Ydin 2/2008 **** Etusivulle
Ydin 2/2008 **** Etusivulle
Vanhakantainen turvallistamisen ajatus leimaa suomalaista puolustuspoliittista keskustelua. Maanpuolustus on aito suomalainen ideologia, joka ei juuri siedä toisinajattelua. Pertti Joenniemi toteaa, että nykyinen identiteettimme rakentuu niin, että puolustus on sielumme peili. Julkaisen tässä Joenniemen viime vuonna Ytimessä ilmestyneen jutun, koska se on nähdäkseni arvokas panos turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Joenniemi on myös tarkastellut mielenkiintoisella tavalla Kaukasian kriisin kirvoittamia turvallisuuspoliittisia kommentteja artikkelissa Georgian sota ja ajan suunta (Ydin, 12.9.2008)
Pertti Joenniemi
Suomi ei kuitenkaan ole kyennyt luopumaan puolustuksesta, toisin sanoen ulkorajoille sijoittuvien suojamuurien rakentelusta. Luopumista pidetään itsestäänselvästi mahdottomana ja päällisin puolin on tietysti kysymys Venäjästä. Se on lähinaapuri ja pysyy sellaisena. Venäjä myös koetaan aika epäilyttävänä, sillä on aseita eikä sen tulevaisuudesta tiedä. Voidaan epäillä, että se jonakin päivänä taas palaa valloitusten ja voimapolitiikan tielle.
Venäjä onkin Suomen pettämätön liittolainen perinteisen varustelun ja maanpuolustuksen saralla. Muut voivat luopua puolustuksesta, mutta meillä on edelleen Venäjä. Suomi ei toki ole ongelmansa kanssa aivan yksin, sillä Itämeren piirissä pyörii laajemminkin sellainen vanhakantainen ja vastavuoroisen turvallistamisen karuselli, joka toimii jarruna alueen eurooppalaistumiselle ainakin sotilaallisia uhkia ja turvallisuutta koskevien käsitysten osalta.
Hieman syvällisemmin tarkasteltuna kysymys on kuitenkin Suomesta itsestään. Nykyinen identiteettimme rakentuu niin, että puolustus on sielumme peili. Eurooppalaisuuden ei meillä katsota liittyvän puolustuksesta luopumiseen vaan puolustukseen panostamista pidetään nimenomaisesti porttina Eurooppaan. Se toimii osoituksena siitä, että olemme vihdoinkin palanneet juurillemme ja liittyneet olemustamme oikealla tavalla ilmentävien maiden joukkoon. Puolustus on siten hinta, jonka maksamme eurooppalaistumisesta. Sen käsitetään toimivan paitsi pääsylippuna myös eräänlaisena lupauksena valmiudestamme toimia jälleen itärajan vartiana.
Panostus puolustukseen ilmentää näin olennaisella tavalla Suomen Eurooppa-käsityksiä ja kertoo siitä millaista kylmän sodan jälkeistä Eurooppaa Suomi katsoo tarvitsevansa ja haluaa olla luomassa. Perinteisen turvallistamisen keskeisyys näkyy esimerkiksi siinä, että meille EU-jäsenyys on nimenomaisesti turvallisuusratkaisu. Näin on siitä huolimatta, että Euroopan yhdentymisen perimmäisenä lähtökohtana on pyrkimys syrjäyttää turvallisuus poliittisen tilan argumenttina.
Keskeistä eurooppalaisuudessa on kriittisyys, pyrkimys oppia menneisyyden virheistä, viholliskuvista luopuminen ja yleisemmin turvallistamattoman identiteetin tavoittelu. Rauhanprojektina ja yhteisenä katumusharjoituksena EU tavoittelee nimenomaisesti perinteisen voimapolitiikan korvaamista suhteilla, joita ei enää leimaa alituinen turvallistaminen.
Suomen Eurooppa-kuva on kuitenkin toinen. Meidän katumuksemme ei kohdistu sotiin sinänsä, sillä niiden suhteen olemme ilman muuta sankarikansa. Valmiutemme ja halumme ripittäytyä koskee niitä synnillisiä vuosia, jolloin emme olleet mukana yhteisessä rintamassa turvallistamassa Neuvostoliittoa. Emme hoitaneet perinteistä tehtäväämme itärajan vartiajana vaan etsimme muita ratkaisuja. Tätä kokeilua pyydämme nyt anteeksi kylmän sodan voittajiksi koetulta Euroopalta ja yleisemmin länneltä.
