YLE/Ajantasa 8.6.2006

Irakin ja Vietnamin vertailua

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivään kuuluva ulkomaankolumni. Hannu Reime pohdiskelee Irakista viime päivinä tulleita uutisia ja vertailee niitä aikaisempaan historiaan.

Tuoreissa kuulumisissa Irakista on jotakin tuttua. Tulee mieleen, että samaa on kuullut ennenkin kauan sitten oikeastaan. Syytökset amerikkalaisten joukkojen julmuuksista, siviileitten tappamisesta ja korkeitten viranomaisten selityksistä tuovat mieleen Vietnamin 40 vuotta sitten, kun 1960-luku oli kääntynyt jälkimmäiselle puoliskolleen. Silloin puhuttiin My Lain kylästä ja luutnantti Calleysta, jonka komennossa ollut joukkue ampui tai tappoi muulla tavoin puolentuhatta vietnamilaista siviiliä, joista nuorin oli yksivuotias ja vanhin yli 80. Nyt puhutaan Hadithasta ja yli kahdenkymmenen irakilaisen ampumisesta Al-Anbarin maakunnassa sijaitsevassa irakilaiskaupungissa viime syksynä.

Historialliset vertailut ontuvat usein, ja harvoin niitten välillä on täydellistä vastaavuutta. Irak ei ole Vietnam. Maailmantilanne ja kansainvälisen politiikan valta-asetelmat ovat nyt perin erilaisia. Irakin taustalla ei ole kylmän sodan suurvaltavastakohtaisuutta niin kuin Vietnamissa vielä suurelta osin oli. Amerikkalaisten vihollisiksi Vietnamissa ja ennen pitkää koko Indokiinassa tulivat kommunistien johtamat vastarintaliikkeet, jotka saivat apua väliaikaisesti jaetun Vietnamin pohjoisosasta sekä tietenkin myös Kiinasta ja silloisesta Neuvostoliitosta. Irakissa vastarinnalla ei ole keskitettyä johtoa, ja sitä motivoivat monenlaiset maailmankatsomukset: islamilaiset ja muut.

Erona oli myös se, että Yhdysvallat soti 1960-luvulla asevelvollisarmeijalla. Vietnamin viidakoissa kaatui amerikkalaisia varusmiehiä, jotka oli kutsuttu riveihin. Irakissa ollaan vapaaehtoisesti, joskin monet ovat värväytyneet taloudellisista syistä, muun muassa opintojaan rahoittaakseen. Rikkaitten perheitten lasten ei tarvitse niin tehdä.

Sota Irakissa ei tietenkään ole sotaa siinä mielessä kuin Vietnamissa, jossa raskaat aseet olivat käytössä joka päivä. Vietnamin maaperään kylvettiin käsittämätön määrä pommeja ja kasvismyrkkyjä.

Yhteistä Vietnamilla ja Irakilla on se, että kummassakin maassa tuntuu amerikkalaisten asevoimille annettu tehtävä luisuvan käsistä. Vietnamissa virallisena tavoitteena oli ”ei-kommunistisen Etelä-Vietnamin” puolustaminen. Siinä eivät amerikkalaiset onnistuneet. Kommunistit voittivat, vaikka näin jälkeenpäin katsoen voi sanoa, ettei ns. ”kommunismin” ja antikommunismin ero Kaukoidässä osoittautunut kovinkaan suureksi. Ideologinen kuilu ja sen yli käyty taistelu, jossa miljoonat vietnamilaiset ja 50 000 amerikkalaissotilasta menetti henkensä, ei ollut alkuunkaan niin syvä ja periaatteellinen kuin miltä se aikoinaan näytti.

Irakissa amerikkalaisten ja heidän liittolaistensa ongelmana on turvallisuus. Ja tässä on myös yhteys Vietnamiin. Sodassa, jossa yksittäiset sotilaat eivät oikein koskaan tiedä, ketkä ovat vihollisia ja ketkä eivät, tehdään väistämättä veritekoja siviilejä vastaan. Niistä nostetaan esiin jokin yksittäinen tapahtuma niin kuin My Lai tai Haditha siinä vaiheessa, kun sota menee huonosti, kun sen järkevyydestä ja joskus jopa oikeutuksesta väitellään.

Indokiinassa Yhdysvaltojen sekaantuminen näihin Ranskan siirtomaavaltaa seuranneisiin perimyssotiin syveni kuin huomaamatta. Taistelujoukkojen lähettäminen Etelä-Vietnamiin presidentti Kennedyn virkakaudella ei herättänyt arvostelua kotimaassa. Suuri sodanvastainen liike heräsi vasta 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun sota osoittautui mahdottomaksi voittaa. Etelä-Vietnamin Kansallisen Vapautusrintaman suurhyökkäys vuoden 1968 helmikuussa osoitti, että Yhdysvallat ei ilmeisesti voittaisi sotaa ilman yleistä liikekannallepanoa, ja se taas olisi silloisessa ilmapiirissä ollut poliittisesti mahdotonta. Vietnam oli rikkonut 50-luvun itsetyytyväisyyden, mitä Korean sota ei vielä ollut tehnyt. Sama koskee Yhdysvaltojen lisäksi myös muuta sen aikaista läntistä maailmaa. Nykyisinhän on puhe ilmansuuntien mukaisista maailmankatsomuksista kuollut ja kuopattu, tai ainakin pitäisi olla, vaikka geopoliittisia roskalaatikoita yritetään vieläkin ilmiselvästi tonkia.  

Irakissa asiat ovat Yhdysvalloille paljon hankalampia. Kotimaassa hyökkäystä Irakiin vastustettiin laajalti jo kauan ennen kuin se oli alkanutkaan. Itse Irakissa Saddam Husseinin kaataminen on päästänyt vapaiksi kaikki ne voimat, jotka aikaisemmin oli tukahdutettu, ja jotka eivät kaikki ole alkuunkaan myötämielisiä amerikkalaisille ja heidän politiikalleen ja intresseilleen. Siitä syystähän Saddam Hussein oli Yhdysvaltojen suosiossa 1980-luvun lopulle saakka, jolloin nykyisen presidentin isä istui Valkoisessa talossa Washingtonissa. Hussein muuttui viholliseksi vasta, kun hän astui liian suurille varpaille ja alkoi renkinä luulla itsestään liikoja. Ja vielä senkin jälkeen, kun diktaattorin armeija oli karkotettu Kuwaitista, jättivät amerikkalaiset Etelä-Irakin shiia-muslimit oman onnensa nojaan, kun nämä hetken kaaosta hyödyntäen nousivat kapinaan maaliskuussa 1991.

Nyt shiioista ja heidän puolueistaan koostuu uuden Irakin suurin blokki yhteiskunnallisessa, kulttuurisessa ja poliittisessa mielessä, ja se on mitattu myös vaaleissa. Vaikka sisäinen turvallisuus paranisikin ja olot Irakissa rauhoittuisivat, eivät Yhdysvaltojen ongelmat Irakissa siihen loppuisi. Joukkojen vetäminen maasta voisi tuoda ikäviä yllätyksiä viralliselle Washingtonille, jonka päämääriä arabimaissa ovat yleensä palvelleet parhaiten erilaiset diktatuurit ja autoritaariset hallitukset. Demokratian miekkalähetys on riskialtista puuhaa.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Persianlahti, Yhdysvaltojen politiikka

[home] [archive] [focus]