christinen kanssa vaaranalaiseen ikäryhmään. Silti sallittaneen hiven epäilyä tämänhetkisten toimenpiteiden mielekkyydestä, mitenkään vähättelemättä epidemian vaarallisuutta.

Eikä kotiarestikaan ole ongelmaton suojautumiskeino. Vankilassa istunut CIA:n entinen työntekijä ja salaisuuksien paljastaja John Kiriakou toteaa, että kotiaresti on ahdistavampaa kuin vankilassa olo: "Vankilassa saatoin tavata ystäviä, pelata koripalloa, biljardia ja voimistella kuntosalissa." Kiriakou pitää kotiarestia julmana, jos siihen ei ole mitään todellista syytä. Se on psyykkisesti vaarallista. Tähän on kiinnitetty vakavaa huomiota jo monissa maissa. Hyvähän meidän on olla täällä Välimeren rantatalossa. Mutta maailmalla on miljoonia kotiarestissa olevia ihmisiä, joiden olot voivat olla äärimmäisen ahdistavia.

Terveydenhoidon osittainen romahduttaminen

Koronavirusepidemia on tarjonnut jälleen uuden näkökulman valtamedian tapaan raportoida tätä maailmanmenoa. Ero valtamedian ja kriittisen journalismin välillä on taas nähtävissä tavassa, millä epidemian yhteyttä viimeaikaisiin talousdogmeihin selostetaam. Hyvinvointivaltioiden heikentäminen ja terveydenhoitojärjestelmien alasajo eivät viime vuosina juuri kiinnostaneet valtamediaa. Päin vastoin, uusliberaalit talousdogmit on paljolti nielty sellaisenaan. Yksityisyritteliäisyys on nostettu arvoon arvaamattomaan. Julkinen valta ja sosiaaliset tukitoimet on usein leimattu "kehityksen" hidastajiksi.

Erinomainen australialaissyntyinen journalisti John Pilger on juuri tehnyt huomiota herättäneen filmin Britannian terveydenhoitojärjestelmän alasajosta. Pilger kuuluu siihen kutistuvaan journalistikaartiin, jonka työ pureutuu maailmanmenon todellisuuteen. Pilger selostaa. miten Britanniassa oltiin hyvin perillä terveydenhoitojärjestelmän kyvyttömyydestä reagoida mahdolliseen, nopeasti leviävään virusepidemiaan.

Hiljattaisessa haastattelussa Pilger selosti, miten vuoteen 2016 mennessä terveysministeriö oli täyttynyt thatcheriläisistä ideologeista: yksityistäjistä ja yrityskonsulteista, jotka ihailivat amerikkalaista, liki olematonta terveydenhoitojärjestelmää. Vuonna 2019 huomattava osa Britannian terveydenhoitojärjestelmästä myytiin yksityisille yhtiöille. Tuohon vuoteen mennessä Britannian sairaaloissa oli enää 127 000 sairasvuodetta eli vähemmän kuin kertaakaan vuoden 1948 perustamisvuoden jälkeen. Kapasiteetti oli huonoin koko Euroopassa. Suurin osa mielenterveyshoidosta on jo yksityisissä käsissä, ennen kaikkea amerikkalaisten. Nyt, koronavirusepidemian levitessä, tulosta voi Pilgerin mielestä luonnehtia vain rikolliseksi.

Arvioidessani vuonna 2002 Journalisti-lehdessä Pilgerin kirjaa The New Rulers of the World totesin, että anglo-amerikkalainen mediamaailma on enimmäkseen vaiennut tästä Pilgerin kirjasta. Syyksi arvelin, että hänen analyysinsä maailman valtasuhteista eivät sovi kaupallisiin arvoihin sitoutuneen lehdistön maailmankuvaan. Liberaalina pidetty brittilehti The Guardian lakkasi joitakin vuosia sitten julkaisemasta Pilgerin artikkeleita.

Pilger ärsyttää monia kollegoja. Hänen johtopäätöksiään sanotaan musta-valkoisiksi. Pilgerin esiin vyöryttämää todistusaineistoa maailmanmenosta on kuitenkin vaikea osoittaa vääräksi. ”Sivistyneen maailman” johtajat hurskastelevat ihmisoikeuksilla, mutta eivät epäröi aiheuttaa tuhoa ja kärsimystä, missä tahansa maapallon rikkaan vähemmistön edut tätä edellyttävät.