Olemme voineet jälleen eheytyä ja ilman maanpuolustuksen muodostamaa rohtoa olisimme edelleen epä-Suomi. Juuri siksi turvallistamisesta luopuminen on lähes ylivoimaisen vaikeaa. Kaikkiaan identiteetin ja puolustuksen suhde on symbioottinen: identiteetti vaatii puolustusta ja puolustus edellyttää maanpuolustusmyönteistä identiteettiä.
Meille on mahdotonta omaksua puolustukseen tukeutumatonta itsekuvaa ja tästä myös seuraa, että uhkien korostaminen ja alituinen turvallistaminen muodostavat olennaisen osan Venäjä-suhdetta. Ja yleisemmin: optiot ja turvatakuut kuuluvat lähes pysyvästi suomalaisen Eurooppa-puheen sanastoon. Muut Euroopan ja Suomen käsittämisen tavat ja puolustuksen ohittavat tematisoinnit jätetään hyödyntämättä. Hallituksen turvallisuus- ja puolustuspolitiiinen selonteko tulee kohta jälleen kerran vahvistamaan, että voimapolitiikan maailma vaatii meiltä edelleen vahvaa panostusta kansalliseen puolustukseen.
Olisi suorastaan kumouksellista jos hallitus päätyisi vastakkaiselle ja eurooppalaista kehitystä yleisesti vastaavalla linjalle. Identiteettinsä osalta Suomi pysyy edelleen varustelu-Suomena. Kuitenkin jo Itämeren pirrissä on tarjolla muunlaisen ratkaisun malleja. Ovathan sekä Ruotsi että Tanska kyenneet suuremmitta vaikeuksitta luopumaan kansallisen puolustuksen ajatuksesta. Miksi samaan ratkaisuun päätyminen näyttää olevan Suomelle ylivoimaisen vaikeaa? Näin on syytä kysyä, sillä itse asiassa myös Suomella on varastossa monia sellaisia lähtökohtia, jotka mahdollistaisivat puolustuslatausten purkamisen. Jo verrattain varhain tapahtunut turvallisuusargumentin syrjäyttäminen pitkän voimapolitiikan kauden jälkeen pohjoismaiden välisistä suhteista on niistä yksi.
Tärkeää on myös, että syntyään Suomi on ennen kaikkea sivistysprojekti. Se on menestynyt hyvin myös ilman puolustusta. Olemme huomattavan osan historiastamme pyrkineet kansakunnaksi kansakuntien joukkoon kilpailemalla sivistyksessä sekä rakentamalla snellmanilaisessa hengessä kanavia ja rautateitä. Osana Venäjää Suomi nimenomaisesti vastusti turvallistamista ja turvallisuus muodostui keskeiseksi identiteetin rakennusosaksi vasta joskus 1930-luvulla.
Kriittiseen ja uutta hyödyntämistä odottavaan perintöön kuuluu sekin, että tiukan turvallistamisen päädyttyä sotien yhteydessä katastrofiin etsittiin ratkaisua Paasikiven ja Kekkosen johdolla jälleen sivistyksestä. Suomi kaivoi itsestään esiin uuden puolen. Ulkoinen ympäristö olikin valinnainen ja siksi myös suhteet Neuvostoliittoon voitiin Paasikiven oppien mukaan rakentaa Suomenkin turvallisuustarpeita tyydyttävällä tavalla.
Tiukan ja kompromissittoman turvallistamisen sijasta ne pyrittiin rakentamaan luottamuksen ja tiiviin vuorovaikutuksen varaan. Kynä sai korvata miekan ja puolustus pantiin ainakin hetkeksi sivuraiteelle, koska se muodosti uuden suhteen tavoittelun puitteissa lähinnä rasitteen. Vaikeissa olosuhteissa luotu suhde osoittautui sinänsä toimivaksi, mutta se ei kylmän sodan Euroopassa kuitenkaan tarjonnut sitä identiteettipoliittista tunnustusta, jota ainakin osa suomalaisista kaipasi.
Ne, joiden mielestä omaa, kansallista puolustusta vaativa turvallisuus liittyy aina valtioiden välisiin suhteisiin pitivät Suomea suomettuneena. Kylmä järki ja objektiivisiksi oletetut ulkoiset olosuhteet vaativat heidän mielestään toisenlaisia ratkaisuja.Turvallisuutta ei voi noin vain poistaa valtioiden välisistä suhteista. Se ei ole Paasikiven väitteistä huolimatta valinnaista ja siksi Neuvostoliiton ja Suomen suhteen täytyi olla alistussuhde. Valittu linja ei suinkaan ilmentänyt paluuta Suomen omiin perinteisiin vaan heijasti suurvallan sanelupolitiikkaa, sillä turvallisuusargumentin poistaminen ei voinut mitenkään tapahtua vapaasti ja Suomen omasta tahdosta. Suomettumisen leima jäi elämään ja vaikuttaa edelleen vahvana siitä huolimatta, että Saksan liittotavalta noudatti hieman myöhemmin Willy Brandtin johdolla samaa perinteisestä turvallisuusargumentista tinkimisen strategiaa ja loi politiikallaan edellytykset paitsi Saksojen yhdistämiselle myös kylmän sodan lopettamiselle.
Väitteet suomettumisesta ovat saaneet kylmän sodan jälkeen suorastaan kansallisen totuuden aseman. Oli oltu rähmällään ja siksi kansallinen minä oli palautettava ja vakautettava entiselleen. Suomettumis-kertomuksen hegemonia johti siihen, että Eurooppaan mentiin tavallaan peruutusvaihteella ja vakuuttuneena siitä, että panostus puolustukseen on omiaan lievittämään yya-vuosista aiheutuvaa syvää häpeää. Vahvaa puolustusta tarvitaan, jotta Suomi voi jälleen omana itsenään ja ilman suurempia syyllisyyden tunteita liittyä vertaistensa joukkoon.
Yksi olennainen elementti tästä muuten varsin aukottomasta ja kansakunnan itseymmärrystä vahvasti hallitsevasta kokonaisuudesta on kuitenkin jäänyt puuttumaan: Suomi ei saa ratkaisulleen kaivattua ulkoista tunnustusta. Kuuluuhan puolustus eurooppalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna menneisyyden kummajaisiin. Miksi joku itseään eurooppalaisena pitävä maa ei pyri ylittämään aikaa vaan tuottaa edelleen varsin perinteisiä uhkakuvia?
Miksi Suomi pitää sitkeästi kiinni maamiinoista, aluepuolustuksesta ja asevelvollisuudesta vaikka klassinen sodan todennäköisyys on nykyään aivan olematon ja miksi varustelua rajoittavaan TAE-sopimukseen liittyminen on Suomelle suorastaan myrkkyä? Näiden Suomen itseymmärrykselle ja Eurooppa-politiikalle täysin olennaisten ratkaisujen katsotaan viestivän jälkeenjääneisyydestä ja ilmentävän yleisesti ottaen sitä, että Euroopan yhdentymisen perusidea on jäänyt Suomelta tajuamatta. Eurooppa ei vastoin odotuksia tunnu kaipaavan ripittäytymistä eikä arvosta menneiden syntien hyvityksenä tarjottuja puolustuspalveluja. Enemmänkin se odottaa merkkejä ajattelutavan muutoksesta.
Odotettujen kehujen ja tunnustuksen sijasta Suomi saakin osakseen lähinnä ihmettelyä, moitteita ja joskus jopa ylenkatsetta. Meillä on kuitenkin edelleen oma Venäjämme ja sitä kautta myös Eurooppamme. Suomi käy Eurooppa-keskustelua lähtökohdista, jotka vievät olennaisissa kysymyksissä sivuraiteille. Eurooppaan kytkeytyminen ja eurooppalaiseksi vaikuttajaksi nouseminen ei tapahdu pelkänä muodollisena jäseneksi liittymisenä vaan asemoitumiseen ja vaikuttajaksi nousemiseen kytkeytyy myös sisällöllisiä ja syvästi identiteettipoliittisia vaatimuksia. Jälkimmäisessä suhteessa Suomen eurooppalaistuminen on vielä kesken.
Lue myös:
Vieraile arkistossa: Nato, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Suomen poliitttinen historia