YLE/Ykkösaamu , 16.6.2015 **** Etusivulle

Kuoppia Turkin johtajan kuningastiellä

Hannu Reime

Turkin politiikkaa toistakymmentä vuotta hallinnut Recep Tayyip Erdogan kärsi yllättäen tappion vähän yli viikko sitten pidetyissä parlamenttivaaleissa, kun johtava puolue menetti ehdottoman enemmistönsä. Erdoganin ajamaa perustuslain muutosta presidenttivaltaiseen suuntaan ei ainakaan heti pystytä toteuttamaan. Tämänviikkoinen tiistaikolumnistimme Hannu Reime jatkaa.

Turkin tasavallan julkinen elämä on alkaneella vuosisadalla henkilöitynyt yhteen mieheen, Recep Tayyip Erdoganiin, ja hänen Oikeus- ja kehityspuolueeseensa, joka tunnetaan paremmin turkinkielisen nimilyhenteensä mukaan AKP:nä. 13 vuotta sitten puolue sai äänivyöryn ja on siitä lähtien ja tähän asti yksin hallinnut Turkkia ehdottomalla enemmistöllään 550 jäsenen kansalliskokouksessa. AKP:n pysymistä vallassa on helpottanut Turkin erittäin korkea, kymmenen prosentin äänikynnys.

Erdogan on johtanut maata ensin pääministerinä ja viime elokuusta lähtien presidenttinä, joksi hänet valittiin suorassa kansanvaalissa. Enemmistönsä turvin hän on keskittänyt valtaa itselleen ja puolueelleen ja vienyt Turkin sisä- ja ulkopolitiikkaa suuntaan, jota aikaisemmin olisi pidetty vieraana tasavallan perustajan Kemal Atatürkin aatteiden ohjaamassa maassa.

Turkin tasavalta perustettiin ensimmäisessä maailmansodassa hajonneen Osmani-valtakunnan raunioille Anatolian niemimaalle Vähään Aasiaan ja pienelle Euroopan puoleiselle kaistaleelle Traakiaan. Atatürk pyrki tekemään Turkista maan, jossa uskonto – Turkin tapauksessa enemmistöuskonto islam – ja valtio erotetaan jyrkästi toisistaan. Edes uskonnollisten tunnusten julkista näyttämistä ei valtiovalta sietänyt.

Kemalistisen ideologian mukaan Turkki on myös jakamaton tasavalta, jonka kansalaiset voivat olla vain turkkilaisia. Kurdien muodostaman suuren kansallisen ja kielivähemmistön olemassaoloakaan ei vuosikymmeniin myönnetty, vaan heitä kutsuttiin vuoristoturkkilaisiksi, eikä kurdin kieltä saanut käyttää.

Turkissa on enimmän aikaa pidetty yllä muodollista demokratiaa samalla, kun ankara repressio on suunnattu ”valtion vihollisiin”: kurdeihin, islamisteihin ja kommunisteihin. Viimeksi mainitulla termillä on viitattu vasemmistoon ja työväenliikkeeseen. Järjestyksen on taannut ankaralla kädellä Turkin armeija, Nato-maiden toiseksi suurin.

Turkin tasavallan historian valossa on yllättävää, että presidentti Erdogan ja AKP-puolue ovat voineet nousta johtavaan asemaan varsin lyhyessä ajassa. AKP:n virallisena ideologiana on ”konservatiivinen demokratia”, ja kansainvälisissä yhteyksissä puolue mielellään esittelee itsensä keskusta-oikeistolaisena kansanpuolueena.

AKP:n todelliset juuret ovat kuitenkin poliittisessa islamissa, vaikka puolue ei pidäkään asian muistuttamisesta tai siitä, että sitä edelleen kutsutaan islamistiseksi. AKP:n vaalimenestystä on selitetty maaseudun ja sieltä kaupunkeihin muuttaneen väestönosan konservatiivisuudella sekä sellaisella sosiaalisella hyväntekeväisyydellä, jota islamistipuolueet muuallakin Lähi-idässä harjoittavat.

Erdoganin valtakaudella Turkki on myös aikaisempia hallituksiaan aktiivisemmin puuttunut tapahtumiin naapurustossaan. Se on tukenut presidentti Assadin vastaista aseellista oppositiota Syyrian sisällissodassa etelärajansa toisella puolella. Islamistisia taistelijoita ja aseita on päästetty rajan yli.

Viime syksynä, kun ISIS-liike piiritti Turkin rajan pinnassa olevaa Kobanen kaupunkia, Turkin hallitus näytti pitkään olevan enemmän huolissaan kaupungin kurdipuolustajien, suureksi osaksi naisten, osoittamasta urheudesta kuin ISIS:in fanaatikkojen etenemisestä. Kiihkomielisimmän islamismin tukeminen ei oikein tunnu istuvan Atatürkin perintöön.

Edeltäjistään poiketen Erdoganin hallitus on aloittanut neuvottelut kurdien aseellisen järjestön PKK:n kanssa. Syyrian sisällissota ja viime syksyn taistelut näyttävät kuitenkin keskeyttäneen neuvottelut.

Valtaansa koko ajan kasvattanut AKP koki kovan kolauksen toissa sunnuntain vaaleissa. Puolue menetti tähänastisen ehdottoman enemmistönsä, vaikka pysyikin kansalliskokouksen suurimpana ryhmänä. AKP jäi kauas tavoitteestaan, 330 paikasta, joilla se olisi voinut panna alulle presidenttivaltaiseen, autoritaariseen järjestelmään tähdänneen perustuslain muutoksen.

Erityisen katkeraa AKP:lle on se, että vaalien voittaja oli kurdien ja useiden radikaalien vasemmistoryhmien muodostama uusi poliittinen liittoutuma HDP, Kansojen demokraattinen puolue. Liittymällä yhteen nämä ryhmät onnistuivat ylittämään äänikynnyksen.

HDP pitää itseään Kreikan Syrizan sisarpuolueena ja samaistuu paljolti myös Espanjan uuteen Podemos-liikkeeseen, jonka oletetaan saavan hyvän tuloksen myöhemmin tänä vuonna pidettävissä vaaleissa. Uudentyyppiset vasemmistopuolueet näyttävät menestyvän Euroopan etelässä ja kaakkoisella ulkolaidalla päinvastoin kuin täällä pohjolassa, jossa kannatustaan kasvattaa pikemminkin populistinen oikeisto.

Turkin uusi HDP on monin tavoin mielenkiintoinen puolue: se kritisoi kapitalismia demokratian nimissä ja pitää itseään antinationalistisena. Taustalla on ajatus siitä, että kurdien ja muiden kansallisten vähemmistöjen oikeudet voidaan turvata muutenkin kuin itsenäisen kansallisvaltion puitteissa.

Puolueella on sääntöjensä mukaan aina kaksi puheenjohtajaa, toinen toisesta ja toinen toisesta sukupuolesta. Tämänhetkiset puheenjohtajat, ihmisoikeusjuristi Selahattin Demirtas ja journalisti Figen Yüksekdag ovat molemmat saaneet henkilökohtaisesti tuntea Turkin valtion repression.

Kun haeskelin internetin vapaasta tietosanakirjasta Wikipediasta tietoja näistä kahdesta, ainakin itselleni tuntemattomasta henkilöstä, tein mielenkiintoisen huomion. 42-vuotias Selahattin Demirtas on syntynyt Itä-Turkissa perheeseen, joka kuuluu zazaki-nimistä kieltä puhuvaan vähemmistöön. Kielen puhujat pitävät itseään kurdeina, mutta heidän kielensä ei ole muunnelma mistään kurdinkielen muodosta.

Kurdin tavoin zazaki kuuluu iranilaisiin kieliin, mutta sen sukulaisia puhutaan Kaspianmeren rannalla ja eteläisessä Kaukasiassa. Zazakia puhuu ainakin kaksi miljoonaa ihmistä, mutta se luokitellaan uhanalaiseksi kieleksi. Voi olla, että vain antinationalistinen ohjelma pystyy turvaamaan zazakin ja muiden uhanalaisten kielten säilymisen.

Nyt pidetyt vaalit ovat tuoneet uusia elementtejä Turkin politiikkaan. Olisi kuitenkin liian aikaista ennustaa poliittisen vallan pikaista vaihtumista maassa. Venäjän Putinin tavoin Turkin Erdogan kuuluu siihen luokkaan vallanpitäjiä, jotka eivät helposti luovuta.

 

Arkisto: Hannu Reime, Turkki, Lähi-itä

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter