26.8.2005 (Päivitetty 18.5.2006)
26.8.2005 (Päivitetty 18.5.2006)
Tapani Lausti
Luin hiljattain Paavo Haavikon toimittaman kirjan Helsinki — kaupunki graniittisilla juurilla, avaralla niemellä (Art House 2000). Kirjaan on koottu otteita Helsinkiin sijoitetuista romaaneista ja kaupunkia kuvaavista muistelmista. Kuvittelin mielessäni, millaisen luvun olisin itse tuollaiseen kokoelmaan kirjoittanut.
Kun nykyään Helsingin vierailuillani istun Sea Horse –ravintolassa Kapteeninkadulla tai vaikkapa Maxillin baarissa Korkeavuorenkadulla, muistot tulvivat mieleeni voimakkaina aaltoina. Ei että nuo paikat olisivat nuoruudestani tuttuja; Maxillin paikalla oli noina vuosina ruokakauppa ja Sea Horsessa kävin ensimmäisen kerran vasta, kun olin jo vuosia asunut muualla. Nykyään nuo ravintolat ovat kuitenkin pysähdyspaikkoja, joissa auttamattomasti uppoudun muistelemaan lapsuuttani ja nuoruuttani.
Elämäni ensimmäiset 19 vuotta — lukuunottamatta Yhdysvalloissa viettämääni vaihto-oppilasvuotta 1959-60 — asuin Korkeavuorenkatu 2a:ssa, toisessa kerroksessa kauppojen yläpuolella. Asunto tuntui ainakin meistä lapsista suhteellisen avaralta, vaikka jälkeenpäin ajatellen huoneet tuskin kovin suuria olivat. Muistoihin jääneitä ääniä olivat lasten huudot pihalla, pulujen kuhertelu Korkeavuorenkadun puoleisilla ikkunalaudoilla ja bussi 17:n jarrujen kirskunta ennen Vuorimiehenkadun kulmaan tuloa. Sunnuntaisin Vuorimiehenkadun ja Kapteeninkadun kulman puistossa soitti Pelastusarmeijan soittokunta. Korttelin sisäpihalta saattoi kuulua kaupustelijoiden huutoja. Usein he tulivat pihalle hevosvetoisilla kärryillä vaikkapa perunoita myymään, myöhemmin ajoneuvo muuttui pieneksi kuorma-autoksi.
Käytimme sisäpihaa ahkeraan pyöräilyyn. Pyöräretket tehtiin enimmäkseen Kaivopuistoon ja uimaan me vekarat opimme Uunisaaressa. Hiihtämässä ja kelkkailemassa kävimme Kaivopuistossa ja Tähtitorninmäellä, luistelemassa Johanneksen kirkon puistossa. Tärkeä viihteen muoto olivat seikkailut pitkässä ja pimeässä kellarikäytävässä, joka kiersi kolmesivuista asuintaloa. Vietin myös paljon aikaa yksin vinttikomerossa, missä luin lehtiä ja kirjoja kynttilän valossa. Teini-ikäisenä luin joskus kirjoja talon katolla, missä rakentelin myös antenneja radioamatöörilaitteitani varten.
Vuorimiehenkadun puoleinen osa rakennusta oli työväenluokkaisempi kuin Korkeavuorenkadun puoli. Melkein kaikki leikkitoverini olivat työläisperheiden lapsia. Jossain vaiheessa uusi talonmies muutti naapuriimme. Pikkuhiljaa ymmärsin, että perhe oli venäläissyntyinen, mistä he eivät juuri ääntä pitäneet. Korkeavuorenkatu 1:ssa asui muistaakseni ruotsinkielisiä perheitä. Olisi mielenkiintoista muistaa, miten tulin ensimmäisen kerran tietoiseksi toisen kotimaisen kielen läsnäolosta. Tämä on valitettavasti kadonnut mielestäni. Ehkä kokemukseni englantilaisessa lastentarhassa tekivät muiden kielten olemassaolon itsestäänselvyydeksi.
Kaupat olivat siis lähellä kotia, alakerrassa. Ostoksilla käynti oli helppoa. Vain joulunaikaiset jonotukset piinasivat lapsen mieltä jo etukäteen. Alakerrassa olivat Elannon liha- ja maitokaupat ja toisella puolella katua Koskisen leipomo. Siellä kuulin ensimmäisen kerran sanan ’pitko’. Meidät lapset oli aina lähetetty ostamaan ’lendejä’. Muitakin ruokakauppoja oli ylämäkeen mentäessä. Ölanderin kukkakauppa taitaa olla vieläkin entisellä paikallaan. Ensimmäisen ravintola-ateriani taisin nauttia Perämiehessä, jonka paikalla on nyt tyylikäs italialaisravintola.
Vanhempieni sosiaalinen elämä oli vilkasta. Ystävät saattoivat soittaa varoittamatta ovikelloa. Vieraat olivat enimmäkseen kirjastoihmisiä ja akateemista väkeä. Isäni virka Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan kirjastonjohtajana liitti hänet yliopistoelämään. Joukossa oli myös taitelilijoita ja pianon ääreen taisi istua moni vieras. Vuoden kohokohtia olivat Kaarlonpäivän kutsut tammikuussa. Pieni asunto täyttyi äärimmilleen vilkkaasti keskustelevista vieraista. Me lapset olimme "tampuurimajureita". Kerran eteisen naulakko romahti ylipainosta.
Korkeavuorenkatu 2b:ssä sijainneessa elokuvateatteri Imatrassa näin ensimmäiset elokuvani. Toisenlaista ajanvietettä edusti samassa talossa sijainnut yleinen sauna, jossa kävin isäni kanssa. Jossain vaiheessa aloin käydä katsomassa elokuvia Yrjönkadun Edisonissa. Mieleeni ovat jääneet niin länkkärit kuin Teräsmies-elokuvat. Zorrokin taisi siellä esiintyä. Myöhemmin kävimme Iso-Roobertinkadun Luxorissa katsomassa non-stop-ohjelmia. Talossamme asunut lipunmyyjätäti päästi meidät silloin tällöin ilmaiseksi sisään, kun paikalla ei ollut muuta henkilökuntaa.
Yhdeksäntoista vuotta on lapsen ja nuoren elämässä ikuisuus. Ei siis ihme, että edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin, näen unia tuosta asunnosta. Kun kuljen vanhan kotiulko-oven ohi, tunnen houkutusta soittaa kelloa ja pyytää päästä katselemaan vanhaa kotiani. Toisaalta ei ole ehkä viisasta häiritä muistikuvia.
Kun palasin Kaliforniasta 17-vuotiaana kesällä 1960, asuintalomme vanhempi osa Vuorimiehenkadun kulmassa oli purettu ja tilalla säihkyi uusi valkoinen kerrostalo parvekkeineen. Sen näkeminen tutussa kulmassa oli hätkähdyttävä kokemus. Myös pihanpuolen rakennus oli purettu ja tilalla oli vain muuria. Antennini olivat kadonneet. Oli kuin minulta olisi viety jotakin. Vieläkin kulman ja pihan katseleminen tekee vähän kipeää. Niin konservatiivinen ihminen voi olla.
En muista, missä vaiheessa Vuorimiehenkadun yläpäässä sijainneet puutalot purettiin. Lapsuusvuosina juoksimme usein niiden takapihoilla. Tunsimme salaisia reittejä, joita käyttämällä pääsi pakoon vihamielisiä isompia poikia.
Perheemme ei oikein koskaan saanut selvää, asuimmeko Ullanlinnassa, Eirassa vai missä. Jotenkin tuo kulmaus tuntui jäävän selvästi osoitettavien kaupunginosien ulkopuolelle. Olimme liian kaukana Kaivopuistosta ja Punavuoresta. Ainakin osa Tehtaankatua oli Ullanlinnaa, osa Eiraa, mutta Korkeavuorenkadun alkupää alkoi jo henkiä enemmän keskustaa, varsinkin kun katua käveli Esplanadia kohti.
Tuo reitti oli minulle jo lapsena tärkeä. Äitini Päivi Lausti (os. Salolampi) oli Rikhardinkadun kaupunginkirjaston lasten lukusalin valvoja, joten vietin tuossa salissa paljon aikaa. Nelivuotiaasta alkaen kävelin myös yksin edellä mainitsemaani englantilaiseen lastentarhaan Yrjönkatua pitkin. Joskus ihmiset kyselivät, olinko eksynyt. Bulevardin kulmassa usein passissa ollut poliisi rauhoitteli ihmettelijöitä sanomalla, että tästä se vekara joka päivä kulkee. Noista vuosista Koiton talossa jäi ilmeisesti mieleeni joitakin englanninkielen alkeita, koska kieli osoittautui sittemmin helpoksi oppia. Seuraava oppilaitos oli Tehtaankadun kansakoulu ja sen jälkeen Helsingin Normaalilyseo, Norssi. Kyllästyttyämme viimeistään lukiovuosina kouluruokaan kävimme lounastauolla ja koulun jälkeen Nissenin kahvilassa Iso-Roobertinkadulla. Erottajan eteläpuoli on siis nuoruuteni maisemaa.
Kodissamme musiikilla oli tärkeä sija. Äitini oli etevä pianisti, joka olisi ilmeisesti kyennyt konsertoimaankin. Keravalla hän oli nuorena naisena soittanut pianoa mykkien elokuvien taustaksi. Myös molemmat sisareni ovat hyviä pianisteja. Omat soittotuntini eivät tuottaneet mainittavia tuloksia ja aloinkin pian soittaa tanssimusiikkia. Ja sitten elämääni räjähti jazz.
Jazz oli 50-luvulla suosittua musiikkia Helsingissä. Kiinnostuin siitä joitakin ystäviäni hitaammin, mutta sitten se yhtäkkiä avautui. Charlie Parkerin soolot avasivat uuden sävelmaailman, josta irtautuminen on ollut mahdotonta — ei että olisin yrittänytkään.
Ostimme tuohon aikaan enimmäkseen 45 r.p.m:n EP-levyjä. Aloitin siis Charlie Parkerin levyillä. LP:n ostaminen vaati huolellisempaa harkintaa, koska koulupojalle ne olivat kalliita. Ensimmäisen älppärini ostin kitaristi Herbert ”Häkä” Katzin levybaarista Uudenmaankadulla. Epäröin pitkään ostopäätöstä. Muistan vieläkin, miten Katzin kanssa rupatellut rumpali Christian Schwindt silmäili huvittuneena epävarmuuttani. Valinta osoittautui joka tapauksessa onnistuneeksi, sillä saksofonisti Sonny Stittin New York Jazz soi edelleen usein CD-muotoisena nykyisessä kodissani Espanjassa. Seuraava älppäri oli Steamin’ with the Miles Davis Quintet. Suosikkejani olivat pian myös John Coltrane, Thelonious Monk, Charles Mingus, Sonny Rollins, Duke Ellington, Stan Getz, Horace Silver ja Dave Brubeck.
Jazz veti minut pian myös Albertinkadun legendaariseen jazzklubiin, Old House Jazz Clubiin eli ”Mäyränkoloon”, missä istuin harva se ilta, muistaakseni vuodesta 1958 lähtien. Oli elämys istua pienehkössä huoneessa kuuntelemassa elävää musiikkia. Vanhan puutalon toisessa kerroksessa sijainneen paikan vetäjä oli rumpali Pekka Mäyrämäki, jonka unelias hahmo loi mielenkiintoisen vastakohdan kaikkea muuta kuin uneliaalle musiikille. Muita mieleeni jääneitä muusikoita olivat trumpetisti Otto Donner, tenoristit Antero Stenberg, Kaarlo Kaartinen, Erik Dannholm ja Stanley Lindroos, pianistit Esa Katajavuori, Claes Andersson, Heikki Sarmanto, Curre Boucht ja Pentti Hietanen, kitaristi Juhani Vilkki, basistit Pekka Sarmanto ja Teppo Hauta-aho, rumpalit Christian Schwindt, Pekka Tirkkonen ja Matti Oiling. Jossain vaiheessa klubilla kävi säväys kun veljekset Esa (tenori) ja Anssi (rummut) Pethman liittyivät porukkaan.
