25.6.2021 **** Etusivulle 25.6.2021 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Istuessani tänä Juhannuksena asuntomme parvekkeella Välimeren rannalla muistot monenlaisista kokemuksista tulvivat mieleeni. Toimittajan työ on ollut antoisaa ja samalla ahdistavaa. Sain ensimäiset inspiraatiot jo lapsena isoisäni Vilho Salolammen toimittaman Keski-Uusimaan toimituksen ja kirjapainon tiloissa. Aikuistuttuani ja jo yliopisto-opintojeni aikana suurvaltapolitiikka oli usein huomioni keskipisteessä. Huomattava osa journalistisesta elämäntyöstäni osui Kylmän sodan ahdistaviin vuosiin. Silloiset suurvaltojen vastakkainolot muuttivat luonnettaan Neuvostoliiton romahdettua. Pikkuhiljaa Yhdysvaltain ja Venäjän jännitystilat ovat taas aina vain syventyneet.
Naton laajentuminen Venäjän rajoille on synnyttänyt oudot suurvaltasuhteet, joissa Länsi syyttää Venäjää aggressiivisuudesta, vaikka Yhdysvallat on käynyt sotia useilla maailman alueilla kansainvälisestä oikeudesta ja ihmisuhreista piittaamatta. Vaikka Venäjäkin on käyttänyt tuomittavia voimakeinoja, ne ovat enimmäkseen pysyneet lähialueilla.
Uuden Kylmän sodan vaarat
Hiljattain edesmennyt amerikkalainen Neuvostoliiton ja Venäjän tuntija Stephen F. Cohen piti uutta Kylmää sotaa vaarallisempana kuin taannoista vastakkainoloa, joka ei peloista huolimatta aiheuttanut maailmanpaloa. Nyt on Cohenin mielestä olemassa todellinen ydinsodan vaara. Edellisen Kylmän sodan aikana mahdollisesta ydinkatastrofista sentään alinomaa keskusteltiin. Nyt Washingtonissa ei ole juuri minkäänlaista vakavaa pohdintaa maailmaa uhkaavista vaaroista, Cohen kirjoitti.
Vaikka ”kommunismi” on Venäjällä historiaa ja maalla on kapitalistinen talousjärjestelmä, lännessä Venäjään kohdistetaan pelkoa, joka on osittain tarkoituksellisesti valheellista, mutta median avulla siitä on kehitetty kuva maasta, joka pelkällä olemassaolollaan on loukkaus ”demokraattista” maailmaa kohtaan. Suomenkin joukkotiedotusvälineissä on usein havaittavissa samaa henkeä. Suurvallan naapurissa asuvalle maalle olisi elintärkeätä ymmärtää, mitä naapurissa tapahtuu. Siihen ei riitä ylimielinen kuvittelu siitä, mitä Vladimir Putinilla on milloinkin mielessä.
Nämä ongelmat liittyvät läheisesti median viimeaikaiseen kehitykseen niin Suomessa kuin muualla. Tosiasiapohjainen journalismi on heikentynyt. Tämä heijastuu myös monien mediaa seuraavien kansalaisten hämärtyneeseen kykyyn hahmottaa yhteiskunnallista todellisuutta. Jos journalisti selostaa uutisyleisölle tosiasioita, työ leimataan helposti mielipiteeksi, jos se poikkeaa arvostelijan hatarasta maailmankuvasta.
Olen aiemmin näissä muisteloissa (Osa 8) selostanut amerikkalaisen veteraanijournalistin Diana Johnstonen tapaa korostaa tosiasiapohjaisen raportoinnin tärkeyttä. Johnstonen kirja Circle in the Darkness: Memoir of a World Watcher on paras viime aikoina lukemistani kirjoista.
Tässä tuoreimmassa kirjassaan Johnstone kuvaa erinomaisella tavalla, miten aikamme älyllinen ilmapiiri on korruptoinut suuren osan media-maailmasta. Vielä jokunen vuosikymmen sitten maailmassa vallitsi avoimuus, jonka myötä journalistit saattoivat kuvata maailmanmenoa riippumatta vallanpitäjien valheista. Hiljattain mahdollisuudet riippumattomaan ja kriittiseen raportointiin ovat kuitenkin dramaattisesti heikentyneet. Valtamedia on yhä kuuliaisemmin lähentynyt valtaeliittien maailmankuvaa.
Johnstonen journalismi henkii ilmapiiriä, missä tosiasiapohjainen raportointi on ensisijainen motiivi. Hän on viettänyt suurimman osan urastaan valtamedian ulkopuolella. Hän on seurannut kasvavalla vastenmielisyydellä valtamedian journalistien kyseenalaisia työskentelytapoja. Jo uransa alkuvaiheissa Johnstone pani merkille, miten läheiset suhteet tärkeimmillä mediainstituutioilla oli läntisiin tiedustelupalveluihin.
Laatujournalismin kriisi
Nykyisiä läntisiä yhteiskuntia eivät hallitse diktaattorit vaan vaivihkaa yksityistetty sensuuri, jonka olemassaoloa ei ole helppo havaita, niin syvään se on iskostunut informaatio- ja viihdekulttuuriin. Hallitukset eivät sensuroi tietoa vaan vapaata mielipiteidenvaihtoa rajoitetaan informaatiokulttuurilla, jossa vallitsee Johnstonen sanoin ”common discourse” – yhteinen näennäiskeskustelu. Keskeisiin kysymyksiin -- koskivatpa ne Venäjää, Lähi-idän ”diktaattoreita”, maahanmuuttoa, ilmastoa, sukupuoliasioita -- ei pakoteta tulkintoja suoralla repressiolla vaan sosiaalisella sovinnaisuudella.
Tässä ilmapiirissä tutkivat toimittajat ovat alkaneet olla ahtaalla. Esipuheessaan Media Lensin David Edwardsin ja David Cromwellin kirjaan Propaganda Blitz tunnettu australialainen journalisti John Pilger kuvaa joidenkin amerikkalaisten huipputoimittajien kohtaloa. Seymour Hershin artikkeleita julkaistaan enää vain Yhdysvaltain ulkopuolella. Hiljattain kuollut Robert Parry perusti jo vuonna 1995 riippumattoman nettijulkaisun nimeltä Consortium News. Tämän nettijulkaisun johtokuntaan liittyivät hiljattain kovan luokan ammattilaiset, mutta syrjään työnnetyt Chris Hedges ja Diana Johnstone.
Pilger ylistää Media Lensin työtä. Aivan kuten Edward Herman ja Noam Chomsky aikoinaan teoksessa Manufactoring Consent analysoivat valtamedian manipuloivaa roolia, Edwards ja Cromwell osoittavat, mitä todellinen objektiivisuus voisi olla. Tähän voi lisätä, että Pilger on suljettu valtamedian ulkopuolelle.
Media Lensin kaksikko on 20 vuoden ajan analysoinut kriittisesti valtamedian journalismin tasoa. Heidän mielestään masentava totuus on, että suuri osa maailman journalismista on vajonnut kykenemättömyyteen tai haluttomuuteen tarjota lukijoille ja kuuntelijoille aineistoa, joka auttaisi heitä ymmärtämään maailmanmenoa rationaalisella tavalla.
Mitä Britannian mediaan tulee, The Guardian ja British Broadcasting Corporation kehuvat olevansa totuudellisen ja puolueettoman raportoinnin esimerkillisiä harjoittajia. Uusimmassa kirjassaan Edwards ja Cromwell osoittavat väitteen perättömyyden. Surullinen tosiasia on, että sekä The Guardian että BBC ovat vähitellen kääntäneet selkänsä totuudelliselle raportoinnille, olkoonkin, että lehdellä on edelleen muutama vakavasti otettava toimittaja,.
Luvattomia yhteiskunnallisia ajatuksia
Suomalaisiakin toimittajia on varoitettu ”mielipidejournalismista”. Selkokielelle käännettynä tällä tarkoitetaan, että olemassa olevan yhteiskunnallisen järjestelmän olettamuksia ei tule asettaa kyseenalaiseksi. ”Objektiivisuuden” vaatimuksella tukahdutetaan mahdollisuus osoittaa, että järjestelmän oikeutuksen hokemat ovat valheellisia.
Sallitun ajattelun tuolla puolen piilee ”luvattomia” johtopäätöksiä. Todellisuus on sallitun mielipidekirjon ulkopuolella. On luvatonta osoittaa, että kapitalismi on pitkän päälle kestämätön järjestelmä. Nyt se yrittää toipua sälyttämällä kriisin kustannukset tavallisten palkansaajien kannettavaksi. Voitot on yksityistetty ja tappiot sosialisoitu. Pääoman valtarakenteet alkavat kuitenkin olla nähtävissä kaikessa alastomuudessaan. Median tukema vaihtoehdottomuuden illuusio estää ihmisiä tekemästä pitemmälle meneviä johtopäätöksiä. Nyt olisi silti mahdollista kehitellä purevaa, yhteiskuntakriittistä journalismia. Koronaepidemia on paljastanut dramaattisesti, mihin virtaan ylettömät rahavarat suuntautuvat, kun on tosi kysymyksessä.
Toki kaikki myöntävät esimerkiksi ympäristöongelmien vakavuuden. Mutta vaikka kaikki nyt vannovat ”kestävän kehityksen” nimeen, ei haluta avoimesti myöntää, että suuryritysten yksityiseen voitontavoitteluun perustuva järjestelmä ei voi irrottautua talouden rajattoman kasvun pakosta, kasvun, joka uhkaa planeettamme tulevaisuutta. Talousanalyysit kykenevät laskemaan vain markkinoille tulevien tuotteiden arvoa. Luontoa – vettä, ilmaa ja eläviä olentoja – pidetään ”ilmaisena lahjana”.
Tietenkin toimittajatkin ovat mielipiteineen kansalaisia siinä kuin muutkin. Journalismiin kuuluu kuitenkin totuudellisuuden vaatimus. On kyettävä analysoimaan, mitä esimerkiksi ”läntisillä arvoilla” tarkoitetaan. Propagandan erottaminen totuudesta on olennainen osa tätä tehtävää. Jotkut johtavat suomalaiset kommentaattorit suoriutuvat tästä tehtävästä huonosti. Heidän atlantistisympatiansa estävät heitä ymmärtämästä, että Yhdysvallat on häikäilemätön suurvalta, jonka etujen mukaista on alistaa muu maailma – erityisesti strategisesti tärkeät alueet – komentoonsa keinoilla millä hyvänsä. Totta kai omaneduntavoittelua aina kaunistellaan puheilla demokratiasta ja ihmisoikeuksista.
Teeskentelijöitä riittää
Muuallakin maailmassa radikaalimmat vaihtoehdot hukkuvat teeskentelyjen alle. Skotlantilainen toisinajattelija Craig Murray kiinnittää huomiota siien, miten valheelliset liberaaleina pidetyt läntisten demokratioiden poliittiset puolueet edesauttavat maailman miljardieliittien vapaata menoa. Joe Biden, Keir Starmer, Nicola Sturgeon, Emmanuel Macron, Justin Trudeau, Pedro Sanchez teeskentelevät edustavansa jonkinlaista vaihtoehtoa häikäilemöttämälle uusliberaalille ryöstöpolitiikalle, vaikka tekevät kaikkensa sen tukemiseksi. He eivät vain tue tätä talouspolitiikkaa vaan myös innolla kannattavat vallalla olevaa sotaisaa politiikkaa ja Naton Kylmän sodan asennetta. Myöskään kansalaisvapauksien tukahduttamien ei heitä häiritse. Heillä ei ole pienintäkään halua kaventaa tavallisten ihmisten ja huippurikkaiden välistä kuilua. Läntisiä yhteiskuntia vaivaa valheellisten vaihtoehtojen tila, Murray valittaa.
Nämä ajatukset eivät jätä rauhaan, vaikka kuinka nauttisi täällä Välimeren rannan rauhasta. Lohdutusta tulee australialaiselta toisinajattelijalta Caitlin Johnstonelta. Huolimatta lukemattomista synkistä artikkeleistaan hän uskoo tulevaisuuteen:
“Aikamme nuoret ovat miellyttävimpiä, herkkätunteisimpia ja valveutuneimpia sukupolvia kuin keitä historian kuluessa on koskaan elänyt.”
Lähteet:
Stephen F. Cohen, War with Russia? From Putin & Ukraine to Trump and Russiagate. Hot Books 2019.
David Edwards & David Cromwell, Propaganda Blitz: How the Corporate Media Distort Reality. Foreword by John Pilger. Pluto Press 2018.
Caitlin Johnstone, Humanity Is Sloppily, Awkwardly Lumbering Toward Consciousness, CaitlinJohnstone.com, 21 June 2021
Diana Johnstone, Circle in the Darkness: Memoir of a World Watcher. Clarity Press, Inc. 2020.
Craig Murray, Assange Is Still in Jail, CraigMurray.org.uk, 21 June 2021