K.H. Wiik — "työväenliikkeen omatunto"

Hannu Reime

Vuorossa on Ykkösaamun tiistaikolumni. Tämänviikkoinen kolumnistimme Hannu Reime kertoo yhdestä Suomen poliittisen historian ja työväenliikkeen unohdetusta henkilöstä, jonka nimeen hän tänä kesänä sattumalta törmäsi.

Pyöräilin äskettäin Helsingin esikaupungeissa pohjoiseen vievän pääradan varrella. Lähellä Malmin rautatieasemaa havaitsin tulleeni pienelle tienpätkälle nimeltään K.H. Wiikin katu. En rohkene arvailla, kuinka hyvin niillä tienoin tai laajemminkin nyky-Suomessa tunnetaan K.H. Wiik –niminen henkilö, joka asui suurimman osan elämästään Malmilla lähellä nimeään nykyisin kantavaa katua.  

Karl Harald Wiik oli aikoinaan Suomen työväenliikkeen näkyvimpiä hahmoja. Hän oli mukana maamme historian dramaattisimmissa käänteissä tsaarin vallan viimeisiltä vuosikymmeniltä rauhan aikaan, joka ainakin suomalaisille alkoi toisen maailmansodan jälkeen.

Wiik syntyi ruotsinkieliseen kauppiasperheeseen 125 vuotta sitten. Hän valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1911 aineinaan ranskan ja saksan kielet sekä estetiikka, ja samana vuonna hänet valittiin ensimmäisen kerran Eduskuntaan — sosialidemokraattien listoilta. Kansanedustajana Wiik myös kuoli kesällä 1946 kuudenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Wiik hoiti SDP:n puoluesihteerin tehtäviä kymmenen vuoden ajan 1920- ja 1930-luvulla. Sodan jälkeen hänet valittiin vasta perustetun SKDL:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

K.H. Wiik oli eläessään paitsi kunnioitettu myös kiistelty hahmo. Hän kuului kuutosiksi kutsuttuun ryhmittymään, joka erotettiin sosialidemokraattisesta puolueesta syksyllä 1940, ja joka erottamisensa jälkeen järjestäytyi nimellä Sosialistinen eduskuntaryhmä. Jatkosodan alettua kuutoset vangittiin ja tuomittiin useiden vuosien kuritushuonerangaistuksiin valtiopetoksen valmistelusta. Wiik vapautettiin sodan päättäneen välirauhansopimuksen jälkeen syyskuussa 1944.

On huomionarvoista, että kuutosten kovasta kohtelusta ei ole kovinkaan paljon keskusteltu sodan jälkeen. Vaikka ulkopoliittinen linja kääntyi kuutosten toivomaan suuntaan, heidän tapaukseensa ei kuitenkaan juuri ole palattu. Ehkä se johtuu siitä, että 1940-luvun jälkimmäinen puolisko on varsin yleisessä historiantulkinnassa saanut ”vaaran vuosien” leiman. Samalla kuitenkin helposti unohdetaan se, että sodan päättyminen myös demokratisoi Suomen julkista elämää. Nykyisessä, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä ilmapiirissä vallitseva käsitys saattaa hyvinkin olla se, että kuutoset ansaitsivat kohtalonsa.

Poliittisista näkemyseroista riippumatta tosiasiaksi jää se, että kuutosten tuomitseminen oli oikeusmurha. Kyseessä oli poliittinen oikeudenkäynti sanan täydessä mielessä. Vuonna 1953 ilmestyneessä kirjassaan Vääryyttä oikeuden valekaavussa lakitieteen tohtori Ensio Hiitonen osoittaa, että kuutosten ainoa rikos oli se, että he olivat eri mieltä hallituksen politiikasta, ennen kaikkea liittoutumisesta natsi-Saksan kanssa. Samaan käsitykseen yhtyy myös K.H. Wiikin elämäkerran kirjoittanut kansanedustaja Erkki Tuomioja.

Kuutosten tapaus vahvistaa vanhan totuuden, että sotaa käyvä valtio muuttuu totalitaariseksi, vaikka demokratian kulissit pidettäisiinkin pystyssä. Todellinen syy kuutosten kohteluun oli se, että heillä oli joukkokannatusta sosialidemokraattisen työväenliikkeen riveissä, ja juuri sitä pelättiin. Heidän töin ja tuskin painetuksi saamansa sanomalehti Vapaa Sana ylitti levikissä puolueen pää-äänenkannattajan. Jatkosodan alussa SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner julkisesti vaati kuutosten murskaamista.

Erkki Tuomiojan kirjoittama erinomainen Wiik-elämäkerta suhtautuu kohteeseensa sympaattisesti, mutta ei kritiikittä. Kaksiosaisen teoksen ensimmäinen nide ulottuu Wiikin nuoruudesta sisällissodan päättymiseen, ja sen alaotsikkona on Itsenäisyysmies ja internationalisti, jälkimmäisen osan otsikossa Wiikiä luonnehditaan termein Puoluesihteeri ja oppositiososialisti.

Vuosien 1917 ja 1918 tapahtumat muodostavat oman dramaattinen lukunsa K.H. Wiikin elämässä. Jo ennen näitä murrosvuosia Wiik oli hoidellut SDP:n kansainvälisiä suhteita ja tullut tuntemaan monia työväenliikkeen johtohenkilöitä eri maissa, muun muassa Leninin, jonka maanalaista tsaarinvastaista toimintaa ensimmäisen maailmansodan aikana Wiik tuki. Wiik myös vieraili vallankumouksellisessa Pietarissa vuoden 1917 lopulla tavaten siellä sekä Leninin että Trotskin, joilta hän sai lupauksen Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta jo ennen Svinhufvudin ja hänen senaattinsa edustajien vierailua kaupungissa tuon vuoden viimeisenä päivänä.

Aikaisemmalta, maaliskuun vallankumouksen jälkeiseltä Pietarin vierailulta on peräisin tarina siitä kuinka Wiik vastasi kysymykseen, ”oletteko bolsheviikki vai mensheviikki”. Vastaus kuului: ”olen koohooviikki.” Tarina ei varmaankaan pidä paikkaansa, mutta sillä on haluttu kuvata Wiikin itsenäistä ajattelua ja pyrkimystä pysyttäytyä ryhmäkuntien ulkopuolella.

Vuoden 1918 aseellisesta kapinasta Wiik sanoutui irti. Syitä oli monia: hän ei uskonut vallankumouksen voittoon, ja häntä kauhistuttivat siihen liittyneet väkivallanteot. Wiik jättäytyi samalla poliittisista luottamustoimistaan, mutta työskenteli punaisten Kansanvaltuuskunnan ulkoasiainosastossa kielenkääntäjänä ja muissa epäpoliittisissa tehtävissä. Sisällissodan jälkeen hän piileskeli jonkin aikaa maan alla ja vältti lopulta tuomion. Tuntojaan hän tilittää kirjassaan Kovan kokemuksen opetuksia. Wiikin päiväkirja vuosilta 1917 ja 1918 on myös erinomainen ja historioitsijoiden paljon käyttämä lähde tuon ajan tapahtumista.

K.H. Wiik oli monessa mielessä vanhan koulukunnan sosialisti, ja häntä kutsuttiin milloin ”Suomen Karl Marxiksi”, milloin ”työväenliikkeen omaksitunnoksi”.  Hän ei myöskään ollut tyytyväinen sodan jälkeen perustettuun Suomen kansan demokraattiseen liittoon ja hän jättäytyikin sen puheenjohtajuudesta hoidettuaan tehtävää vain kuukauden verran. Wiik olisi toivonut uudesta järjestöstä suurta, avoimesti sosialistista työväenpuoluetta eikä maan alta nousseen SKP:n apujärjestöä, jollaiseksi SKDL sittemmin suureksi osaksi muotoutui. Wiik näyttää uskoneen — myöhemmän kokemuksen valossa naivisti — että Neuvostoliitto ennen pitkää demokratisoituisi. Niinhän ei käynyt, vaan koko systeemi hajosi ja tilalle tuli joukko kapitalistisia valtioita, jotka saattavat jopa ajautua sotaan keskenään niin kuin tuoreimmat uutiset Etelä-Ossetiasta kertovat. Mutta se kaikki on myöhempää historiaa, tapahtumia, joita vanha sosialisti Karl Harald Wiik ei joutunut koskaan todistamaan.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Suomen poliittinen historia