YLE/Ykkösaamu, 18.9.2012 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on Ykkösaamun tiistaikolumnisti, joka tällä viikolla on Hannu Reime. Hän pohdiskelee väärää ja oikeaa tietoa otsikolla ”Sanojen magia”:
Kuusi vuotta sitten Kansainvälinen tähtitieteen unioni IAU päätti yleiskokouksessaan Prahassa, että uloin aurinkoamme kiertävä planeetta Pluto ei olekaan planeetta. Äänestyspäätöksen seurauksena planeettojen lukumäärä pieneni yhdeksästä kahdeksaan. Pluto havaittiin vuonna 1930, joten se ehti nauttia korkeasta asemastaan taivaankappaleiden joukossa 76 vuotta; nyt se lasketaan kuuluvaksi uuteen, täysivaltaisia planeettoja ”vaatimattomampaan” kategoriaan, kääpiöplaneettoihin, joiden joukossa se on toiseksi suurin. Niinpä koululainen, joka vuosien 1930 ja 2006 välisenä aikana kirjoitti koevastauksessaan, että aurinkokunnassamme on kahdeksan planeettaa, sai tästä väärästä tiedosta pitkän miinuksen. Elokuun 2006 jälkeen vastaus on ollut oikea.
Pluton luokittelu oli yksi esimerkki vääristä tiedoista, joita koulukirjoihin on viime vuosikymmeninä sisältynyt, ja joille Helsingin Sanomien tiedeosasto omisti viikko sitten kokonaisen sivun. Ilmaus ”väärä tieto” on kuitenkin syytä panna lainausmerkkeihin, sillä eihän esimerkiksi tähtitieteilijöiden päätös tuonut mitään uutta tietoa aurinkokunnastamme. Kysymys oli vain nimeämisen ja luokittelun muuttamisesta.
Mainiossa ja hieman humoristisessa kommentissaan HS:n yleisönosastossa pari päivää myöhemmin emeritusprofessori ja entinen oppikirjojen tekijä Anto Leikola totesi, että esimerkit väärästä tiedosta olivat kaikki tietoa, joka aikoinaan oli pätevää, mutta nyt on vanhentunutta kuten alkuaineiden tai ihmisen kromosomien lukumäärä. Useimmat muut esimerkit olivat sopimuksenvaraisia asioita tai koskivat tulkintaa.
Niinpä parinkymmenen vuoden takaista Koulun biologia –kirjaa moititaan siitä, että tekijät kirjoittavat maamyyrästä, vaikka kyseinen eläin ei ole lainkaan myyrä, vaan nykyterminologian mukaan kontiainen. ”Oikeat” myyrät, ne, jotka tekevät vahinkoa puutarhassa syömällä puiden ja pensaiden juuria, ja joista yhdyssana ”myyräntyö” lienee alkuisin, ovat jyrsijöitä, kun taas maamyyränä tunnettu, niin ikään maan alla viihtyvä nisäkäs, kontiainen, on hyönteissyöjä. Kommentissaan professori Leikola huomauttaa, että mikään ei estä edelleenkään puhumasta maamyyrästä, sillä eiväthän merihevosetkaan ole hevosia eivätkä merimakkarat lihajalosteita.
Myyrästä puheen ollen, jos maamyyrää ei enää hyväksyttäisi myyräksi, monia kirjallisen kulttuurin nimiä ja viittauksia jouduttaisiin tosikkomaisesti uusimaan. Miltä kuulostaisi, jos tšekkiläisen lastenkirjailijan Zdenek Millerin luomasta sympaattisesta pikkumyyrästä, alkuperäiseltä nimeltään krtek, tulisikin kontiainen? Tai pitäisikö Shakespearen tekstiä suomentaa uudelleen?
Niin oikein, vanha myyrä, näinkö joutuin sä maata kaivoit!
Näin huudahtaa Hamlet murhatun isänsä haamulle. Alkuperäisen tekstin old mole osoittaa, että kyseessä todella on maamyyrä eli siis nykytermein kontiainen. Hamletista poimittua myyrä-vertausta muutosta tai vallankumousta valmistelevana huomaamattomana voimana käyttivät sekä Hegel että Marx yli 200 vuotta myöhemmin. ”Kontiainen” kuulostaisi aika koomiselta tässä yhteydessä. Mainittakoon muuten, että suomen kielen tekstinkäsittelyohjelma, jolla tätä kolumnia kirjoitan, ei tunne sanaa ”kontiainen”, vaan alleviivaa sen punaisella. Anto Leikolan mukaan kyseessä on murresana.
Sanoma- ja tiedelehdissä sekä radiossa ja TV:ssä kerrotaan usein siitä, kuinka robotit saattavat tulevaisuudessa olla rakentajaansa, ihmistä, älykkäämpiä. Frankensteinin kaltaiset tieteisfantasiat saattavat olla esikuvansa tavoin pessimistisiä, mutta hyvin usein myös utopistisia kuvitelmia siitä, kuinka robotit tulevat palvelemaan ihmisiä. Avainsana on ”älykkyys”, joka on usein käytetty, mutta yhtä epämääräinen ja häilyvä termi kuin vaikkapa ”ihmisrotu”. Jos tietokone voittaa shakkimestarin, voidaanko sitä pitää ihmistä älykkäämpänä? Kyllä, mutta yhtä hyvin perustein voi sanoa, että kauhakuormaaja on vahvempi kuin painonnoston olympiavoittaja.
HS:n esimerkit oppikirjojen ”virheistä” koskivat enemmän nimeämistä ja luokittelua kuin tiedon kohdetta eli maailmaa ja — hieman juhlavasti ilmaistuna — todellisuutta sinänsä. Luonnontieteessä ja luonnonhistoriassa nimistä, termeistä ja luokitteluista on loppujen lopuksi kuitenkin verraten helppo sopia, ellei muuten, niin äänestämällä kuten tähtitieteilijät tekivät päättäessään, mikä on Pluton ”oikea” määritelmä, mihin avaruuden kappaleiden kategoriaan se kuuluu.
Kun näkökulma kavennetaan koko luonnosta yhden eläinlajin, ihmisen, historiaan, edessä on uskonnollisten ja poliittisten kiistojen upottava suo. En ollut aikaisemmin tullut edes huomanneeksi, että ”uskonpuhdistus” on vahvasti arvoväritteinen sana, joka loukkaa Rooman kirkon opetusta tunnustavia. Reformaatio on ilman muuta neutraalimpi termi.
Kuitenkaan historiassa ei tällaisiin kiistoihin ole objektiivisesti oikeita vastauksia. Jos uskontonsa kirjaimellisesti ottava protestantti väittää, että Luther puhdisti kristinuskon, on hänen väitettään mahdotonta vahvistaa tai kumota tosiasiaperustein. Väitteen voi korkeintaan sanoa kertovan enemmän esittäjästään kuin itse asiasta.
Sama koskee kiistelyä siitä, millä nimellä pitäisi kutsua Suomessa talvella ja keväällä 1918 käytyä sotaa. Omasta mielestäni ”sisällissota” tai ”kansalaissota” on ainoa järkevä ja objektiivinen termi. Nimitykset ovat synonyymejä, toinen on vain käännetty ruotsista, toinen saksasta tai monesta muusta eurooppalaisesta kielestä. ”Vapaussota” sen sijaan on äärimmäisen ideologinen nimitys Suomen itsenäisyyden ensi kuukausien väkivaltaisesta konfliktista. Aika erikoista vapautta oli sellainen, jonka vallitessa kymmenettuhannet Suomen kansalaiset viruivat vankileireillä ja tuhansia kuoli teloituksiin tai nälkään. Toisessa sisällissodan käyneessä maassa, Espanjassa, voittajat olivat ainakin rehellisempiä kutsuessaan sotaa ristiretkeksi. Jokainenhan tietää, kuinka veristä oli kristityn Euroopan miekkalähetys kohta 1000 vuotta sitten.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Tiede & opetus