YLE/Ykkösaamu, 5.3.2013 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 5.3.2013 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on Ykkösaamun tiistaikolumnisti, tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii muun muassa ihmisten ja muiden eläinten yhtäläisyyksiä ja eroja.
Asuintalossamme sattui muutama päivä sitten mielenkiintoinen välikohtaus, jonka kaltaisia näkee harvemmin urbaanina pidetyssä Punavuoren kaupunginosassa Helsingin keskustan tuntumassa. Yksi naapureistamme törmäsi parvekkeellaan kanahaukkaan, joka keskittyneesti söi saalistamaansa pulua. Saalistaja ei antanut ulkopuolisen tarkkailijan häiritä ateriointiaan, suuntasi tähän vain terävän haukankatseensa ja jatkoi tyytyväisenä syömistään. Naapurimme ei voinut tehdä muuta kuin odottaa päivällishetken päättymistä ja siivota ruuanjätteet, lähinnä puluparan höyhenet, aterian jälkeen. Petolintu oli jälleen selvinnyt yhdestä päivästä olemassaolon raa'assa taistelussa.
Kuullessani tästä johonkin luontoiltaan tai Elävä luonto -sarjaan sopivasta tapahtumasta mieleeni palautui ajatus, jonka tunnettu suomalais-ruotsalainen kirjallisuusmies ja sotaveteraani Harry Järv esitti lehtihaastattelussa viime vuosikymmenellä muutama vuosi ennen kuolemaansa. Järv sanoi, että maailmankaikkeudessa on yksi asia rakennettu väärin, nimittäin se, että elävien olentojen pitää elääkseen syödä toisia eläviä olentoja; jos minä olisin luonut maailman, olisin ratkaissut tämän asian toisella tavalla.
Puhuessaan maailman luomisesta Harry Järv luultavasti ajatteli vähän niin kuin Spinoza: jumala on sama kuin luonto, koko olemassaolon todellisuus, maailma, johon yhtenä ja verraten pienenä yksityiskohtana kuuluu myös se, että elottomasta aineesta syntyneet elävät olennot tappavat ja syövät toisiaan. Tähän käsitykseen ei sisälly minkäänlaista kreationismia. Maailmalla on rakenne — design — mutta siitä ei seuraa, että olisi olemassa ”älykäs suunnittelija.” 'Älykkyys' on ihmisen itselleen antama ominaisuus, joka on huonosti määritelty ja sisällöltään mitä vaihtelevin ja epämääräisin.
Reservin luutnantti, filosofian lisensiaatti ja filosofian kunniatohtori Harry Järv oli mielenkiintoinen henkilö siksi, että niin monet ensi kuulemalta toisensa pois sulkevat elementit tuntuivat kuuluneen hänen elämäänsä ja ajatteluunsa: talvi- ja jatkosodan veteraani, joka menetti toisen jalkansa astuttuaan miinaan syksyllä 1943, keskushahmo Åke Lindmanin muutaman vuoden takaisessa elokuvassa Etulinjan edessä, Ruotsin kansalliskirjaston kirjastoneuvos ja yksi parhaista Franz Kafkan tuntijoista koko maailmassa, yhteiskunnallisilta mielipiteiltään jonkin sortin anarkisti tai anarkosyndikalisti niin kuin Järv itsensä määritteli. 1970-luvun alussa Järv kävi taistolaisopiskelijoiden kanssa kulttuurilehti Parnasson palstoilla kiivasta väittelyä neuvostokirjallisuudesta ja Neuvostoliiton luonteesta. 1960-luvun nuorisoradikalismi oli juuri kanavoitunut irvokkaaseen brezhneviläisyyteen.
Syksyllä 1998 ollessamme seuraamassa Ruotsin valtiopäivävaaleja minulla ja toimittajakollegallani Liisa Karvisella oli kunnia tavata Harry Järv ja haastatella häntä Tukholmassa. Istuimme neljä tuntia Järvin kotona kahvia ja pullaa nauttien, ja keskustelumme ehti liikkua laidasta laitaan, radiohaastattelumme pääaiheesta, Ruotsin ja Suomen keskinäisistä suhteista, vapaudenhenkisiin ajattelijoihin, sellaisiin kuin Bertrand Russell tai ”punainen Emma” eli anarkisti Emma Goldman.
Keskustelusta jäi mieleeni ainakin se, että Harry Järv, kunniamerkein palkittu roteva kaukopartiomies, oli sitä mieltä, että sota on huonoin mahdollinen tapa ratkaista kansainvälisiä ongelmia. Järv kertoi myös, että hän oli solminut lämpimiä ystävyyssuhteita puna-armeijassa Suomen rintamalla taistelleisiin sotilaisiin, joita hän piti kunnon ihmisinä, ja jotka ajattelivat samoin hänestä, entisestä vihollisesta.
Mutta palataan Harry Järviä askarruttaneeseen tosiasiaan, siihen, että elävät olennot tappavat ja syövät toisiaan, myös hermostoltaan monimutkaisia, kauhua ja tuskaa tuntevia eläimiä. Ellei kanahaukka niin tekisi, se kuolisi. Ja jos fanaattinen vegaani alkaisi syöttää kissalleen kasvisruokaa, häntä voitaisiin hyvin perustein syyttää eläinrääkkäyksestä.
Muita eläimiä syöviin eläviin olentoihin kuuluu myös kädellisiin nisäkkäisiin luokiteltu homo sapiens, viisas ihminen, mitä oman lajimme latinankielinen nimi merkitsee. Päinvastoin kuin petoeläimet ihminen on kaikkiruokainen. Niinpä nykyisenä lihan tehotuotannon ja toistuvien ruokaskandaalien hallitsemana aikana vegetarismi saattaa hyvinkin olla sekä korkeasti eettinen että terveyden kannalta järkevä valinta.
Pelkällä kasvisravinnolla ei kuitenkaan se eliö, jota tutkijat kutsuvat anatomialtaan ja käyttäytymiseltään moderniksi ihmiseksi, olisi selvinnyt hengissä lyhyen historiansa aikana. Marjat, pähkinät ja sienet eivät olisi elättäneet kaukaisia esivanhempiamme, Cro Magnonin ihmisiä, kylmässä ja karussa Euroopassa. Tarvittiin proteiineja, ja niitä sai ennen kaikkea metsänriistasta; mitä suurempi eläin, sen parempi, sillä siitä riitti enemmän jaettavaa.
Mammuttien ja sitä pienemmänkin saaliin metsästys vaati paitsi aseita, myös yhteistyötä ja tehokasta organisaatiota. Monien muiden kädellisten tavoin ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen laumaeläin. Mutta myös yksilöllisyys kuuluu ihmisen osaan.
Yhden oletuksen mukaan ihmislajin perimässä tapahtui joskus satatuhatta vuotta sitten jossakin Itä-Afrikassa mutaatio, joka tuotti modernin ihmisen. Sama muutos sai mahdollisesti aikaan myös kielikyvyn, kyvyn muotoilla ja esittää ajatukset täsmällisesti. Samalla yksilöllisyys vahvistui. Ihmisestä tuli laji, joka on samaan aikaan sosiaalinen ja yksilöllinen. Yksilöllisyys on myönteinen asia, ainakin itse ajattelen näin, mutta se voi yhteiskuntajärjestelmästä riippuen saada myös kielteisiä muotoja. Yksilöllisyys vääristyy itsekkyydeksi.
Nykyisen maailmanlaajuisen kapitalismin oloissa individualismi suuntautuu ennen kaikkea oman edun ajamiseen moninkertaisesti yli aineellisten tarpeiden. Ja kuitenkin jokaisella ihmisyksilöllä on suurin piirtein samankokoinen rajallinen vatsa. Viisas ihminen näyttää toimivan epärationaalisemmin kuin kanahaukka ja muut petoeläimet. Nehän eivät saalista enempää kuin tarvitsevat.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Yhteiskunnallinen ajattelu, Tiede ja opetus, Kielet