Kotimaa, 8.10.1991

Salman Rushdie, saatanalliset säkeet ja uskonto

Tapani Lausti

Kirjailija Salman Rushdie, Saatanallisten säkeiden tekijä, on käyttänyt kaksi omaleimaista puheenvuoroa kirjallisuuden ja sananvapauden, kirjallisuuden ja uskonnon välisestä suhteesta. Näin hän katkaisi vuoden kestäneen hiljaisuuden. Rushdie on viettänyt tämän vuoden poliisin valitsemissa piilopaikoissa suojautuakseen muhamettilaisten fundamentalistien raivolta ja mahdolliselta väkivallalta.

"Saatanalliset säkeet on maallisen ihmisen yritys ymmärtää uskonnollista henkeä. Se ei ole missään nimessä vihamielinen uskoa kohtaan."

Näillä sanoilla kirjailija Salman Rushdie puolustaa romaaniaan Saatanalliset säkeet, joka sai niin vihamielisen vastaanoton muslimien keskuudessa. Independent on Sunday -lehden julkaisemassa kaunopuheisessa puolustuspuheenvuorossa Rushdie myöntää, että romaani sisältää epäilyjä, epävarmuuksia ja jopa järkytyksen aiheita, jotka eivät miellytä syvästi uskonnollisia ihmisiä. Hän muistuttaa, että tällaiset metodit ovat kauan olleet osa islamilaistakin kirjallisuutta. Romaani ei Rushdien mukaan missään nimessä aseta kyseenalaiseksi ihmisten oikeutta uskoon. Hän sanoo halunneensa fiktiivisessä muodossa pohtia ilmestyksen ja uskon voiman olemusta.

"(Romaani) irroittautuu selvimmin ”kaikenlaisista oikeaoppisuuksista, näkemyksestä, jonka mukaan maailma on selvästi Tätä eikä Tuota. Se irroittautuu ajatuksesta, jonka mukaan väittelystä, kiistämisestä ja toisinajattelusta on tehtävä loppu."

Rushdie käy kärsivällisesti läpi kaikki romaanin pahennusta herättäneet jaksot. Yhdeksi esimerkiksi kirjansa teemoista hän ottaa kirjan toisen päähenkilön, Gibreel Farishtan. Enkelin mukaan nimetylle filmitähdelle hänen nimestään tulee kaiken ahdistuksen lähde, kun hän menettää uskonsa. Hänen sieluunsa syntyy särö. Häntä repii yhteen suuntaan suunnaton halu uskoa ja toiseen hänen kykenemättömyytensä uskoon. Hänet tuhoaa lopulta se, ettei hän kykene palaamaan Jumalan rakkauteen mutta ei myöskään onnistu korvaamaan tätä maallisella rakkaudella.

Juuri Gibreelin ahdistaviin uniin sisältyvät ne kohtaukset, jotka ovat eniten loukanneet hartaita muslimeja. Rushdie huomauttaa kirjasta käyvän selvästi ilmi, että nämä unet ovat äärettömän piinallisia niiden näkijälle itselleen. Ne ovat uskon menettämisen yöllisiä rangaistuksia. Hän haluaa epätoivoisesti palata uskon piiriin, mutta häntä piinaavat epäilyn synnyttämät näyt. Lopulta ne tunkeutuvat hänen valvehetkiinsä ja ajavat hänet mielipuolisuuteen.

Salman Rushdie korostaa, että hän ei ole muslimi, vaikka onkin kasvanut muhamettilaisessa kultuurissa. Siksi hän torjuu syytöksen kerettiläisydestä. Vaikka hän ei usko jumalaan, hänellä on toki hengellisiä tarpeita.

Kaksi päivää tämän puolustuspuheenvuoron ilmestymisen jälkeen Lontoon Nykytaiteen instituutin teatterisali oli ääriään myöten täynnä kun näytelmäkirjailija Harold Pinter luki Rushdien kirjoittaman Herbert Read -muistoluennon. Rushdien vartijat pitivät kirjailijan henkilökohtaista esiintymistä liian vaarallisena.

Luennossaan "Onko mikään pyhää?" Rushdie pohti myös henkilökohtaista suhdettaan uskontoon. Hän sanoi, ettei luopuminen uskosta Jumalaan ole välttämättä johtanut häntä ristiriitaan uskon kanssa. Rushdie sanoo halunneensa kehitellä kaunokirjallisuuden muotoa, jossa yliluonnollinen kulkee rinnan maallisen kanssa. Hän sanoo tulleensa siihen käsitykseen, että rehellinen kirjallinen kuvaus siitä, minkälaisia olentoja me ihmiset olemme, edellyttää ennakkoluulotonta pyhyyden ja häpäisemisen käsitteiden pohtimista.

Rushdie sanoo pohtineensa paljon asiaa, jonka meksikolaisen kirjailija Carlos Fuentes on pukenut kysymykseksi: "Voiko uskonnollinen mielenlaatu säilyä hengissä uskonnollisen dogmin ja hierarkian ulkopuolella?" Rushdie itse tekee jatkokysymyksen: "Voiko taide olla kolmas periaate, joka rakentaa siltaa aineellisen ja hengellisen maailman välillä; saattaisiko se 'sulauttamalla itseensä' molemmat maailmat tarjota meille jotakin uutta — jotakin jota voitaisiin jopa kutsua transkendenttisen maalliseksi määritelmäksi."

Kirjailija itse vastaa kysymykseen myöntävästi. Hän sanoo tarkoittavansa transkendenttisellä ihmisen hengen lentämistä aineellisen, fyysisen olemassaolon rajojen ulkopuolelle. Ohikiitävän hetken ihminen kokee olevansa enemmän kuin oma itsensä, hän tuntee jotenkin yhdistyvänsä elämän kokonaisuuteen.

Rushdie sanoo olevan tärkeätä ymmärtää, miten syvässä meissä kaikissa on tarpeita, jotka uskonto on aikojen kuluessa tyydyttänyt. Elämän ihmeellisessä kokemuksessa uskonto auttaa meitä ymmärtämään, miksi elämä saa meidät usein tuntemaan itsemme niin pieniksi. Uskonto auttaa meitä pohtimaan, miksi tunnemme itsemme jollakin tavalla ”valituiksi". Jumalan ajatus on yhtä aikaa elämän ihmeen synnyttämän hämmennyksen tyyssija, vastaus olemassaolon suuriin kysymyksiin sekä viimein elämän sääntöjen lähde.

Rushdie sanoo sielun tarvitsevan näitä kaikkia selityksiä — ei vain rationaalisia selityksiä vaan myös sydämen selityksiä. Kirjailija sanoo olevan myös tärkeätä ymmärtää, miten usein maallisen, rationalistisen materialismin kieli on epäonnistunut tarpeisiimme vastaamisessa.

"Todistaessamme kommunismin kuolemaa Keski-Euroopassa emme voi olla havaitsematta sitä syvää uskonnollista henkeä, joka innoittaa monia näiden vallankumousten tekijöitä. Meidän on myönnettävä, että tietyn poliittisen ideologian epäonnistumisen ohella on luhistunut myös ajatus että miehet ja naiset voisivat ikuisesti määritellä itsensä käsittein, jotka jättävät hengelliset tarpeet huomiotta."

Rushdie muistuttaa, miten näissä maissa taidetta vainottiin yhtä piinallisesti kuin uskontoa. Rushdie viittaa näytelmäkirjailija Vaclav Havelin rooliin.

"Se että Tshekkoslovakian vallankumous alkoi teattereissa ja että sen johdossa oli kirjailija, on todistus siitä, että pikemminkin ihmisten hengelliset kuin materiaaliset tarpeet kukistivat komissaarien vallan."

Rushdien mielestä näyttää selvältä, että eurooppalaiset eivät nyt pitkään aikaan hyväksy ideologiaa, joka väittää omaavansa kokonaisvaltaisen, totalisoidun maailmanselityksen. Uskonnollisuus, olipa se miten syvä tahansa, jää hänen mielestään osaksi ihmisen yksityisyyttä.

"Tämä totalisoitujen selitysten torjuminen on luonteenomaista modernille ajallemme."

Kaunokirjallisuudella on kirjailijan mukaan tärkeä sijansa tässä pirstoutuneen todellisuuden maailmassa. Romaani etsii vastauksia hämmentyneisiin kysymyksiimme. Mutta samalla se kertoo meille myös vaikeasti sulatettavia asioita.

"Se kertoo, että mitään sääntöjä ei ole. Se ei anna käskyjä. Meidän on itse laadittava sääntömme parhaan kykymme mukaan."

Romaani kertoo meille myös, ettei vastauksia ole. Tai ainakin että vastaukset ovat epäluotettavampia kuin kysymykset.

"Siinä missä uskonto on vastaus, siinä missä poliittinen ideologia on vastaus, kirjallisuus on pohdintaa; suuri kirjallisuus avaa uusia ovia mieleemme kysymällä epätavallisia kysymyksiä."

Romaani on Rushdien mielestä paras taiteen muoto siinä mielessä, että se tekee vähiten kompromisseja. Mutta sen upeus on ennen kaikkea siinä, että piinalliset keskustelut käydään ajatustemme sisällä.

"Mielikuvituksemme sisätila on teatteri, jota ei voida koskaan sulkea; siellä syntyvistä mielikuvista syntyy elokuva, jota ei voida milloinkaan tuhota."

"Kirjallisuus on ainoa paikka yhteiskunnassa, missä omien päittemme sisällä voimme kuulla ääniä, jotka puhuvat kaikesta kaikilla mahdollisilla tavoilla."

Rushdie lainaa Samuel Beckettiä, joka uskoi, että kaikki taide lopulta väistämättä epäonnistuu. Mutta tämä ei ole mikään syy luopumiseen. On vain yritettävä "epäonnistua paremmin".

Rushdie jatkaa: "Kirjallisuus on taiteilijan tietoisuuden väliraportti. Siksi se ei voi milloinkaan olla 'valmis' tai 'täydellinen'. Kirjallisuus syntyy minän ja maailman rajalla ja luomisprosessissa tuo raja pehmenee, se on helpompi ylittää. Maailma pääsee virtaamaan taiteilijaan ja taiteilija maailmaan."

Kirjallisuus ei etsi itselleen loukkaamattomuuden sädekehää. Rushdie torjuu ajatuksen "maallisesta fundamentalismista". Kirjallisuus on epätarkkaa, helposti ja usein väärin ymmärrettyä. Se ei ansaitse tulla suojelluksi pyhyyden kilvellä. Ja näin on Rushdien mielestä hyvä.

"Meistä ei saa tulla vastustajiemme kaltaisia."

Taidekriitikko ja esseisti Herbert Read oli Englannin modernististen ja surrealististen suuntausten johtavia kannattajia 30-luvulla. Salman Rushdie sanoi luennossaan, että hän yhtyy lämpimästi Readin kannattamiin kulttuuriarvoihin. Rushdie ylistää Readin tapaa nähdä muuttuminen taiteen olemassaolon ehtona. Read oli ideologialtaan lähinnä anarkisti. Hän oli 40-luvulla ns. Vapauden puolustuskomitean puheenjohtaja, George Orwellin toimiessa varapuheenjohtajana. Komitea pyrki puolustamaan siihen aikaan syrjittyjä vasemmistolaisia ajattelijoita. Eräässä kuuluisassa esseessään Read asettui vastustamaan teennäistä korkeakulttuuria. Esseen nimi oli "Hiiteen kulttuuri". Read ja Orwell arvostivat suuresti ns. populaarikulttuuria.

[home] [focus] [archive]