YLE/Ykkösaamu, 4.5.2010 **** Etusivulle

Andrzej Wajdan Katyń

Hannu Reime

Vuorossa on tiistaiaamun kolumnisti, joka tällä viikolla on Hannu Reime. Hän pohdiskelee Puolaa ja sen historiaa, Puolahan on näinä viikkoina ollut vahvasti esillä uutisotsikoissa.

Katsoin viime kuussa Yle:n TV-kanavalta Andrzej Wajdan kolmen vuoden takaisen elokuvan Katyń, joka näytelmäfilmin keinoin kertoo siitä, kuinka Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD surmasi harkitusti yli kaksikymmentätuhatta puolalaista keväällä 1940. Uhrit olivat Puolan armeijan upseereita tai henkilöitä, jotka tavalla tai toisella edustivat kansallista puolalaista sivistyneistöä. Heidät oli vangittu syksyllä 1939, kun Neuvostoliitto otti haltuunsa Puolan itäosan, ne alueet, jotka tunnetussa Molotov-Ribbentrop –paktissa oli sovittu kuuluvaksi Moskovan valtapiiriin. Yksi teloituspaikoista oli Smolenskin kaupungin lähellä läntisellä Venäjällä sijaitseva Katynin metsä, joka on antanut nimensä koko puolitoista kuukautta kestäneelle veriteolle, massiiviselle teloitusten sarjalle. Puolassa tapahtumaa kuvataan lyhyesti ja ytimekkäästi ilmauksella zbrodnia katyńska, Katynin rikos. Yksi rikoksen uhreista oli ratsuväen upseeri Jakub Wajda, ohjaaja Andrzej Wajdan isä.

Vastikään 84 vuotta täyttäneestä Andrzej Wajdasta voi varmaan sanoa, että hän on viimeinen elossa oleva klassikko-ohjaaja elokuvataiteessa, taiteenalalla, joka paremmin kuin mikään muu heijastaa omaa syntymäaikaansa, 1900-lukua. Elokuva on ennen kaikkea visuaalista taidetta, jossa nimenomaan kuvat kertovat eniten. Myös Katyń-elokuvassaan Wajda osoittautuu kuvallisen kerronnan mestariksi, loihtipa hän sitten katsojan silmien eteen sumuisen kauniita katunäkymiä sodan tuhoilta pääosin säilyneestä Krakovasta tai päätösjakson kuvottavan ihmisteurastuksen.

Katyń esitettiin televisiossa juuri nyt siitä syystä, että veriteosta on näinä kevätpäivinä kulunut tasan 70 vuotta. Tapahtuman muistotilaisuus lauantaina kymmenentenä huhtikuuta sai aivan yllättävän käänteen, kun Puolan presidenttiä Lech Kaczynskia paikalle kuljettanut lentokone epäonnistui laskussaan sumun verhoamalle Smolenskin lentokentälle ja syöksyi maahan. Kaikki koneessa olleet ihmiset, yhteensä 96 henkeä, kuolivat onnettomuudessa. Turma lohkaisi suuren aukon Puolan valtion johtoon. Katyń näyttää pysyvän Puolan kirouksena vuosikymmenten yli.

Uutisjutuissa haastatelluista puolalaisista jotkut sanoivat, että lentoturma oli suurin onnettomuus, joka Puolaa on kohdannut Katynin rikoksen jälkeen. Tällaista käsitystä voi pitää korkeintaan järkytyksen ja surun aiheuttamana spontaanina reaktiona, todellisuudesta se on varsin kaukana. Keväällä 1940 toista maailmansotaa ei vielä ollut käyty vuottakaan. Päättyessään viisi vuotta myöhemmin sota oli vaatinut uhrikseen joka viidennen puolalaisen, Varsova tuhottiin maan tasalle, ja Puola oli natsien juutalaisvastaisen kansanmurhan päänäyttämö. Katyń oli raakaa ja veristä käsityötä, Auschwitz teollista tappamista.

Katyń-elokuvaa katsellessani ja sen jälkeenkin mieleeni palautuivat 50 vuoden takaiset ajat, kun Helsingin elokuvateattereissa esitettiin Wajdan varhaiskauden mestarillinen sotatrilogia, joka koostuu itsenäisistä teoksista Sukupolvi, Kanał ja Tuhkaa ja timanttia. Elokuvien synkän tummat sävyt, eksoottiselta kuulostanut, hieman venäjää muistuttava kieli ja alkutekstien latinalaiset, mutta omituisina yhdistelminä esiintyneet kirjaimet jäivät ensi vaikutelmina pysyvästi mieleeni, kun koululaisena katselin niitä ja muitakin ajan puolalaisia elokuvia. Wajdan filmien historiallinen sisältö tosin alkoi minulle valjeta vasta paljon myöhemmin lukemisen ja uusien katsomiskertojen myötä.

Wajda teki Katyń-elokuvan puoli vuosisataa sotatrilogiansa jälkeen, ja se tuotettiin aivan erilaisissa poliittisissa oloissa. Siitä huolimatta Katyńin voi hyvin liittää samaan sarjaan kuin saksalaismiehityksen aikaan sijoittuva Sukupolvi, Varsovan kansannousun järkyttävää päätöstä kuvaava Kanał sekä Tuhkaa ja timanttia, joka kertoo ensimmäisestä rauhan päivästä toukokuussa 1945 ja pienen kommunisminvastaisen aktivistiryhmän aseellisesta kampanjasta uusia vallanpitäviä vastaan. Nuoren Wajdan oli otettava huomioon sensuuri. Katynista ja sen oikeista syyllisistä oli tietenkin vaiettava, mutta yleisesti ottaen niin Wajdan kuin muidenkin sen ajan parhaitten puolalaisohjaajien teokset olivat kaukana poliittisesta propagandasta. 1950-luvun lopulla ja vielä jonkin aikaa seuraavan vuosikymmenenkin puolella Puolassa elettiin kulttuurisen vapautumisen aikaa. Mustimman stalinismin vuosina, vain kymmenen vuotta aikaisemmin esimerkiksi Varsovan kansannousun rehellinen käsittely olisi ollut mahdotonta. Veikselin itärannalle edennyt neuvostoarmeija ei nimittäin elokuussa 1944 tullut auttamaan saksalaisvastaisen kansannousun aloittanutta Armia Krajowaa, Kotiarmeijaa, joka johti Puolan vastarintaliikkeen suurempaa, ei-kommunistista osaa. Saksalaiset tuhosivat Varsovan ennen kaupungin vapauttamista.

Tuhkassa ja timantissa päähenkilönä on antikommunistinen terroristi Maciek, jota ei suinkaan kuvata minään stalinistisen kauhutypologian mukaisena ihmishirviönä, vaan kompleksisena ja ristiriitaisena persoonana, elävänä ihmisenä. Rooli oli lisäksi annettu Puolan James Deaniksi kutsutulle Zbigniew Cybulskille, jonka esittämä Maciek saattoi hyvinkin muodostua esikuvaksi sen ajan ”nuorille kapinallisille”. Hänen attentaattinsa kohde, kommunistipuolueen piirisihteeri ja Espanjan sisällissodan veteraani Szczuka ei myöskään ole mikään yksioikoinen sankarihahmo.

Katynista kertovaa elokuvaa ei Puolan kansantasavallassa olisi kerta kaikkiaan voinut tehdä. On hienoa, että Andrzej Wajda on nyt ehtinyt käsitellä myös tätä aihetta tuotannossaan ja tehnyt sen tavalla, jossa tullaan lähelle dokumentaarista todenmukaisuutta. Mutta myös niin sanotussa kommunistisessa Puolassa ohjaaja teki hienoa työtä. Se kertoo paljon paitsi Wajdan taiteellisista kyvyistä, myös siitä, että Puola oli silloinkin toista maata


Vieraile arkistossa: Hannu Reime

[home] [archive] [focus]