Tungosta keskelle

Hannu Reime

Tiistaikolumnistimme on tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii poliittista kysymystä, josta viime viikkoina on paljon keskusteltu, nimittäin puolueiden kriisiä — asiahan on vaalirahoitussotkujakin syvempi ja koskee etenkin vasemmistoa.

Siivosin äskettäin kirjahyllyäni ja löysin sieltä muitten kirjojen takaa pölyn peittämän ruotsinkielisen pokkarin, jonka nimi on Utopi och verklighet, alaotsikkona Eurooppalaisen työväenliikkeen sosiaalihistoria. Kirjoittaja on saksalainen yhteiskuntatieteilijä ja sosialisti Wolfgang Abendroth, joka syntyi vuonna 1906 ja kuoli runsaat kaksi vuosikymmentä sitten vähän alle 80-vuotiaana.

Utopia ja todellisuus julkaistiin Länsi-Saksassa jo 1950-luvulla. Ruotsinkielinen käännös ilmestyi vuonna 1968 ja oli selvästi tarkoitettu osaksi 60-luvun radikaalia pamflettikirjallisuutta. Varsinaiseksi historiaksi Abendrothin kirjaa ei ollut aiottukaan — siihen tarkoitukseen se on alle kahdensadan sivun mittaisena aivan liian ohut. Mutta hyvän yleiskatsauksen se antaa työväenliikkeen vaiheisiin teollisen kapitalismin alusta ensimmäisiin vuosiin toisen maailmansodan jälkeen.

Kirjan alaotsikon rajoittava adjektiivi ”eurooppalainen” viittaa siihen tosiasiaan, että juuri meidän maanosassamme työväenliike ja sen alkuperäinen aate, sosialismi, syntyivät vastavoimiksi niin ikään Euroopassa alkaneelle teolliselle kapitalismille ja sitä tukeneille ideologioille. Tekstin aitoutta lisää se, että kirjoittaja itse oli mukana merkittävässä osassa niitä tapahtumia, joita hän kuvaa. Abendrothin aatteellinen koti sijaitsi Saksan sosialidemokraattisen puolueen SPD:n vasemmalla laidalla. Hän oli natsien vainoama — tietenkin — mutta torjui myös stalinismin.

Wolfgang Abendrothin ”pölyttyneen” kirjan lukeminen oli ajatuksia herättävää meillä Suomessa viime viikkoina käydyn keskustelun valossa. Kuvasihan saksalaisten sosialidemokraattien suomalaisen veljespuolueen SDP:n uusi puheenjohtaja Jutta Urpilainen tuoreen valintansa jälkeen puoluettaan keskusta-vasemmistolaiseksi, ellei suorastaan keskustalaiseksi puolueeksi.

Yle Radio yhden Ykkösaamussa haastateltu oululaisen Kalevan päätoimittaja Risto Uimonen hämmästeli tällaista linjausta. Hän ei oikein tuntunut uskovan sitä, että SDP:n peruskannattajat noin vain lakkaisivat pitämästä poliittista kotiaan vasemmistolaisena työväenpuolueena.

En rohkene itse arvioida asiaa siitä yksinkertaisesta syystä, että en tiedä siitä tarpeeksi. Uimonen voi olla oikeassa tai väärässä, mutta jos hän on oikeassa, se vain osoittaa, että viimeiseksi politiikassa luovutaan sanoista ja symboleista, onhan SDP:n lippu edelleen punainen niin kuin se oli yli sata vuotta sitten. Käytännön politiikka sen sijaan liukuu toisinaan hyvinkin oikealle. Usein mainittu tuore esimerkki on liikemaailman ajama ja rahapiirejä suosinut omaisuusveron poisto, joka tehtiin edellisen hallituksen aikana valtiovarainministerin salkun ollessa SDP:n hallussa. Sillä ostettiin työnantajat hyväksymään ehkä viimeiseksi jäänyt tulopoliittinen kokonaisratkaisu.

Kapitalismiin kuuluva työn ja pääoman ristiriita ilmenee perin harvoin varsinkin nykyisessä Euroopassa niin selvärajaisesti kuin aikaisemmin. Raha kätkee tehokkaasti todelliset valtasuhteet, eivätkä isäntä ja renki enää erotu päältä katsoen toisistaan niin näkyvästi kuin ennen. Kirvesmies Iisakki Niemisen perhettä kuvaavassa runollisen pohdiskelevassa Pispala-romaanissaan Moreeni Lauri Viita panee yhden tarinassa vilahtavan henkilön — ratatyöläisen — suuhun seuraavat sanat:

"Meidän rataroikassa oli viime kesänä yks yliopiston käynyt sälli, joka sanoi, että Marxin aikaan Englannissa oli riistäjien ja riistettävien välillä selvä raja, mutta kun Marx kirjoitti sen kirjansa, niin herrat keksivät liukuvan rajan: ei muuta kuin jokunen rusetti ja kravatti sinne tänne, kuukausipalkka, titteli nimen eteen — selvä tuli, sekaisin meni koko yhteiskunta! Tiedätkös mikä minä olen? […] Toimenhaltija! Muista, että minä olen toimenhaltija enkä mikään työläinen!"

”Toimenhaltija” kuulostaa jo ehkä vähän vanhanaikaiselta, mutta entä ”keskiluokka”? Sehän on turvallinen sana, joka yhdistää pehmeään syleilyynsä kaikki paitsi huippurikkaat ja leipäjonoihin pudonneet. Vaikuttaa siltä, että joka ikinen yhteiskunnasta kirjoittava kommentaattori olisi sitä mieltä, että kansalaisten suuri massa kuuluu nykyisin keskiluokkaan.

Luin Utopia ja todellisuus –kirjan jälkeen vasta ilmestyneen suomalaisen pamfletin Puolueiden kriisi. Kymmenen vasemmistoa ja vihreitä edustavaa henkilöä sekä yksi keskustapuoluelainen oli kutsuttu kirjaamaan ajatuksiaan puolueitten tilasta nyky-Suomessa. Yksi kirjoittajista on helsinkiläinen Vihreän liiton kaupunginvaltuutettu Tuomas Rantanen, joka sivulla 47 toteaa, että ”vanhat puheet porvareista ja työväenluokasta ovat onttoja aikana, jolloin suurin osa kansalaisista kuuluu keskiluokkaan.” Hm! Onkohan asia todella näin? Kuulummeko me kaikki keskiluokkaan? Ja mitä tarkkaan ottaen tarkoitetaan ”keskiluokalla” maailmassa, jossa ihmiskunnan enemmistö ensimmäisen kerran historiassa ilmeisesti koostuu niistä, jotka elättävät itsensä ja perheensä palkkatyöllään, myymällä työvoimansa työmarkkinoilla? Tästä ”proletarisoitumisesta” huolimatta keskelle näyttää olevan kova tungos niin politiikassa kuin yhteiskunnassakin, ja ellei niin olekaan reaalimaailmassa, niin ainakin älymystön pohdiskeluissa.    

Puolueiden kriisi –pamfletissa on hyvin monentasoisia kirjoituksia, osa niistä varsin lennokkaita ja ajatukseltaan aika hämäriä. Edettyäni kirjassa Vasemmistoliiton tamperelaisen aktivistin Anna Kontulan artikkeliin, joka muuten kuuluu pamfletin selkeimpiin, tuli sitä lukiessa yhtäkkiä mieleen ajatus, että hetkinen … tässähän on jotain tuttua: tämän olen lukenut tai kuullut aikaisemminkin.

Anna Kontula kirjoittaa sivulla 81, että ”[s]osialismi on kuin horisontti. Sitä ei ehkä koskaan tavoita, mutta siihen pyrkimisellä on itseisarvonsa.” Mutta näinhän juuri ajatteli noin 110 vuotta sitten Saksan sosialidemokraattisen puolueen teoreetikko Eduard Bernstein polemisoidessaan puolueensa virallista marxilaista puhdasoppisuutta vastaan? Liike — siis liike kohti sosialismia — on tärkeää, päämäärä ei mitään, jäi Bernsteinilta lentäväksi lauseeksi.

Eduard Bernstein kuoli Berliinissä vuoden 1932 joulukuussa, vain vähän ennen Adolf Hitlerin valtaantuloa. Hänen nimensä on vilahdellut suomalaisessakin aatekeskustelussa vuosikymmenten saatossa milloin radikaalien parjaamana revisionistina eli marxilaisuuden uudelleenarvioijana, milloin realistisena ajattelijana, joka vain lausui julki sen, mikä oli vanhimman sosialidemokraattisen puolueen politiikan todellinen sisältö. Bernsteinilaiseksi julistautui kauan oppi-isän kuoleman jälkeen myös Suomen historian lukenein ja pohdiskelevin presidentti Mauno Koivisto. Ei siis mitään uutta auringon alla!

Lue muita Hannu Reimen juttuja