Diana Johnstone muistelee

Samaan journalistiseen laatuluokkaan kuuluu myös amerikkalainen Diana Johnstone. Hän on työskennellyt suurimman osan elämästään Euroopassa, enimmäkseen Ranskassa. Johnstone on pysytellyt valtamedian ulkopuolella. Hän on seurannut sivusta, miten valtamediassa työskentelevät kollegat ovat usein päässeet arvostettuun asemaan, vaikka heidän työnsä laatu ei välttämättä ole ollut journalistisesti korkealaatuista.

Hiljattain julkaistuissa muistelmissaan Circle in the Darkness Johnstone korostaa tosiasiapohjaisen raportoinnin tärkeyttä. Hän ei ole pitänyt monien amerikkalaisten toimittajien tavasta lainata ”tiedustelulähteitä” tai muita ”luotettavia lähteitä”. Johnstone sanoo nojanneensa työssään mieluummin nimeltä mainittuihin lähteisiin ja tiedossa olevien tosiasioiden tarkasti harkittuihin analyyseihin. Näin hän uskoo kyenneensä täsmällisempään raportointiin kuin jos olisi nojautunut usein epäluotettaviin ”paljastuksiin”. Johnstone on toki nähnyt, mitä etuisuuksia valtamediassa työskentely tarjoaa. Palkat ovat korkeampia, muttta hintana on vapauden menetys.

Etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Euroopassa – jopa Suomessa – on helppo luisua suitsuttamaan “läntisiä arvoja.” Johnstone käy kirjassaan läpi Lännen johtajien tekopyhyyttä. Näitä median laajalti hyväksymiä arvoja Yhdysvallat on käyttänyt peittämään väkivaltaisia hyökkäyksiä ihmisoikeuksia ja vihollisiksi koettuja itsenäisiä valtioita vastaan. Kylmän sodan aikana seurattiin kriittisesti Neuvostoliiton toisinajattelijoiden kohtaloa kun taas esimerkiksi Latinalaisen Amerikan ja jopa Yhdysvaltojen toisinajattelijoiden olemassaoloa tuskin mediassa tiedostettiin.

Euroopassa oli kansalaisliikkeitä, jotka suhtautuivat kriittisesti Yhdysvaltain imperialistisiin pyrkimyksiin. Johnstonea ärsytti ranskalaisten muodikkaiden ”uusfilosofien” uupumaton ponnistelu ranskalaisen yleisen mielipiteen muuttamiseksi myönteisemmäksi amerikkalaista Kylmän sodan politiikkaa kohtaan. Tämän oudon kampanjan kärjessä oli filosofi Michel Foucault lähimpänä apulaisenaan André Glucksmann. Johnstonen kohtaamiset näiden kahden miehen kanssa olivat epämiellyttäviä.

Muistelmiensa lopussa Johnstone antaa lohduttoman kuvan median ja maailman nykyisestä tilasta: ”Olivatpa maailman johtajat nykyään keitä hyvänsä, he ovat kulissien takana ajamassa maailmaa kaaokseen ja sekasortoon. Aikamme outo tyrannia on jotakin uutta, vailla omaa nimeä. 'Informaatioyhteiskunnassa' sillä ei ole selvää oppia vaan jotenkin epämääräinen ja usein ristiriitainen käsitemaailma, jota kierrätetään informaatiokanavilla. Tämä on mediatyranniaa ja on merkittävää, että tärkein esimerkki hallituksen sortotoimista ei koske jotakin väkivaltaista kapinaa vaan sellaisten tosiasioiden rauhanomaista paljastamista, joita yleisön ei tulisi tietää. Yhdysvaltain johtajat kohtelevat Julian Assangea Vihollisena Numero Yksi. Hän ei kuitenkaan valmistanut pommeja hyökätäkseen Washingtoniin vaan yksinkertaisesti välitti yleisölle merkittävää informaatiota.” (Tuoreessa artikkelissa Johnstone varoittaa kuitenkin uskomasta, että koronaviruskriisi olisi vain median ja hallitusten petosta.)

Suomalaisen journalismin outo ilmapiiri

Suomessa Assangen julma ja lainvastainen kohtelu ei ole jostain syystä juuri kiinnittänyt median huomiota, vaikka kyse on aikamme huomattavimmasta poliittisesta oikeudenkäynnistä, joka pyrkii median ja sananvapauden vahingoittamiseen. En ole varma, johtuuko tämä välinpitämättömyys joidenkien toimittajien intohimosta ”analysoida” Venäjän politiikkaa, mikä näyttää väistämättä merkitsevän ”läntisten arvojen” sisäistämistä.

Kollega Mauno Saari on seurannut minua tarkemmin suomalaisen median nykytilaa. Tässä ote hänen blogistaan:

Stubbin hallituksen aikana Suomi lähettää valtioneuvoston päätöksellä sata viestinnän ja journalismin ammattilaista Harvardiin USA:n propagandakoulutukseen. Kurssitettavina on valtamediamme päätoimittajia, poliittisia toimittajia ja ainakin yksi uutisankkuri.

Tulokset näkyvät. Ylen, HS:n, Ilta-Sanomien ja Iltalehden johdolla mediapoolin jäsenet ylläpitävät päivittäistä vihajournalismia, jonka kohteena on Venäjä. Harvard-kurssin käyneet toimittajat haravoivat sopivia aiheita. "Hyvät suhteet eivät estä Venäjän hyökkäystä", kertoo Iltalehden lööppi.

Mediapoolin "sisältöryhmä" kokoontuu säännöllisesti ja linjaa itänaapuriimme kohdistettua hyökkäystä. Putinista maalataan kuvaa häikäilemättömänä ja petollisena despoottina, ulkoministeri Lavrovia sanotaan valehtelijaksi, Venäjän asevoimien epäillään suunnittelevan jotain katalaa.

Ilmaisunvapaus Suomessa on kaventunut, eikä ihme, kun koko mediaa linjaa yhteinen pooli. Sananvalinnat alkavat muistuttaa 1920-luvun Vihan veljien retoriikkaa. Tähän liittyen ne, jotka suhtautuvat Venäjään neutraalisti tai jopa myönteisesti, leimataan trolleiksi, stalinisteiksi tai Putinin sylikoiriksi.

 

Suomessa on epäilemättä paljon länsimaisen journalismin ihailua. Usein tämä ihailu yhdistyy liioiteltuun käsitykseen ns. suomettumisen taannoisesta kielteisestä vaikutuksesta suomalaiseen journalismiin. Vaikka maamme poliittisen ja kulttuurieliitin joukossa oli paljon Neuvostoliiton ihailua ja/tai opportunismia, se ei nähdäkseni kovin paljon vaikuttanut ei-taistolaisen median käyttäytymiseen. Vaikka jonkinasteista varovaisuutta oli joissakin tilanteissa havaittavissa, uutishuoneet elivät enimmäkseen omaa elämäänsä. Työskentelin liki kymmenen vuotta (1973-1982) Ylen radiouutisten ulkomaantoimituksessa, missä maailmankuva oli aika realistinen jos sitä vertaa läntisen journalismin henkeen. Lännessä alkoi noina vuosina vähittäinen irtautuminen totuudellisesta maailmanpolitiikan analysoimisesta.

Diana Johnstone pani merkille noina aikoina valtamedian läheiset yhteydet läntisiin tiedustelupalveluihin. Hän valittaa muistelmissaan, miten valtamedia sortuu helposti analyyseihin, jotka myötäilevät yleisiä harhakäsityksiä ja valtaapitävien etuja. Johtavien länsimaisten poliitikkojen tekopyhyys kiteytyy juuri ”läntisten arvojen” teeskentelyyn. Euroopassa vuosia työskennelleenä amerikkalaisena Johnstone oli kipeästi tietoinen Yhdysvaltain hallitusten pelottavasta tavasta muokata väkivaltaa käyttämällä muuta maailmaa alistumaan Washingtonin eduille. Johnstonea hävetti amerikkalaisten päätöksentekijöiden kykenemättömyys – tai haluttomuus -- ymmärtää sortamiensa maiden historiaa ja kulttuuria.

 

Lähteitä:

Diana Johnstone, Circle in the Darkness: Memoir of a World Watcher. Clarity Press, Inc. 2020.

Diana Johnstone. Coronavirus and Civilization, Consortium News, 10.4.2020.

John Kiriakou, Now Imagine House Arrest, Consortium News, 15.4.2020.

John Pilger, The New Rulers of the World. Verso 2002.

John Pilger and T.J Coles, Freedom From Fear, Consortium News, 9.4.2020.

Mauno Saaren blogi 25.3.2020.

David Stockman, CovidGate And The Folly Of Lockdown Nation, Information Clearing House, 17.4.2020.

 

Lue myös:

Sarjan muut osat

Ks. myös näitä arkiston sivuja: Diana Johnstone, John Pilger, Media, Yhdysvallat, Venäjä

 

 

[home] [archive] [focus]