Nykyään Helsingin vierailujen kohokohtia on käynti vanhastaan tutussa Digeliuksen levykaupassa Viiskulmassa. Levykokoelma on parempi kuin esimerkiksi Lontoon jazziin erikoistuneissa kaupoissa, joita nuohosin liki 20 vuoden ajan kaupungissa asuessani. Ja se, että siinä lähellä, Pursimiehenkadulla, on nyt myös Umo Jazz House, on mielessäni kuin nuoruuteni jazzkokemusten jatkoa Punavuoressa.
Kirjat olivat toinen rakkauteni lapsuuteni ja nuoruuteni Helsingissä. Ja kuten edellä manitsin, isänikin, Kaarlo Lausti, oli kirjastoihminen, joka johti Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan kirjastoa, ensin Kaivopihassa ja sitten Leppäsuolla. Minua tuohon uuteen kirjastoon veti kirjojen lisäksi erinomainen flyygeli, jota kävin usein öisin vajavaisiksi jääneillä taidoillani kilkuttelemassa. Silloin tällöin kirjaston vahtimestari Olavi Koskela käväisi vilkaisemassa, kuka oli öisten äänien aiheuttaja. Koskela suhtautui asiaan suopeasti, hän soitti rumpuja helsinkiläisissä tanssiyhtyeissä.
Myöhemmin, 70-luvulla, kirjanälkää tutussa kaupunginosassa tyydytti erinomaisella tavalla Iso-Roobertinkadun ja Yrjönkadun kulmassa sijainnut Kirjavintti. Raija ja Gisbert Jänicken pitämässä kirjakaupassa oli ajan henkeä. Kirjavintti tarjosi erinomaisen mahdollisuuden myös kansainvälisen vasemmistolaisen kirjallisuuden ja aikakauslehtien ostamiseen. Meitä ei-neuvostomielisiä huvitti korviimme kantautunut tieto taistolaisesta asiakkaasta, joka vaati hyllyissä selvää erottelua ”tieteellisen marxismin” ja muun ”kyseenalaisemman” kirjallisuuden välillä.
Elämä Esplanadin etelänpuoleisessa Helsingissä jatkui muutenkin sen jälkeen, kun olin vuonna 1962 muuttanut pois Korkeavuorenkadulta. Opiskeluvuosinani olin pariin otteeseen kesätoimittajana amerikkalaisen uutistoimiston United Press Internationalin Helsingin toimituksessa Ludviginkadulla. Myös talvikuukausina tein siellä usein työvuoroja. Ensimmäinen vakituinen työpaikkani oli sitten Kasarmitorin vanha radiotalo, missä työskentelin vuodesta 1967 vuoteen 1980, jolloin siirryttiin Pasilaan. Vuonna 1983 sain komennuksen ulkomaille ja sillä tiellä olen vieläkin.
Helsinkiläisyys on minussa kuitenkin sitkeä tunnelataus, joka edellyttää ainakin yhtä vuosittaista matkaa vanhaan kotikaupunkiin. Koska olemme useimmiten viime vuosina asuneet nuoremman sisareni Kruununhaan asunnossa, on tämäkin kaupunginosa tullut tutuksi. Flaneeraaminen käsittää siis nykyään vierailuja Kolmessa Kruunussa ja Marian Helmessä, mutta mieluusti askeleet suuntautuvat Ullanlinnan, Eiran ja Punavuoren suuntaan, milloin ei sitten käännytä kohti Kosmosta tai Eliteä. Eikä unohtaa sovi myöskään Juttutupaa Hakaniemessä. Siellä voi silloin tällöin kuulla minulle uusien nuorten jazzmuusikoiden esiintymisiä. Helsinki ja jazz, ne yhdistyvät aina mielessäni.
Ks. myös: