YLE/Ykkösaamu, 14.12.2010 **** Etusivulle
YLE/Ykkösaamu, 14.12.2010 **** Etusivulle
Hannu Reime
Vuorossa on Ykkösaamun tiistaikolumni, kolumnistina tällä viikolla Hannu Reime. Hän pohtii joitakin perimmäisiä kysymyksiä.
Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa ja Kansan Uutisten Viikkolehdessä julkaistaan sarjakuvaa Minun elämäni , jossa vanhemmanpuoleinen herrasmies kommentoi maailmanmenoa. Yleensä hän pohdiskelee monien asioiden muuttumista verraten niitä vuosikymmenten takaiseen lapsuuteensa ja nuoruuteensa.
HS:n stripissä kaksi viikkoa sitten sarjakuvan päähenkilö oli perimmäisten kysymysten äärellä ja julisti militantein sanakääntein uskonnotonta vakaumustaan: on pystyttävä kohtaamaan se tosiasia, että kun kuolee, kuolee kokonaan. Ei ole olemassa mitään ”ruumiista pöllähtävää henkeä” eikä myöskään ”Jumalaa, joka nykäisee niskavilloista taivaan iloihin.” Seuraavassa ruudussa miehen ilmeestä tulee hämmästyneen oivaltava, ja puhekupla alkaa sidesanalla 'mutta…': ”Mutta kun ihminen on sillä tavalla rakennettu, että se itsesuojeluvietin takia ei haluaisi päästää elämästä irti.” Nyt kuvaan ilmestyy ruudun ulkopuolelle osoittava kupla, jossa ilkkuen huomautetaan: vai, että rakennettu. Vanha mies nolostuu. Se oli lipsahdus, hän sanoo anteeksipyydellen. Viimeisessä kuvassa paljastuu, kuka oli tehnyt vahingoniloisen huomautuksen. Sehän oli liperikauluksinen, ristiä rinnallaan kantava pappi, joka ikään kuin väittelyn voittaneena summeeraa asian näin: ei ole helppoa jumalankieltäjälläkään, kun Jumala vaanii viattomassa sanassakin.
Viaton sana oli tässä tapauksessa verbinmuoto 'rakennettu', passiivissa oleva partisiipin perfekti, johon kielen sääntöjen mukaisesti sisältyy ajateltu tekijä, agentti. Näin jumala vaanii yhdessä sanassakin, niin kuin sarjakuvan pappismies toteaa.
Havainto on hyvin oivaltava ja pitää varmaan paikkansa, jos sanalla 'jumala' tarkoitetaan ideaa ihmisen kaltaisesta suunnittelijasta ja rakentajasta, eräänlaisesta korkeimmasta insinööristä, joka on pannut kaiken olevaisen alulle ja ohjaa maailman tapahtumia. Koska ihminen toimii tarkoitushakuisesti ja tavoitteellisesti, hänellä on vahva taipumus ja houkutus asettaa tarkoituksia myös muuhun luontoon, kaikkeen siihen, mikä hänet itsensäkin on tänne tuottanut. On mielenkiintoista, että ihmisen omassa maailmassa, siellä, missä toimijoita ja vastuullisia päättäjiä todella on, heidän olemassaolonsa usein tarkoitushakuisesti unohdetaan. Tämä koskee varsinkin nykypäivän taloutta, yhteiskuntaa ja geopolitiikkaa.
Ihminen on elävä organismi, ja elävät organismit syntyvät ja kuolevat. Jokin ”tarkoitus” tällä kaikella täytyy olla, kulkee varmaan ajatus monissa, ehkä jopa vähemmän uskovaisissa mielissä. Ei ole ihme, että tällainen intuitiivinen, ainakin osaksi tietoisuuden tuolle puolen jäävä ajattelu heijastuu myös kieleen. Ei kannata kuitenkaan liikaa tuijottaa sanoihin. Jos koululaisille opetetaan kemian tunnilla, että vesimolekyyli on rakennettu kahdesta vety- ja yhdestä happiatomista, ei opettaja tietenkään halua vihjata oppilailleen, että joku tietoinen, rakennuspalikoilla leikkivän lapsen kaltainen olio olisi koonnut tämän elämälle ratkaisevan tärkeän yhdisteen.
Ajatus luontoon sisältyvästä tarkoituksesta alkoi horjua 1600-luvulla länsimaisen luonnonfilosofian piirissä. Asiaan paneutuneet aatehistorioitsijat korostavat sitä, että modernin tieteen syntyyn oli muitakin syitä kuin uudet keksinnöt, joilla maailmaa voitiin aikaisempaa paremmin havainnoida sekä läheltä että kaukaa. Instrumenttejakin tärkeämpää oli ajattelutavassa tapahtunut radikaali muutos. Edesmennyt suomalainen matemaatikko ja mainio tiedekirjoittaja Raimo Lehti kutsui tuota muutosta ainoaksi vallankumoukseksi tieteen historiassa sanan 'vallankumous' todellisessa mielessä, siinä mielessä, että kaikki edistystä jarruttanut vanha heitettiin menemään.
Uuden ajan alun suuret oppineet luopuivat aristoteelisesta ajattelusta, jossa luonnon tapahtumia selitetään päämäärien avulla: painavat kappaleet putoavat alaspäin siksi, että ne hakevat luonnollista paikkaansa. Newtonin mekaniikassa tällaisesta ajattelusta ei ole enää mitään jäljellä. Luonto on olemassa ja sen rakenteesta voi ihminen muotoilla selittäviä teorioita, joihin ei pidä sijoittaa mitään päämäärää tai tarkoitusta. Uusi ajattelu perustui siihen, mitä ranskalainen biologi Jacques Monod kutsui ”objektiivisuuspostulaatiksi” suurelle yleisölle kirjoittamassaan hienossa maailmankatsomuksellisessa kirjassa Sattuma ja välttämättömyys. Suomalainen filosofi Pertti Lindfors käytti samasta asiasta ilmausta galilei-leibnizilainen ajattelutapa kahteen suureen nimeen viitaten.
Jos luontoa koskevissa pohdiskeluissa korkein insinööri tai ylin toimija ja hänen asettamansa päämäärät ja tavoitteet helposti luiskahtavat mukaan, niin moraalifilosofiassa, alueella, joka koskee yksinomaan ihmistä ja hänen päätöksiään, toimijat häivytetään toisinaan kokonaan pois kuvasta. On neutraalimpaa puhua markkinavoimista kuin ahneista pankkiireista. Samoin kuulostaa objektiivisemmalta puhua kilpailukyvystä kuin yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Euro-aluetta ravistelevat rahoituskriisit näyttäytyvät näin luonnonkatastrofien kaltaisina onnettomuuksina ikään kuin niiden takana ei olisi mitään ihmisen tekemiä ja ahneuden sanelemia päätöksiä. Samalla julkisuuteen syntyy kuva, jonka mukaan maailman rikkain ja kehittynein maanosa, oma Eurooppamme, olisi kulkemassa kohti tuhoa ja sen koko tulevaisuus olisi romahtamassa vain siitä syystä, että muutamassa maassa on hoidettu raha-asioita hieman holtittomasti.
Toisen esimerkin voisi ottaa Lähi-idästä, Israelin ja palestiinalaisten välisestä konfliktista. Selkkaus esitetään julkisuudessa usein pohjattoman monimutkaisena ja vaikeasti ratkaistavana, lähes metafyysisenä ongelmana, jossa uskontokunnat kiistelevät samasta pyhästä maasta ja samoista pyhistä paikoista ja niiden omistusoikeudesta.
Mutta niin kuin amerikkalainen historioitsija Norman Finkelstein kuivasti toteaa, kaikista nykypäivän väkivaltaisista konflikteista Israelin ja palestiinalaisten kiista on helpoimmin ratkaistava. Kaikki diplomaattisen kompromissin ainekset ovat käsillä: Israel luovuttaa vuonna 1967 valtaamansa alueet palestiinalaisille, ja alueille perustetaan itsenäinen Palestiinan valtio Israelin valtion rinnalle Jerusalemin jäädessä yhteiseksi jaetuksi pääkaupungiksi. Kahden valtion ratkaisua kannattavat kaikki kansainväliset toimijat paitsi miehitettyjä alueita asuttava Israel ja sitä geopoliittisista syistä tukeva Yhdysvallat. Asioita objektiivisesti katsoen Israelin ja palestiinalaisten kiistaan on olemassa kompromissiratkaisu. Selkkaus on vaikea vain siksi, että niin mahtavat toimijat tietoisin päätöksin vastustavat sellaista.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime