Sisällissota historiallisessa katsannossa

Hannu Reime

Vuorossa on Ykkösaamun kolumni. Hannu Reime pohtii vuoden 1918 sotaa Suomessa.

Tänä vuonna muistellaan monia merkittäviä tapahtumia, joista on kulunut täysiä vuosikymmeniä. Suomalaisten kannalta tärkeimpiä ovat Venäjän aloittamat sotatoimet Ruotsia vastaan 200 vuotta sitten sekä Suomen sisällissota, josta nyt on kulunut yhdeksän vuosikymmentä. Napoleonin ja tsaari Aleksanteri I:n tekemän sopimuksen perusteella Venäjä sai vapaat kädet Ruotsin suunnalla ja valtasi Suomen. Vuonna 1918 ratkaistiin se, pitääkö juuri itsenäistyneessä Suomessa valtaa Svinhufvudin valkoinen senaatti vai punaisten Kansanvaltuuskunta. 

Kun menneisyyttä arvioidaan, näyttää jälkiviisaus usein olevan yleisin synti. Joskus jopa ammattihistorioitsijat saattavat syyllistyä virheeseen, että katsovat menneitä tapahtumia nykypäivän näkökulmasta ja pahimmillaan tulkitsevat niitä myöhemmän kehityksen tai toteutumattomien mahdollisuuksien valossa.

Pelkästään sanojen tai termien valinnassa heijastuvat usein pikemminkin niiden käyttäjien toiveet ja haaveet kuin historiallinen totuus. Kun monimutkainen tapahtumasarja tai kokonainen ajanjakso vangitaan yhteen ainoaan ilmaukseen, ei sanojen valintakaan ole yhdentekevää.

Omana kouluaikanani suomalaisille lapsille ja nuorille opetettiin, että keskiajalta vuoteen 1809 Pohjolassa oli valtio nimeltään Ruotsi-Suomi. Vaikkei sitä nyt aivan kaksoismonarkiaksi silloinkaan kehdattu kutsua, luulisin silti, että monen koululaisen tajuntaan iskostui Suomen sotaa edeltänyt Ruotsin kuningaskunta jonkinlaisena Itävalta-Unkariin verrattavana kahden valtion liittona.

Nämä ovat jo vanhoja asioita. Tuskin ne enää herättävät suuria poliittisia intohimoja, ehkä vain huvittuneita muistoja opettajan vieressä riippuvasta isosta kartasta, joka esittää Ruotsi-Suomea.

Toista ovat vuoden 1918 tapahtumat, joita käsittääkseni puolueettomimmin kuvaa ilmaus Suomen sisällissota tai kansalaissota. Ellen erehdy, niin näillä kahdella sanalla — ”sisällissota” ja ”kansalaissota” — on täsmälleen sama merkitys ja myös sama sävy. Esimerkiksi Espanjan sodasta 1930-luvulla käytetään vaihtelevasti ja samanarvoisena sisällis- ja kansalaissodan nimitystä. Suomen ja Espanjan sisällissodilla oli muutenkin monia yhteisiä piirteitä, muun muassa myös ulkovaltojen mukanaolo kummallakin taistelevalla puolella.  

Osalle suomalaisista — en tiedä, kuinka suurelle osalle, mutta varmaan merkittävälle osalle oikeistolaista mielipidekenttää — vuoden 1918 sota on edelleen voittajien ”vapaussota”.  En ole koskaan ymmärtänyt ilmaisua tässä yhteydessä muuten kuin poliittisena iskusanana. Yksilöllisten vapauksien kannalta katsoenhan nimitys on todellisuuden orwellilainen irvikuva, kun tuhansia ihmisiä teloitettiin enemmän tai vähemmän summittaisesti ja toisia kuoli vankileireillä tauteihin ja ruuan puutteeseen. Suomen sisällissotaa voidaan kutsua ”vapaussodaksi” vain samanlaisin argumentein kuin millä Franco nimitti Espanjan sotaa ”kommunisminvastaiseksi ristiretkeksi”. 

Valtiollisen vapauden kannalta vapaussota-sanaa perustellaan sillä, että Kansanvaltuuskunnan johtamana Suomi olisi menettänyt itsenäisyytensä ja tullut myöhemmin osaksi Neuvostoliittoa. Niin olisi varmaan käynyt, mutta entä valkoisten voitto, toteutunut historia?

Laajassa tutkimuksessaan Vallankumous Suomessa 1917-1918 brittiläinen historioitsija Anthony Upton kirjoittaa näin:

"Punainen Suomi olisi ollut Neuvosto-Venäjän satelliitti, ja Valkoisesta Suomesta oli tullut Saksan keisarikunnan alusmaa."

Upton ei kirjoita ”olisi tullut”, vaan ”oli tullut Saksan … alusmaa.” Tässä ei ole kysymys kuvitellusta, mahdollisesta historiasta, vaan toteutuneesta. Sodan voittajat olivat valmiita tekemään Suomesta Saksan vasallivaltion dynastisen linkin eli saksalaisen kuninkaan kautta. Tämän tavoitteen saavuttamisen esti vain maailmansodan päättyminen Saksan tappioon saman vuoden, 1918, marraskuussa.

Ensimmäinen maailmansota oli todella ratkaisevia tapahtumia 1900-luvulla eikä vain suomalaisten tulevaisuuden kannalta. Ei ole liioiteltua sanoa, että vuosisadan koko myöhempi historia suurelta osin selittyy sillä, mitä tapahtui 1910-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ilman mieletöntä keskinäistä teurastamista Eurooppaa jakaneissa juoksuhaudoissa maailmanhistoria olisi varmasti poikennut suuresti toteutuneesta.

Kun Suomen sisällissotaa pohtii, niin nimitystä mielenkiintoisempaa on se, kuinka monenlaisia ja keskenään ristiriitaisia tavoitteita osapuolilla samassakin leirissä oli. Svinhufvud ja suurin osa jääkäriliikettä suuntautui Saksaan, valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim taas ei koskaan oikein tullut toimeen saksalaisten kanssa. Niinpä Mannerheim luopuikin tehtävästään pian voitonparaatin jälkeen ja palasi julkiseen elämään valtionhoitajana vasta, kun tarvittiin suhteiden luomista maailmansodan voittajiin, Ranskaan ja Englantiin.

Mannerheimin poliittiset tavoitteet vuonna 1918 suuntautuivat Suomea suurempaan geopolitiikkaan, bolševikkihallituksen kaatamiseen Venäjällä ja tsaarin palauttamiseen valtaistuimelle. Mannerheimille valkoiset venäläiset olivat ”gentlemanneja”. On mielenkiintoista, että Suomen valkoisia tukeneen Saksan intresseihin ei silloin alkuunkaan sopinut bolševikkien kukistaminen. Saksahan solmi Leninin hallituksen kanssa rauhan maaliskuun alussa. Näin bolševikkien horjuva valta Venäjällä takasi sen, että itärintamalla ei taisteltu. Siinä tilanteessa Saksalla ei ollut pienintäkään halua horjuttaa Neuvosto-Venäjää Suomen kautta. Vastaavasti rauhansopimus vähensi myös Leninin intoa auttaa Suomen punaisia.

Voi olla, että yksi harvoja yleistyksiä, joita poliittisesta historiasta voi tehdä, on se, että päätöksentekijöiden tavoitteet harvoin toteutuvat toivotussa muodossa. Niinpä yksikään poliitikko tai kenraali ei vuoden 1918 myrskyisten tapahtumien keskellä voinut nähdä edes lähimpään tulevaisuuteen.

Kuka esimerkiksi olisi voinut aavistaa, että itävaltalaisesta sotainvalidista ja entisestä kaukasialaisesta pappisseminaarilaisesta tulisi melko pian Saksaa ja Venäjää johtavia diktaattoreita, jotka ajaisivat kansansa titaaniseen kamppailuun Euraasian herruudesta. Niin vain kävi. Mutta ilman ensimmäistä maailmansotaa eivät sen enempää Hitler kuin Stalinkaan koskaan olisi päässeet valtaan.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Suomen poliittinen historia