Sattuma ja vapaa tahto

Hannu Reime

Vuorossa on ykkösaamun tiistaikolumni, tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii sattuman vaikutusta historiassa.

Fyysikko ja kosmologian professori Kari Enqvist on ahkera tietokirjailija, joka on lukuisissa yleistajuisissa kirjoissaan pohdiskellut olemassaolon ja elämän peruskysymyksiä. Juuri ilmestyneessä uusimmassa esseekokoelmassaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat Enqvist maalaa lavealla pensselillä panoraaman, josta voi sanoa, että se kattaa omalla tavallaan kaiken olennaisen kirjoittajan yksilöllisestä elämästä suuriin periaatteellisiin yleisiin kysymyksiin.

Enqvist kirjoittaa kirjansa ensimmäisessä luvussa, että ”menneisyys on kiveen hakattu, mutta tulevaisuus on aina sattuman riepoteltavissa.” Kielikuva ”sattuman riepoteltavissa” saa kirjaa lukiessa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä, sillä Enqvist on edeltävillä sivuilla eläytyvän realistisesti kuvannut atomipommin pudottamisen Japanin Nagasakiin. Kyseessähän oli toinen ja tähän mennessä onneksi viimeinen ydinaseen räjäyttäminen tositilanteessa vihollismaahan kuuluvan kaupungin yläpuolella.

Kuten tiedetään, ilmakehän virtaukset riepottelevat pilviä eli höyrystynyttä vettä näennäisen sattumanvaraisesti. Elokuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1945 ne eivät olleet riepotelleet riittävän paljon pilvipeitettä japanilaisen Kokuran kaupungin yllä. Kokura oli valittu Hiroshiman jälkeen toiseksi atomipommituksen kohteeksi, mutta lentäjille oli annettu ohjeet, että pommin saa pudottaa vain, jos kohde on näkyvissä, ei siis esimerkiksi pilvien peitossa. Lopullisen päätöksen pudottaa pommi toissijaiseen kohteeseen Nagasakiin teki lennon komentajana ja pilottina toiminut majuri Charles Sweeney.  

Sattuma, syiden ja vaikutusten päättömältä ja kaoottiseltakin näyttävä ketju määrää yksilöiden ja usein myös suurten joukkojen kohtalot. Ilmavirtaukset säästivät Kokuran asukkaat ydinsodan tulihelvetiltä, jonka uhreiksi nagasakilaiset samasta syystä joutuivat. Ydinreaktiossa vapautuva energia ei erottele siviilejä ja sotilaita, ei viattomia ja sotarikollisia. 

Enqvistin toinen esimerkki sattumien summasta on Intian valtameren tsunami tapaninpäivänä 2004. Kenet tsunami huuhtaisi mukaansa varmaan kuolemaan, kuka selvisi hengissä, riippui siitä, kuinka lähellä rantaa sattui kriittisellä hetkellä olemaan. Sauli Niinistölle sattuma järjesti lyhtypylvään, johon tämä onnistui kiipeämään.

Sattumassa ei itsessään ole mitään mystistä. Kyse on vain niin monien syiden samanaikaisesta vaikuttamisesta, että seurausten laskeminen ja ennakoiminen on käytännössä mahdotonta. Taivaankappaleiden liikkeet voidaan laskea täsmällisesti, ilmakehän dynamiikkaa ei. Auringonpimennykset ovat ennakoitavissa ties kuinka pitkälle tulevaisuuteen, aikaan, jolloin kukaan meistä ei ole niitä havaitsemassa, mutta tulevan talven säästä lausuvat varmoja käsityksiään vain ennustajaukot ja ennustajaeukot.

Kari Enqvistin valitsemat esimerkit — Nagasaki ja tsunami — ovat mielenkiintoisia ja kuvaavia. Niillä on tietenkin yksi aivan olennainen ero. Vaikka ilmakehän dynamiikka pelasti Kokuran ja toimi kuoleman enkelinä Nagasakille, päätös atomipommien pudottamisesta ei ollut sattuma. Sen olivat tehneet ihmiset, Yhdysvaltojen korkein johto, vapaan tahtonsa ohjaamina, vaikka Enqvist toisaalla kirjassaan kiistää vapaan tahdon olemassaolon.

Olipa vapaata tahtoa tai ei, asiakirjoja tutkivat historioitsijat väittelevät siitä, miksi atomipommi päätettiin ottaa käyttöön, olisihan sen olemassaolo yhtä hyvin voinut jäädä sotasalaisuudeksi. Virallisen selityksen mukaan Hiroshiman ja Nagasakin tuhoamisella lyhennettiin sotaa ja säästettiin amerikkalaisia sotilaita, sillä vain vajaan viikon kuluttua Nagasakin pommista Japani ilmoitti antautuvansa. Uudemman, 1960-luvulla syntyneen tulkinnan mukaan pommeilla haluttiin ennen kaikkea tehdä vaikutus Neuvostoliittoon, osoittaa Stalinille, millainen ase Amerikalla on.

Tsunamin yhteydessä ei syyllisistä sen sijaan voi järkevästi puhua. Yrityksiä siihen suuntaan ei tapahtuman jälkeen kyllä puuttunut. Maallistuneissa ihmisissä oli paljon niitä, jotka paremman puutteessa syyttivät eurooppalaisten kotimaittensa hallituksia ja viranomaisia huonosta tiedottamisesta. Jokuhan kuitenkin on kaikesta viime kädessä vastuussa.

Asian tähän puoleen ei Kari Enqvist kirjassaan puutu. Sen sijaan hän kohdistaa kritiikkinsä uskonnollisiin kiihkoilijoihin: nämä piirit tsunami ”siivitti performansseihin, jotka olisivat kelvanneet Monty Pythonin sketseihin”, Enqvist kirjoittaa. Hän siteeraa saudiarabialaista sheikkiä, jonka mielestä tsunami oli Allahin rangaistus lomarannoilla harjoitetusta haureudesta. Kansasilainen saarnaaja puolestaan selittää ruotsalaisten suuren uhriluvun sillä, että muuan helluntailaispappi oli tuomittu Ruotsissa viharikoksesta kuukaudeksi vankilaan, kun oli kutsunut homoja syöpäkasvaimeksi yhteiskunnan ruumiissa.

Kari Enqvist on aikaisemmissakin kirjoissaan arvostellut uskontoa, mutta nyt hän heittää kaikki pidäkkeet sivuun. Kysymys ei oikeastaan enää ole arvostelemisesta, vaan kirjoittaja yksinkertaisesti toteaa, ettei hän voi ymmärtää, kuinka kukaan voi uskoa yhteenkään niistä keskenään ristiriitaisista, fantastisista väitteistä, joita eri uskonnot esittävät ylhäältä tulleena ilmoituksena.    

Enqvist yrittää selittää uskontojen sitkeää olemassaoloa niin sanotulla meemiteorialla, jonka on esittänyt toinen uskontojen vastustaja, biologi Richard Dawkins. Meemit ovat tämän käsityksen mukaan informaatiota, joka leviää kulttuurin kehityksessä aivan samoin kuin geenit biologisessa evoluutiossa.

Mielestäni tämä ei ole kovin mielenkiintoinen oivallus. Siinähän vain puetaan oppineelta kuulostaviin ilmauksiin se tosiasia, että ajatukset ja aatteet — oikeat tai väärät, hyvät tai huonot — leviävät suullisesti, kirjallisesti tai muulla tavoin kulttuurissa. Ehkä sittenkin uskonnon olemassaolon selittää paremmin meitä kaikkia vääjäämättä odottavan kuoleman pelko kuin virusten tavoin leviävät ”uskontomeemit”.

Toinen mielestäni oikeansuuntainen selitys uskonnolle voisi olla ihmisen tarve siirtää itseään koskevat suuret moraaliset ongelmat jonnekin kuviteltuun tuonpuoleisuuteen, vapautua ahdistuksesta, jonka aiheuttaa tahdonvapaus, olipa se illuusio tai ei. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kuvattu syntiinlankeemus saattaa hyvinkin olla muinaisten seemiläisten paimentolaiskansojen allegoria moraalin synnystä. Siinähän käärme houkuttelee vaimoa syntiin sanomalla, että kun syötte paratiisin keskellä olevasta puusta, ”tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan”, ja varmuuden vuoksi itse Jumala syntiinlankeemuksen tapahduttua toteaa saman asian, ennen kuin hän karkottaa ihmisen paratiisista. Ihminen on saanut vapaan tahdon, nyt hän tietää, että on olemassa hyvä ja paha.

Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. WSOY 2009.  

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime